Penaponi

lauantai 27. syyskuuta 2014

Tötterökorvan kanssa metsässä

Kovasta tuulesta huolimatta lähdettiin eilen Penan kanssa sovitulle maastoretkelle meidän luottovetohevoskaverin perään. Puin Penalle korvahupun, kun ajattelin että se vaimentaisi vähän tuulen suhinaa, mutta en tiedä oliko siitä mitään hyötyä, tai oliko vaimennukselle oikeastaan tarvettakaan.

Pena oli niin kiltti! Siitä on tullut ihan todella kiltti ja fiksu, en oikein itsekään ymmärrä, miten se osaa käyttäytyä ihan niin kuin normaalit hevoset. Siellä se puksuttaa kaverin hännässä menemään, joskus vähän säpsii jotakin ja pyrähtää pari askelta ravia, mutta eilenkään ei ollut yhtään sellainen olo että istuisi dynamiittipötkön päällä. En voi ehkä tarpeeksi korostaa, miten iloinen tästä olen.


Käytiin tylsännäköinen kolmen vartin metsäkävely, ja siis palattiin kotiin omia jälkiämme pitkin. Metsässä kova tuuli ei haitannut, kuuli mitä kaveri sanoi ja hevoset olivat rauhallisia. Poluilla kävely tekee hyvää Penalle, sen on pakko vähän keskittyä jalkoihinsa, ja on tuolla metsässä pientä nousuakin yhdessä kohtaa, jolloin saa vähän treeniä takapuolen lihaksiin.

Lenkiltä paluun jälkeen kuvasin kännykällä Penan naurettavan tötterökorvalookin:


Tulen vähän lähemmäs

Tuo huppu ei pue sitä ollenkaan, se on aivan liian iso Penan minikorviin ja värikin on ihan totaalisen väärä. Onneksi täällä landella kukaan ei arvostele.

Kiitos kaikille edelliseen maha-aiheiseen kirjoitukseen kommentoineille! Harmillista sinällään, että eniten kommentteja kirvoittaa terveyshuolet, ja että vähän jokaisella tuntuu olevan niistä kokemusta. Yritän keksiä jonkun järkevän ajankäyttöratkaisun Penan tonkimisvimmaa taittamaan - luultavasti se tulee olemaan jonkinlaiset slow feeding -verkot tarhaan, mutta kuten edellisen tekstin kommenteissa avasin, verkkojen käyttö viiden hevosen laumassa ei ole kovin yksioikoista eikä niin halpaakaan puuhaa. Laumassa on monta eritarpeista hevosta, ja ahneimmat ja röyhkeimmät ovat yleensä myös niitä joiden ei enää tarvitsisi yhtään syödä ylimääräistä puuhaheinää. Kunpa olisi pohjaton kukkaro, rahallahan nämäkin ongelmat olisi jokseenkin harmittomasti ratkaistavissa.

Meille on muuten nyt varattu klinikka-aika Viikkiin. Taidan otattaa samalla hiekkakuvan niin tiedän, mikä hoppu psylliumin aloituksella on. Ja kintereitä me nyt lähdetään sinne näyttämään, katsotaan mitä eläinlääkäri sitten haluaa tutkia kun kerron oireet.

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Maha ja maha

Syksy ja taas mennään mahavaivaa. Ei vielä mitenkään kovin akuuttia, mutta sen verran kuitenkin, että huomaan. Ja stressaan. Penalla on semmoinen pömpöttävä, pöhöttävän turvonneen oloinen maha, jota ei oikein saisi harjata. Satulanlaitto aiheuttaa irvistyksen, vyönlaitto samoin. Ei taaskaan vyön kiristäminen, laittaminen vain. Nyt uutena koktailiin on tullut lievä löysyys lannassa. Häntä on siisti ja kankut samoin, mutta karsinan takaseinässä on ollut märkää rantua ja takajalkojen valkoisissa sukissa joskus lantaroiske. Karsinan lantakasat ei ole ripulilöysiä, mutta löysempiä kuitenkin kuin Penan normaalipipanat. Ei tyypillistä.

