Penaponi

lauantai 28. helmikuuta 2015

Kuka sanoi että askel painaa jo, olen kevyt kuin sudenkorento

Minun taipaleeni talliyrittäjänä päättyy, ja siitä seuraa väistämättä joitain muutoksia nykyiseen elämänmenoon. Ratkaisu on muhinut mielessäni jo pidemmän aikaa, mutta päätöstä ei ole ollut helppo tehdä. Voi olla että avaan asiaa enemmänkin täällä blogissa vielä, tai sitten en, katsotaan kunhan saan vähän omia ajatuksiani paremmin järjestykseen.

Meiltä siis lähtee vieraat hevoset ja ihmisasiakkaat kokonaan pois. Jäljelle jää vain Pena ja Penan tarhakaveri Emmi, joka on ollut minulla yritykseni käytössä opetushevosena. Emmi siirtyy kokonaan minun käyttööni - se ei ole minun oma, mutta on pitkäaikaisessa ylläpidossa sillä ajatuksella, että saa olla niin kauan kuin kestää normaalia käyttöä. Emmillä on sanomista nivelissään, toistaiseksi ei vaadi muuta kuin säännöllistä liikkumista ja hiukan tarkempaa hoitamista, mutta vaivat on tiedossa ja niillä mennään mitä on. Tulen luultavasti jatkossa jonkin verran kirjoittamaan myös Emmistä täällä blogissa, ja esittelenkin tamman kunnolla sitten kun sen aika on.

Emmin kanssa kisoissa viime keväänä

Vielä on kovin sekavat tunnelmat enkä ole osannut vastata, kun läheiset ovat uutisen kuullessaan kysyneet, pitääkö pahoitella vai onnitella. Toivon, että kun yksi ovi sulkeutuu niin jossain toinen avautuu.

maanantai 23. helmikuuta 2015

Älä oleta

Taas on masisteltu kokonainen viikko - vesisade vei edes semikelvon kentänpohjan pois, teki siitä vedessä lilluvan luistinradan, johon sitten roimi viikonlopun aikana loskaa päälle, joka taas jähmettyi oudoksi epätasaiseksi rapeaksi möykyksi. Ai että.

Pena on möllöttänyt tarhassa tekemättä mitään. Kaveri kysyi maastoon, sanoin että tulen sitten kun pystyn edes yhtenä päivänä vähän juoksuttamaan Penaa ja näkemään, onko se villi vai supervilli. No eilen oli se juoksutuspäivä, Pena oli laiska, tänään piti mennä maastoon mutta kaveri tulikin kipeäksi. Sillä lailla, on taas harrastamisen riemu ollut kukkeimmillaan.

Olin juuri vetänyt ratsastushousut jalkaan kun tuo maastonperuuntumispuhelu tuli, joten päätin että kokeilen kuitenkin voiko kentällä tehdä jotain. Olin varma että Pena on sanalla sanoen sysipaska, poukkoileva ja vino ja holtiton, ja huonolla pohjalla en pysty tekemään asialle mitään, ja että koko ratsastuksesta jää vain kurja mieli.

Ei siis kovin hääppöisistä asetelmista lähdetty ratsaille.
Vaan kauanko tätä lajia pitää harrastaa, että oppii ettei kannata olettaa ennakkoon mitään, ei hyvää ei pahaa.

Pena oli hyvä. Se oli kärsivällinen ja tuntui siltä että se nautti kun pääsi töihin. Siis hevonen jota jatkuvasti moitin työmoottorin puutteesta. Pystyin käyttämään kentästä tosi typerästi yhtä kolmasosaa pituussuunnassa (...) joten käyttämämme reitit olivat aika mielikuvituksellisia. Mutta niinpä vaan sain hyvän pienen treenin suoruuden, odottamisen, rehellisen rauhallisen taipumisen ja seis-käynti-ravi -siirtymisten parissa. Vähiten huono pohja oli sen pahamaineisen puupenkin kohdalla, jota Pena normaalisti kyttää silmämunat pullottaen, vaan nyt ei mitään. Pelkkää keskittynyttä työntekoa. Olin ällistynyt. Ja iloinen!

Mutta en silti pistäisi pahakseni aikaista kevättä, tämä tällainen epätalvi nollakeleineen saisi jo riittää.

tiistai 17. helmikuuta 2015

Aurinkolaukat lohikärmeksen kanssa



Eilinen auringonpaiste hyödynnettiin irtolaukkailulla kentällä. Otin Penan kaveriksi tarhakaveri-lohikärmeksen eli Emmin.


