Penaponi

torstai 25. tammikuuta 2018

Karies hevosella

Voi ny sikolätti, sanoisinko.

Meillä oli tänään hammashuoltopäivä, ja melko mälsiä kuulumisia oli eläinlääkärillä antaa Penan suusta. Ihan vimpan päälle tarkasti en ulkomuistista asioita muista, mutta voin vaikka palata näihin jahka hammaskartta laskun mukana saapuu. Mutta suuntaviivoja en unohda vaikka haluaisinkin.

Penan (ainakin) yhdestä yläposkihampaasta löytyi kariesmuutoksia. Tämä hevosten hampaiden reikiintyminen/mädäntyminen on verrattaen uutta tietoa ja niiden hoitaminen on jossain määrin vielä vähän alkutekijöissään. Piti ihan guuglailla omaan tietopankkiin lisää viisautta, ja aika kattavat, selkokieliset karies-aiheiset artikkelit löytyvät näiden linkkien takaa: infundbulaarinen karies ja perifeerinen karies.

Karies-hampaan hoitomuotoja ovat paikkaus ja viime kädessä poistaminen, mutta paikkaaminen on vielä melko kokeellista eivätkä paikat välttämättä pysy. Hampaan poisto taas on usein leikkaussalihomma sillä yleensä poisto pitää tehdä avaamalla poskiontelo, ja jälkeenpäin poisto voi aiheuttaa sekundäärisiä ongelmia, joten sekään ei ole autuaaksi tekevä ratkaisu. Hammasoperoinnissa on myös melkoinen taloudellinen riski: kun hampaalle tai hampaille aletaan tehdä korjaustoimenpiteitä, on lasku eläinlääkärimme mukaan kutakuinkin tonni per hammas.

Kariesta ei talliolosuhteissa voi hoitaa eikä edes tutkia riittävällä tarkkuudella, vaan aiheellista olisi ottaa suunta kohti klinikkaa, jossa saadaan röntgenkuvat hampaasta ja sen juurista ja voidaan tähystää hammas kunnolla joka kantiltaan.

Penan suussa tilanne oli nyt sellainen, että sovittiin kotikontrolli puolen vuoden päähän, mutta selvää on että tuo yksi hammas vaatii klinikkatason tutkimisen ennemmin tai myöhemmin. Ennemmin on karieksen etenemisen kannalta parempi vaihtoehto, koska kivampi aina hoitaa vain vähän edenneitä vaurioita kuin laajoja, mutta myös myöhemmin-vaihtoehto saa kannatusta, sillä ihan vielä ei ole selvää, onko kaikki hoitaminen ihan aina tarkoituksenmukaista. Eli siis hyötyjen ja haittojen arviointi ja puntarointi!

Minua huolettaa nyt se, että suu on tuntunut vaivaavan Penaa. Se on tapojensa vastaisesti jättänyt hieman heinää syömättä karsinassa jo jonkin aikaa, ja uutena juttuna on syksyn ja talven mittaan ilmennyt heinän uittaminen juomakupissa. Tämä on usein merkki syömiseen liittyvästä kivusta. Toivon, että tänään tehty perushammashuolto toisi helpotusta ja että heinät häviäisivät karsinasta entiseen malliin, kulkematta juomakupin kautta. Mikäli syömiskäytökseen ei tule muutosta, tarkoittaa se todennäköisesti sitä että karies on edennyt ja tuottaa kipua, ja että klinikkahoito kutsuu aikajänteellä ennemmin. Mikä taas äitiyspäivärahalla kädestä suuhun elelevälle ei ole ihan se ykköshaave...

Ja pohjimmaisena painaa tietenkin se, että karieksen aiheuttajaa ei tiedetä. Altistaviksi tekijöiksi sille arvellaan säilöheinää (hapan pH), sokerisia rehuja, liian vähäistä syljeneritystä syödessä (liian lyhyt syöntiaika tai liian "helppo" rehu), tietty suun bakteerikanta ja, iloisena bonuksena, yksilöllinen taipumus. Pena kääntyi nyt 12-vuotiaaksi ja jos sen hampaat alkavat jo nyt oirehtia ja vaativat tonneja ja taas tonneja tulevina vuosina, niin en tiedä kuinka meidän käy. Minä olen yhden hevosen jo menettänyt hammassairaudelle. En haluaisi menettää toistakin.

tiistai 23. tammikuuta 2018

Yks haluu yhtä ja toinen toista

Kaunis talvinen aamu ja lähdin Penan kanssa ratsain pellolle. Olisin halunnut tehdä vähän dressagea, mutta sänkipellon pohja ei lumesta huolimatta ollut tarpeeksi hyvä, vaan epäreilusti pettävä sieltä sun täältä. Ajattelin sitten, että hölkötellään hetki ja kävellään kunnolla, mennään vielä radalle lopuksi kävelemään.