Kai se on se hiekka taas, mutta mikä ihme tuota hevosta vaivaa näin syksyisin, kun sen on pakko alkaa se tauoton tonkiminen? Kesä menee hienosti kun laitumella on ruokaa koko ajan. Sitten kun ruokailu rajoittuu, alkaa maan möyhiminen. Eikä kyse ole siitä, että meillä nähtäisiin nälkää tai ruokkisin niukasti, päinvastoin. Heinättömät ulkonaolotunnit on vähäiset, heinää jaetaan runsaasti. Heinä on laatikoissa, suurimmaksi osaksi, osan levittelen pikkutukkosina ympäri tarhaa jos pohja on kuiva, jotta olisi kulkemista ja jotta syömiseen menisi enemmän aikaa. On seuraa ja pitäisi olla tekemistäkin, mutta Pena se vaan kaivelee. Se syö heinät ja jatkaa siitä tonkimaan, se kaivelee puiden juurilla, syö jokaisen puusta putoavan lehden. Se nakertaa heinälaatikon reunaa, puunrunkoa, katoksen seinää. Aina kun sen suuntaan vilkaisee, sen suu käy. Se nyppii jotain, ei siis kaiva mitään kuoppaa ja rouskuta sieltä maata, vaan se vain... nyhtää. Nyhtää ja lajittelee. Ja siinä puuhassaan tulee syöneeksi maata.

Täysin vapaata heinää en tälle hevoselle voi laittaa. Se ei yksinkertaisesti lopeta syömistä ikinä. Kokeiltu on. Jos tuonkokoinen poni vetää 100 kg heinää kolmessa päivässä niin jossain on vika. Tämän se teki verkosta huolimatta, ilman verkkoa en uskalla edes laskea, mitä menekki oli. Syöntimäärä ei tasaantunut syys-talvi-kevätkauden aikana. Pena teki paaliin pesän, se kävi vain juomassa muualla. Se nukkui ja söi ja paskoi pää paalissa. Lopputulos oli valtava heinäpömppö hammastikkujalkojen varassa. No, ehkä ei ollut hiekkaakaan kun Pena ei kaikelta heinänsyönniltään joutanut mihinkään muualle.

Miksi se syö jotain koko ajan?
Tiedän kyllä, että luonnonmukainen hevonen käyttää vuorokaudesta 16 tuntia syömiseen. Mutta ei normaali kesyhevonen jatka syömistä enää kun ruoka on jo loppunut!

Minä en millään haluaisi laittaa Penalle kuonokoppaa, mutta alkaa tuntua ettei ole vaihtoehtoja. Jos syksyt ja talvet ovat edellisvuosien kaltaisia, ei pakkaskelejä tule vielä aikoihin. Voin syöttää psylliumia ämpärillisen, saada pöhötyksen ja pömpötyksen pois, ja sitten menee viikko ja Pena oireilee taas. Viime vuonna Marin luona Pena oli puhtaasti hiekkatarhassa, eikä se tonkinut eikä oireillut hiekkaa. Tämä maapohjainen oma tarha ei vain toimi. Mutta minun etiikkaani vastaan sotii laittaa se pieneen tarhaan jossa sillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin seistä paikallaan. Mitä ihmettä minä sen kanssa teen?

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Viikkohyppelöt

Kun kerran menin uhoamaan että hyppään kerran viikossa niin kauan kuin se on kelien puolesta suinkin mahdollista, niin eilen oli sitten taas vuorossa hyppyjä.

Pena oli sanalla sanoen vetelä. Ei tietoakaan esteelle imemisestä, mutta toisaalta en joutunut kertaakaan jalkautumaankaan puomeja nostellakseni, eli hypyt olivat velttoudesta huolimatta aika tarkkoja. Yhtään ylimääräistä työtä Pena ei kylläkään tehnyt, estekorkeuteni oli 50 cm ja hypyt irtosivat maasta juuri sen verran, ei piiruakaan yli. Verkkaisempi meno tosin antoi minulle aikaa ratsastaa, ja nyt näin ponnistuspaikat aika kivasti. Toki tuli myös virheitä, eli annoin Penan töpsähtää ihan esteen juureen tai hypätä puolikkaasta askeleesta, kun vähän napakammalla ratsastuksella se olisi voinut ponnistaa hieman kauempaa. Toisaalta nyt ajattelin ratsastaessani, ja pääsin tekemään sakkokierroksen huonon hypyn jälkeen ja korjaamaan virheeni.

Sain pienen videopätkänkin talteen, tässä on menossa ihan viimeinen hyppykiekka näille kahdelle esteelle. Eteenpäinpyrkimyksen puute näkyy! On eräänlaista terapiaa tällaiselle semi-estepelkoiselle nähdä näitä hyppyjä myös videolta - nyt ihan todella näen, miten pienesti Pena hyppää, miten pieniltä esteet näyttävät. Videon katsottuani ajattelin, että hitto, ensi kerralla uskallan nostaa sinne kuuteenkymppiin ja rakentaa jonkun okserinkin, jotta hypyt olisi hyppyjä eikä tuollaisia... astumisia.

Pidemmittä puheitta videoon!

perjantai 19. syyskuuta 2014

Onni on pienissä asioissa

Kuten tallikavereissa (tai minun tapauksessani asiakkaissa) jotka lähtevät maastoon tällaisen ei-niin-varman kaverin turvaksi. 


Team Finland johtaa, Pentti seuraa

Metsässä asteen tärähtäneempi meno

torstai 18. syyskuuta 2014

Hyvä svengi jatkuu + hysteerinen hevosenomistaja

Oltiin tunnilla tänään, ja aikataulukuplassa vedettiin napakka 40 minuutin hikireeni, jonka aikana ei juuri pitkin ohjin lorvittu. Eilisen kaltaisiin sfääreihin ei noustu, mutta perushyvä meno jatkui silti. Tehtiin väistöjä ensin kevyessä ravissa ja loivana, ja myöhemmin harjoitusravissa ja jyrkempinä, sekä melko paljon laukkaa.

Laukannostot oli tänään erityisen hyvät, ja myös muoto laskeutui aika kivasti matalaksi jopa siinä laukassa. Tänään onnistuin myös laukasta raviin siirtymisissä ratsastamaan Penan nopeammin pidempään muotoon, sillä se mielellään jäisi ravaamaan virkkuukoukkumallisena. Täytyy vain muistaa itse antaa sille ihan selvästi sisäohjalla tilaa ja viedä ravia jalalla eteenpäin jo ensimmäisestä askeleesta alkaen.

Lopuksi tehtiin vielä vähän lisää laukkaa, meille ihan supervaikeaa laukan säätelyä ison ja kootumman laukan välillä. Pitkät sivut eteen isoa laukkaa, kulmassa kiinni ja laukkaa koko ajan lyhentäen päätyyn voltti, ja siitä taas pitkälle sivulle isoon laukkaan. Nykyisin Pena jo lähtee isoon laukkaan koko kehollaan ja pysyy melko kivasti kaulastaankin pyöreänä, mutta laukan kokoaminen on ihan myrkkyä. Se ei pidä ohjalla jarruttamisesta, mutta voimaa ei ole takana vielä riittävästi jotta se voisi koota vain istunnan avulla, ja yleensä lopputulos on kuolaimeen pureva hevonen joka koittaa spurtata kulman läpi pää pystyssä minun vastaanpitämisestä huolimatta, ja siinä tohotuksessa rikkoo raville. Voltilla saan jo laukkaa lyhennettyä, mutta se perhanan kulma eteenlaukkaamisen jälkeen on v-a-i-k-e-a. Enkä edelleenkään osaa istua Penan laukassa.

Tunneilla teemme kaiken selvästi nopeammassa tempossa kuin missä itsekseni ratsastan. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Olen saanut Penan hyväksi itsekseni hipsuttelemalla, mutta myös tunnilla eteenratsastuksen kautta.

Pena on jo liki täydessä talvikarvassa. Sen "täysi talvikarva" on talvella aivan riittämätön ja silloin se tuntuukin ihan kaljulta. Nyt kun on ollut näin lämmin syyskuu, se hikoaa pienestäkin tosi paljon ja on aika vetelän oloinen turkissaan. Olen vähän haaveillut sen klippaamisesta, mutta ei se oikeasti ole talvella Penan kanssa tarpeen. Ehkä vaan sinnittelemme kohti kylmempiä kelejä.