Talutuslenkkikuvia viime viikolta




Mutta Pena ei ollut ollenkaan yhtä mieltä näistä kävelyistä ja maisemankatseluista - se halusi mennä räkä roiskuen laukkaa ja sekoilla ympäriinsä. Kun puskassa sitten sopivasti ehkä rapsahti tai ehkä ei, Pena loikkasi sivulle ja jatkoi siitä mullihyppyjä selkä kyyryssä ja huipensi askelsarjansa 180 asteen käännökseen ja ampaisuun laukalle kotiinpäin.

19.1.

Siitä seurasi kevyt konflikti, jonka aikana saatoin mutista muutaman kerran että mene sitten laukkaa sinä s#&%"/&n pässinpää. Yllättäen oman laidunpellon pohja kelpasi laukkavolttisulkeisiin ihan hyvin ja oli riittävän raskaskin jotta Penan tuli kunnolla hiki. Sitten vielä kierros ravia rataa pitkin ja lopuksi saatoimme päästä kierroksen kohtalaista käyntiä - ei ihan niin rentoa ja leppeää kuin haavekuvissani, mutta näkeehän nuo maisemat vähän vatkaavassakin käynnissä, eikös...?

Kavereita silti 💛

perjantai 19. tammikuuta 2018

Eteen- ja eteenpäin

Tämän talvikauden agenda on ollut ensinnäkin saattaa rouva ratsastaja taas sellaiseen kestävyyskuntoon että ratsastus on mukavaa, ja toiseksi saada rouva ratsastajan raskaudenpaisuttama ahteri kutistumaan niin että vanhat Pikeurit sopisi taas päälle. Sanotaanko niin, että ensimmäinen kohta on näin tammikuulla paremmissa kantimissa kuin jälkimmäinen - en kuulu siihen ihmistyyppiin, jolta kilot karisee imettäessä, päinvastoin. Ihra istuu piukassa vaikka muutoin en ole pullevuuteen taipuvainen. Eihän tämäkään imetyshupi iankaiken kestä, ja onneksi on talvikausi niin voi syyttää kylmää ja vedellä menemään tyynesti tuulihousuissa ja jättää ihonmyötämisemmät vaatekappaleet kaappiin.

Hevosen talvikauden agendaan on kuulunut niin ikään liikkeessä pysyminen. Hetkellisiä kelimasennuksia lukuunottamatta olen onnistunut tässä aika kivasti. Lähinnä nämä masentelut ovat olleet minun korvieni välissä, ja Pena on silti liikkunut, jos ei muuta niin käyntiä. Se ei vaan ole mikään kävelykausihevonen - jäisellä kentällä on esitetty laukkaa poikittain sen sijaan että olisi antauduttu tekemään avotaivutusta käynnissä, ja aamutalliin tulijaa on tervehditty keulimalla karsinassa. Ja koska liukkaalla kentällä en määräänsä enempää viitsi Penaa pyöritellä, ollaan edelleen menty kerran, kaksi viikossa jossain muualla eli radalla tai pellolla.

Penan talviagendaan on ylipäätään liikkumisen lisäksi kuulunut eteenpäin liikkuminen - kun mennään siellä missä voi mennä reippaasti, mennään kunnolla, isosti ja eteenpäin. Raviin on tullut ihan uutta potkua kun ollaan paineltu menemään radalla. Laukka on vielä käsittelyssä. Sitäkin mennään ja kerta kerralta rohkeammin, mutta laukassa on vielä pieni villiintymisvaara olemassa joten ihan surutta en uskalla laukassa päästellä. Tänään kyllä pötkittiin radalla reilut kaksi kilometriä laukkaa yhtä soittoa ja kun kyttäily siinä höyryjen vähetessä laantui, alkoi laukassakin olla liikelaajuutta. Väsymys vaan tulee isossa laukassa nopeaan! Ja juu, myös rouva ratsastajan reisiä tärisytti niin maan perusteellisesti jälkeenpäin...

Pena on aika näpsäkän näköisessä kunnossa tällä hetkellä. Tänä sisäruokintakautena ollaan syöty merkittävästi parempaa heinää (viittaan siis sekä valkuaisen että sokerin määrään) kuin viime vuonna, ja se näkyy Penan vatsanympäryksessä. Ei pömpötä! Valkuaislisää annan lähinnä oman mielenrauhani vuoksi, sillä laskennallisesti heinän pitäisi täyttää valkuaisentarve kevyessä käytössä. Nyt menee Norran rypsiä (olisiko kauppanimi ollut Pure Protein?) kaksi desiä per vuorokausi. Lisäksi kivennäinen, ADE-vitamiini, suola ja "hyvänmielen mash". Simppeliä ja meille sopivaa.

torstai 4. tammikuuta 2018

Takaisin lähtöruutuun

Lainaan yhden suosikkiblogini nimeä tähän otsikkoon, sillä se kuvaa melkoisen hyvin fiiliksiäni juuri nyt.