Olen pohtinut, vienkö Penan klinikalle kuvattavaksi niistä sen takajaloista vai en. Nyt se on taas liikkunut ihan kivasti, ei erityisen vinossa eikä erityisen vastahakoisesti. Meiltä lähtee yksi hevonen lokakuun puolella käymään Viikissä, ja tämä hevonen tarvitsee traileriin kaverin. Joko sinne täytyy ajeluttaa joku toinen hevonen ihan muuten vaan, tai sitten voisin pakata kyytiin Penan ja otattaa kuvat sen kintereistä ja ehkä vuohisistakin. Mietin vain, olenko ihan hysteerinen hevosenomistaja, jos roudaan kuvattavaksi hevosen jolla ei nyt juuri tällä hetkellä oikein ole mitään selkeää vikaa? Kun oikein tihrustin ja syynäsin Penaa liinassa, näytti siltä kuin se olisi ravissa vähän laahannut vasenta takajalkaansa, eikä mielestäni jalan liikerata parantunut vaikka käskin Penaa reippaampaan raviin. Kyllä se aina lämmettyään alkaa kyykätä enemmän kaikkia niveliään ja liike muuttuu siitä perusponitöpötyksestä vähän joustavammaksi, mutta tosiaan lämpenemisaikaa se vaatii. Onko se syy tutkia ja kuvauttaa? Takakaviot kuluvat vinoon, mutta ovat nyt erikoiskengityksellä lähteneet hiukan suoristumaan. Ovatko kaviot vinouden syy vaiko seuraus, en edelleenkään tiedä. Ja takajalkojen kengittäminen on hankalaa. Nauretaankohan minut ulos klinikalta, jos vien sinne harrastehevosen näillä oireilla tai "oireilla"?

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Hetkiä

Ratsastuksellisia hetkiä. Sellaisia, kun pienen pienen ajan kaikki on niin kuin pitääkin ja sen vain tuntee. Ei oikein osaa edes sanallistaa, mikä se jokin on ja miltä se sitten oikeastaan tuntuikaan, mutta siinä hetkessä on se tunne, että näin. Tässä ja juuri näin on se mitä minä haluan, ja ennen kaikkea, tässä ja juuri näin on se jokin, mikä tässä hevosessa on hienoa ja mitä koitan kaivella esiin sen kaiken muun häröilyn alta.

Enkä tänään edes tehnyt juuri mitään, ja ehkä juuri siksi tulin tehneeksi paljonkin. Oli vain vähän aikaa ratsastaa, ja pakko oli ehtiä menemään, sillä huomiselle on sovittu tunti ja tässä on taas viikko vierähtänyt vain maastakäsin liikutellen, tai ei ollenkaan liikutellen.

Tein melko pitkään käyntiä, sillä Pena oli tyypilliseen tapaan saippuapalamainen, luikerteli alta pois ja kun pyysin enemmän käyntiä, sain joko kipitystä tai en yhtään mitään. Ja jos en saanut yhtään mitään, aloin itse puristaa (ihan kuin en jo tietäisi, ettei se mitään auta), jolloin Pena ei ainakaan mennyt mihinkään. Käynnissä oli jo hetki, jolloin ajattelin kelloa ja meinasin siirtää raviin, mutta sitten maltoin mieleni. Ajattelin, että on parempi tehdä vaikka koko aika pelkkää käyntiä, kunhan se on hyvää, kuin hosua raviin ja sössiä siten sekä käynti että ravi.

On sellainen olo että ollaan jännän äärellä, ja jokin meissä (minussa?) on muuttumassa ratsastuksen suhteen. Tai metodien. Tai jonkun. En todellakaan osaa vielä sanoa, mitä oikeastaan tarkoitan. On vain sellainen tunne, että olen pääsemässä näiden vuosien jälkeen hiukan jyvälle siitä, miten saisin Penasta irti sen mitä se hienoimmillaan on. Eikä se tule kiireen kautta, ei tehtävien. Se tulee esiin siten kuin se tänään tuli: riittävän hidas, pitkä käyntiverryttely, jossa keskityn siihen että Pena todella tulee avuille. Inhoan termiä "läpi" tai "läpiratsastettu", ne kuulostavat väkivaltaiselta runttaamiselta. Kyse on meillä siitä, että Pena itse antaisi itsensä minun säädeltäväksi. Tänään hain hyvää käyntiä, joka ei sukella alas, ei jää jälkeen, ei kiirehdi. Ensin tuli satunnaisesti yksi tai kaksi hyvää askelta. Muoto pysyi matalana ja pyöreänä, käyntiin tuli tahti, se eteni hyvällä poljennalla mutta askeleessa oli kestoa. Sitten se taas liurahti, selkä tippui, pää nousi, niska jännittyi, suu alkoi elää, askel tikittää. Hain uudestaan. Joustava tuntuma, jalalla eteen mutta ei kiireeksi asti. Oma ruoto suorassa ja kannettuna. Ja sitten tuli taas muutama oikea askel, Pena pärskähteli ja hetken tuntui ettei olla kaksi erillistä vaan että ollaan siinä samassa liikkeessä molemmat. Ja sitten se jäi sellaiseksi. Ykskaks olikin lähes kaikki askeleet sitä hyvää ja vain välillä tuli muutama huono, joita piti korjata.