Blogin päivittäminen on jäänyt prioriteettilistalla perhearjen pyörittämisen jalkoihin, mutta heppailut pyörii täällä silti. Yllättävän säännöllisesti jopa, siitä saan olla tyytyväinen.

Tänään lähdettiin Penan kanssa maneesille hyppäämään. Kelit ovat jälleen aivan surkeat ratsastaa kotona, ja kun naapurini kysyi, miten olisi jos ajeltaisiin "aikamme kuluksi" (heh heh, kahdella pienten lasten äidillä kun ei muuta ajankulua ole) minun ex-oppilaitokseni hulppeisiin puitteisiin ja hän vähän katsoisi perääni kun hyppään, niin hihkuin riemusta. Reissu sujui mallikkaasti, aivan supermallikkaasti, ottaen huomioon että meitä tosiaan oli liikenteessä Penan lisäksi minä sekä naapurini, minun kolmikuinen vauvani ja naapurin kaksivuotias tahtovainen. Oman tahtovaiseni olin sentään jättänyt matkasta pois. Penan kanssa reissailu alkaa olla aika huoletonta nykyisin, ja onneksi vauvani on edelleen melkoisen sopuisa ja hyvinnukkuva tapaus, niin tällainen aamupäiväaktiviteetti oli mahdollinen.

Ristiriitaisimmat tunteet tulikin siitä itse hyppäämisestä. Minulla on ollut käytännössä reilun vuoden hyppytauko - viimeisimmät kunnon hypyt tein ohjaajaopintojeni lopussa marraskuussa 2016. Vuosi 2017 meni raskauden vuoksi sivu suun, mitä nyt ihan loppuvuodesta synnytyksestä toivuttuani ehdin kerran tai kaksi jotain maasta korotettua yksinäni turata. Ja siinä missä vielä vuoden 2016 lopussa olin hyvillä mielin hyppäämisen suhteen ja koin hienosti selättäneeni minua riivanneen hyppypelon, sain nyt murheekseni todeta, että olen palannut aika lailla lähtöruutuun, siihen mistä aloitin ohjaajaopintojeni alussa.

Rutiini, rutiini ja vielä kerran rutiini pitäisi pystyä säilyttämään hyppäämisessä, ainakin kun on tämmöinen nössökkä kuin minä. Nyt taas näytti 60 cm pysty pikkaisen siltä että tohtiiko sitä lähestyä ollenkaan kuin niin jännittää. Ja minä sentään hyppäsin ihan mukavuusalueellani +/- 100 cm vielä vuosi sitten! Kun pää ei ole mukana, palaa kaikki typerät virheet. Kroppa ei ole mukana, en ratsasta laukkaa, pakitan. Etenkin se etten ratsasta laukkaa. Onni ja autuus että oli naapuri mukana ja sanoi jossain vaiheessa, että otapa nyt ihan reippaasti tuosta pitkän sivun verran sitä laukkaa niin että saat koskea Penaan pohkeella ja että se menee eteenpäin. Sitten hän rakensi meille jumppasarjan ja sanoi että ala laukata. Ja minä vikisin vastalauseita ja selityksiä kun ei tää ja kun en mää.

"Kato nyt mitä tapahtui kun sä laitoit jalan kiinni. Sillä nousi korvat pystyyn ja se näytti siltä että sen on kivaa."
No on se nyt helvetti.

Ja hyvinhän se Pena meni kun oli laukka jolla mennä. Eikä edes köyrinyt kovin pahasti esteiden jälkeen. Eikä toppaillut, kun minä lakkasin vetämästä taaksepäin jokaikisessä tilanteessa. Kaikista turhauttavinta on, että tiedän estäväni itse hevostani, mutta en saa kehoa toimimaan toisin.

"Sun on kehonkielikin ihan erilainen nyt verrattuna alkuun. Kun sä aloit kevennellä täällä niin olit ihan käppyrässä sen hevosen ympärillä. Nyt sulla on ryhti noussut ja sun hevonen liikkuu."

Pelko on viheliäinen kaveri. Se istuu olkapäällä eikä jätä rauhaan. Se saa kropan tekemään ihan omia juttujaan.

Ja kuitenkin haluan hypätä, haluan osata, haluan antaa hevoselleni sen ilon mitä se hyppäämisestä parhaimmillaan saa. En siis pelkää niin paljoa että luovuttaisin ja antaisin olla. Hemmetti, haluan takaisin sen ilon ja luottamuksen jonka rutiinin myötä sain! Mutta säilytä täällä sitten jotain rutiinia kun omat ratsastuspaikat on yhtä jääkenttää, niin ettei edes sitä laukkaa pääse harjoittelemaan. Jos olisin varoissani, kulkisin omalla kalustolla maneesiin ratsastamaan harva se viikko. Vaan en ole, puuttuu ne varat, kalusto ja aika.

Valitusvirrellä uuteen vuoteen!