Vähän jännitti siirtyä raviin, mutta siirryin kuitenkin. Tai no, otin pari yritystä siirtymiseen, sillä siirtymiset ovat meidän heikko kohta, Pena mielellään tekisi ne pää pystyssä ja selkä alhaalla, ilman takajalkojen työntöä. Hain hetken ravissa hevosta avuille, rauhallista tahtia, laajaa askelta. En voi sanoin kuvailla sitä ällistyksen määrää, kun Pena alkoi alkuhaparoinnin jälkeen liikkua. Tuli olo, että nyt se oli ehkä ensimmäistä kertaa oikeasti peräänannossa, ei vain niska nyökyssä vaan ihan koko kehollaan kantoi itsensä ja minut. Minusta tuntui, että Penan selkä ja rintakehä levenivät monta senttiä. Se oli se konkreettisin erilainen asia, jonka tunsin. Siinä liikkeessä oli voimaa ilman kiirettä. Muoto oli matala mutta ei yhtään etupainoinen, ja mikä mahtavinta, suu oli ihan hiljaa vaikka ratsastin kuolaimella tänään. Tuntuma oli helppo pitää juuri niin kevyenä, että käsissä oli vain ohjan paino. Ei tyhjää, ei yhtään vetoa, ei epätasaisuutta. Vain ohjan paino, ja liike takaa tahdikkaana eteenpäin. Sitä kesti ehkä pari kolme kierrosta molempiin suuntiin, ja sitten piti pysäyttää ja lopettaa siihen.

Olen vieläkin tuon ihmeellisen ravihetken lumoissa. Kunpa oppisin ratsastamaan aina niin, että saisin Penan tuollaiseksi. Kunpa se joskus vielä oppisi laukkaamaankin noin. Kunpa se tuossa muodossa voisi suorittaa temppuja ja liikkeitä. Voi että, sitten se olisi hieno! Penakin oli todella rentoutunut ja tyytyväisen oloinen. Totta kai senkin täytyy tuntea kehossaan, koska se liikkuu oikein. Nyt liike oli niin vaivattoman oloista, etten ole sellaista montaa kertaa kokenut.

Nämä ovat niitä väläyksiä, joiden vuoksi tätä hommaa jaksaa. Olen uinut aika syvissä vesissä harrastusmotivaationi kanssa, kun tuntuu että minä ja hevoseni ei tahdota samoja asioita. Onneksi on näitä hetkiä edes silloin tällöin.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Rimakauhuraja

Vellihousu hyppäsi jälleen! Vaikka nyt täytyy sen verran omaa häntää nostaa, ettei tällä kertaa edes hirveästi pelottanut. Meillä oli siis tunti, ja omasta toiveestani roudattiin kentälle vähän puomeja ja pari pientä estettä.

Olin alkuun omissa ajatuksissani kun muut asiat painoivat mieltä, mutta pikkuhiljaa verryttely tehosi myös ratsastajaan ja saatiin jutun juonesta kiinni. Tehtävinä oli kaarevia linjoja, ensin ravipuomeilla ja sitten laukkapuomeilla ja pienillä esteillä, ja lopuksi näistä yhdistellen pientä rataa. Pena oli mukavan eteenpäinpyrkivä niin kuin se on nykyisin aina ollut esteillä - sen syntilistaan on tullut esteille (ja pelkille puomeillekin!) hyökkääminen. Lisäsävyjä tuntiin toi kentän viereisellä pellolla meneillään ollut lietteenajo. Pena pelkäsi traktoria (ai miten niin eri juttu katsoa sitä traktoria koko päivä laitumelta kuin katsoa sitä hetken ajan kentältä käsin?) ja paska haisi niin että kirvelsi silmissä ja maistui suussa.

Huomasin, että minun rimakauhurajani on 60 sentissä. Siihen saakka olin aivan hyvillä fiiliksillä, mutta kun Mari nosti okserin takapuomin kuuteenkymppiin, piti minun nielaista ja laskea estetolpan reiät tarkistaakseni, miten valtavan se esteestä tekikään. 60 cm! Naurettavaa. Päätin, etten pelkää sitä. Enkä sitten pelännytkään! Kerran tosin tällä okserilla meillä tuli Penan kanssa vähän erimielisyyksiä: okseri oli lyhyessä tiessä kulman jälkeen lävistäjän alussa, ja oltiin tulossa sille radanpätkänä edelliseltä ristikolta. Laukka oli väärä ristikon jälkeen ja sohelsin jotain vaihtamisen kanssa, ja sitten oltiin jo siellä kulmassa, ihmeellisessä epäaskellajissa joka ei tuntunut edes etenevän mihinkään. Arvoin hetken liian pitkään, mitä tehdään, ja sitten juuri ennen estettä Pena päätti että mennään yli ja imaisi eteenpäin, ja minä päätin että ei me päästä yli ja käänsin rankasti sivuun. Seuraavakin yritys epäonnistui kun Pena suuttui minulle tästä minun epäreiluudestani ja jäi vain pomppimaan paikoilleen. Sori sori, vähän silityksiä, isompi ympyrä, laukka rullaamaan ja uusi lähestyminen, jolloin kaikki sitten sujuikin taas hyvin.

Kuva kesältä 2012 (näyttäis olevan alle rimakauhurajan tämä, 50 cm)
Minulla on tosi paljon petrattavaa näissä estetouhuissa, mutta olen kummallisen innostunut niistä. Olennaista olisi olla paljon nopeampi ja ylipäätään varmaan ajatella siellä esteiden seassa jotain muutakin kuin että herran haltuun ja sinnepäin. Minun tulisi ennen estettä rohkeammin pitää hevosta kontrollissa ja lyhyenä, odottaa itse istunnalla, pitää jalka lähellä ja tukea edestä. Ja sitten kun (jos!) näen ponnistuspaikan, päästää! Ja salamana laskeutumisen jälkeen olla taas napakkana ottamassa Penaa kontrolliin, ettei esteen jälkeinen meno mene ihan hurvitteluksi. Tänään saatiin muutama sellainen hyppy, jossa maltoin pitkässäkin lähestymisessä vain istua ja odottaa ilman pelkoa, ja ehkä juuri tästä syystä näin ponnistuspaikan ja uskalsin siinä hetkessä antaa Penalle vapautta. Ero hyppykaaressa ja hypyn voimakkuudessa on huima, kun päästän sen kunnolla pyöristämään selkäänsä. Jos pidän sen liian kontrollissa esteen päälläkin, tulee hypyistä selättömiä ja kulmikkaita, ja lisäksi ne usein lähtevät puolikkaasta askeleesta ja aivan liian läheltä.

Voisin yrittää hypätä kerran viikossa tämän syksyn läpi niin pitkään kuin kelit sallii. Ilman maneesia hyppykausi loppuu jossain vaiheessa, vaikka kyllä hyvällä lumipohjallakin kunnon hokituksella voi pieniä esteitä hypätä. Lumentulo vaan tuntuu nykyisin olevan melkoista arpapeliä. Ja jos oikein hurjaksi heittäännyn, voisin ottaa tavoitteeksi startata ensi kesänä Penalla jonkun pienen esteluokan! Tulikohan nyt luvattua liikaa?

Penan soolotyylinäyte kesältä 2013

Missä menee sinun rimakauhurajasi?

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Rusakon kanssa pellolla ja uusi ulkoasu

Tänään aloitin päivät treenit kentällä. Kävin nopsasti askellajit läpi suorilla urilla ja ympyröillä, ajatuksena vanha tuttu pysy avuilla, pysy suorana, pohkeesta kohti ohjaa, ei alta pois. Pena oli aika kiva, muuttui melko pian saippuapalasta ihan ratsastettavaksi, ja etenkin laukassa tuntui siltä että sain omat jalat tosi kivasti ponin ympärille.

Penalla on ollut laukassa taipumuksena heittää heti raville kun sitä pyytää vähän lyhentämään, esimerkiksi aina kulmissa pitkien sivujen jälkeen, jos en päästäkään sitä puskemaan kulman läpi lapa edellä. Nyt koskin sitä kevyesti raipalla aina kun tunsin että laukka alkaa hajota, ja se kokosi itsensä tosi kivasti takaisin pohkeelle ja jatkoi laukassa. Ekoja kertoja lukuunottamatta tietty, ensin pitää aina olla sitä mieltä että raipan hapsun hipaisu kankulle tarkoittaa sitä että nyt kiihdytetään pakoon ihan miljoonaa...

Lopuksi lähdettiin kiertämään sänkipeltoa. Alkuun jännitti ihan kaikki, lintuja lähti aamusumun keskeltä lentoon ja Pena räpsähteli sinne tänne. Sitten se alkoi vähän relata, minäkin rentouduin ja olin juuri pääsemässä sisään siihen miellyttävään tunteeseen, että mikäs tässä ollessa, oman hevosen selässä, syyskuinen utuinen aamu, ihan hiljaista, tosi kaunista... Ja sitten meidän edestä lähti rusakko. Ja sitten lähti Pena, toiseen suuntaan. Siitä tulisi aika hyvä länkkähevonen, sen verran nopeaa ja sulavaa spinniä se esitti, kun minä yritin yhden ohjan taktiikalla saada sen pysähtymään. Lopulta sain sen tokenemaan ja pysymään paikoillaan. Rusakko jatkoi kirmaamistaan seuraavaa peltoa kohti ja me jatkettiin sydämet pamppaillen "rennot" loppukäyntimme loppuun.

Rusakko. Kuva googlesta. 

Tuli siinä taas pohdittua Penan reaktionopeutta ja sitä miten se ylipäätään reagoi ihan kaikkeen. Edellisenä päivänä olin maastoillut toisella hevosella, joka ei kyttää mitään, ja sen kanssa ratsastus oli omituisen rentouttavaa. Pena vähintään säpsähtää aivan kaikkea. On se sitten tuuli, lintu, varjo, heinänkorsi, mikä vaan. Kaikkeen tulee reaktio eikä aina niin pienikään, kuten taas tänään sain huomata. Sen kanssa ei voi vajota hetkeksikään ajatuksiinsa, sillä jos tulee joku tilanne, poni on jo mennyt ennen kuin ratsastaja ehtii edes tajuta, mikä iski ja mistä.

Ahkeroin blogiin uutta ulkoasuakin, ja bannerin! Miltä näyttää?


perjantai 5. syyskuuta 2014

Taas kengitellään

Seitsemän viikkoa vierähti kengityksestä ja nyt taas tuli kengittäjä katsastamaan, mikä oli meidän vinokavion tilanne tänään.

Pena oli helpottanut kengittäjän hommaa jo keskiviikkona nakkaamalla toisen etukenkänsä sänkipellolle, jossa kävin ratsastamassa. Kaikki kengät oli vähän löysän oloiset ja kilisivät, ja mietinkin ennen pellolle menoa, että olisi varmaan viisasta vain kävellä, jotta kengät pysyy jalassa. En raaskinut kuitenkaan, ja niinhän siinä ravatessa tuli loikka josta arvasin, että nyt lähti joku kenkä. Pena alkaa heti takoa, kun sen kaviot kasvaa pitkäksi. Tälläkin kertaa viimeinen kasvu tuli tosi nopeasti: puolitoista viikkoa sitten yksi asiakkaani kyseli, onko meillä kengitystarvetta kun hän oli pyytämässä kengittäjää omalleen, ja sanoin että ei meillä vielä ole, menee pari viikkoa ainakin. No, sitten tuli kasvuspurtti ja nyt tuntui siltä että oli ihan viimeinen aika laittaa kaviot uuteen kuosiin. Etujalkojen kengityksestä oli 7 viikkoa ja takasten 6 viikkoa, kun silloin viimeksi jouduttiin odottamaan levikekenkiä hiukan ylimääräistä.

Positiivinen uutinen on, että takakavioiden tilanne näytti nyt vuolun jälkeen paremmalta. Kannat olivat levinneet mukavasti eikä vinous ollut enää ihan niin silmiinpistävää. Kengät eivät olleet niin eriparisesti kuluneet kuin aiemmin, ja muutenkin takakengät olivat sen oloiset, että ne periaatteessa olisi voinut laittaa vielä toiseksi kengitysväliksi alle. Päädyttiin kuitenkin laittamaan uudet levikekengät, ihan siltä varalta ettei vanhat sitten pääse kulumaan ja pyöristymään liikaa, jolloin niiden hyöty olisi menetetty melko lailla kokonaan. Tämä seuraava kengitysväli näyttää melko pitkälti sen, onko kavioiden virheasento saatu korjattua niin että kaviot alkavat nyt taas kasvaa suorempaan ja myös pysyä suoremmassa.

Oikea takakavio ennen kengitystä

Oikea takakavio ennen kengitystä


Oikea takakavio kengityksen jälkeen

Oikea takakavio kengityksen jälkeen

Vertailun vuoksi oikea takakavio silloin 6 viikkoa sitten, edellisen kengityksen jälkeen, aika paljon pikkuisempana kuin nyt!

Vasen ennen kengitystä

Vasen kengityksen jälkeen


Yksi ylläri koettiin, kun Penan vasemmasta takakaviosta paljastui vuolun yhteydessä vanha paiseonkalo! Kengittäjä oli ällistynyt löydöksestään, ja niin olin minäkin. Penahan ei ole kertaakaan ontunut mitään jalkaa... Miten kummassa sillä voi olla siellä onkalo, kyllähän hevonen nyt paisetta ontuu! Mutta kaviossa ei ole ollut kerta kaikkiaan mitään paiseeseen viittaavaa oireilua.

Juttelin kengittäjän kanssa Penan hankaluudesta seistä kengityksessä - olin ostanut sille omenanmakuisen nuolukiven ajanvietteeksi, mutta ei siitä ollut kamalasti iloa. Etujalat saatiin hyvin laitettua, takasten kanssa alkoi tuttu rempominen, joka asettui kun hain Penalle heinää eteen. Pena reuhtoo selvästi enemmän oikeaa takajalkaa, ja arvailtiin siinä sitten, onko se a) vain sitä sen normaalia en-osaa-en-pysty-seistä-paikallani, vai b) kipeä oikeasta takajalasta jota nostetaan kengitysasentoon vai c) kipeä vasemmasta takajalasta, jonka päällä sen pitäisi seistä. Kengittäjä sanoi, että hän ei huomaa eroa reuhtomisessa, vaikka pitäisi jalkaa suorempana tai jyrkemmin taivutettuna, mutta yleensä rempomista esiintyy eniten kun oikeaa takasta joutuu nostamaan oikein ylös. Eli oikea takajalka on jyrkästi taipuneena kaikista nivelistä, mutta silloin myös eniten painoa "kaatuu" vasemman takajalan päälle. Toisaalta Pena tekee nämä sirkustemppunsa ihan pokkanaamalla ja korvat hörössä, ei se näytä siltä että siihen sattuisi. Ja sen kipu/epämukavuusviestit on tullut ikävän tutuksi silloin maha- ja satulaongelmien aikaan, silloin ei hörökorvahevostesta ole tietoakaan.

Ehkä meidän täytyy vain mennä klinikalle ja ottaa mielenrauhani vuoksi kuvat sen takajalkojen kaikista nivelistä.

Lopuksi vielä muutama kuva alkusyksyisistä tunnelmista. Penan lauma on kutistunut viiteen hevoseen, ne ovat olleet jo joitain viikkoja yöt sisällä, mutta pääsevät vielä päiviksi nyppimään laidunta. Heinää kyllä tarjoillaan jo aamulla ja päivälläkin pari kertaa tarhan puolelle, sinne ne tulevat vihellyksestäni syömään ja palaavat sitten kujaa myöden takaisin laitumelle.

Päiväheinillä. Vielä olisi vähän kesämahaa karistettavana...

Ahmatti pää laarissa

Vielä olen hetken kolmen hevosen omistaja. Miku, Immu ja Pena