En ole juuri irtojuoksuttanut näitä kahta samaan aikaan. Penan ja Emmin välit eivät ole kovin kummoiset, ne tulevat toimeen samassa tarhassa, talutan niitä aina yhtä aikaa ja kyllähän ne toistensa perään huutelevatkin kun toinen lähtee töihin, mutta ei niitä oikein ystäviksi voi kutsua. Emmi on todellinen bitch-tamma ja sen kohelluksensieto on melko pyöreä nolla. Ja Penahan koheltaa... Tarhassa Emmi toisinaan omistaa vähän kaiken, se omistaa heinät ja vesisaavin ja parhaan tähystyspaikan portilla. Ollakseen noinkin raskasrakenteinen, Emmi on nopea lähtijä ja loikkaa hämmentävän isosti. Tämän vuoksi en kovin useasti ota riskiä että molemmat kävisivät kierroksilla samaan aikaan, ettei satu mitään potkuvahinkoa.

Olen seurannut näiden kahden välien muokkautumista uteliaana siitä lähtien, kun ne jäivät Immun, Mikun ja kolmannen hevosen lopetuksen jälkeen lopulta kaksistaan. Immu oli Penan paras ystävä, tuki ja turva, sieti Penan töhellystä ja sitä että Pena halusi olla aivan lähellä ja vielä vähän lähempänä. Emmi ei siedä tällaista ollenkaan - ainoastaan viime kevään kiimapiikissä se tunki itse itsensä aivan Penan iholle (ja tämäkös Penaa hämmensi). Emmi joutui Immun lopetuksen jälkeen ottamaan lauman johtopaikan ja olen edelleen sitä mieltä, ettei se sovi sille. Vielä vähemmän johtajan paikka sopisi Penalle, joten näillä nyt mennään.

Nuo kaksi siis sietävät toisiaan. Rapsutusväleihin en usko niiden ikinä pääsevän, ja ylipäätään Emmi tuntuisi arvostavan enemmän tammaseuraa. Laumasta syksyllä lopetettu asiakkaan tamma oli arvojärjestyksessä aivan pahnanpohjimmainen, mutta silti ainoa, jonka kanssa Emmi rapsutteli. Ehkä tammat vain ymmärtävät toisia tammoja paremmin kuin ruunia, mene ja tiedä.

Pena kaipaisi riehumiskaveria, leikkikaveria, sellaista ei-kovin-tosikkoa ystävää jonka kanssa voisi juosta rinkiä ja hölmöillä. Emmi ei lähde moiseen touhuun mukaan yhtään, korkeintaan sillä palaa käpy ja se ajattaa Penan vihaisesti tarhan ympäri, ja Pena koittaa tästä vähäisestä huomiosta ottaa ilon irti. Ei millään uskoisi että nämä hevoset ovat samanikäisiä, niin eri planeetalta ne ovat aivan kaikessa, koulutuksessa, luonteessa ja käytöksessä.

Eiliset juoksentelut sujuivat kuitenkin sopuisasti eikä perä lentänyt kummallakaan niin että olisi tullut vaaranpaikkoja. Hyvä niin. Kahdestaan kuitenkin saadaan paremmat vauhdit eikä ihmisen tarvitse tehdä muuta kuin huolehtia alku- ja loppukävelyttämisestä.

Kaapattu videolta

On vissiin mahdoton tehtävä saada kahdesta hevosesta yhtä aikaa edustava kuva. Jos toinen näyttää jokseenkin järkevältä niin toinen viimeistään vesittää kokonaisuuden näyttämällä hirven ja laaman risteytykseltä....

Ponnua ravissa!

Tässä pieni videopätkä menosta:



Pakko laittaa myös esille mahtavasti epäonnistunut kuva! Kameran säädöt ihan missälie ja tuloksena moderni taideteos Jalattomana lentävät hevoset. 


Näillä eväillä uuteen viikkoon!

torstai 12. helmikuuta 2015

Enemmän valoa, enemmän virtaa

Paksukainen puun takana

Alkuviikolla paistoi aurinko ja oli uhkaavan keväistä. Lisääntynyt valon määrä, kohtuullinen lämpötila ja hyvä lumipohja ovat sallineet venyttää tarhausajan taas sinne 12-13 tuntiin. Voisi ajatella, että enemmän tarhailua olisi vähemmän virtaisa hevonen, mutta Penalla näyttää menevän päinvastoin. Se on ollut tirisevän energinen ja lähtenyt joka aamu tarhan portilta perää heittäen ja juossut kunniakierroksen ennen kuin on malttanut asettua syömään. Annoin sen olla pari lämmintä päivää ihan nakuna ulkona, muuten olen loimitellut läpi talven.

Paskankeruuapuri
Energiaa oli tänään juoksutuksessakin. Kielsin kekkuloimasta raville kun piti mennä alkukäyntiä, Penalla meni herne sieraimeen ja se nousi ihan kynttiläksi pystyyn... Siitä tuli sitten aika reippaasti palautetta minulta. Sikailla ei sovi vaikka energiaa olisikin!



Kirahvi!



Ei se kevät vielä tule eikä pidäkään, mutta ihanaa oli silti nauttia auringosta muutama päivä! Näkyykö lisääntynyt valon määrä teidän hevosten käytöksessä? Hyvässä vai pahassa?

tiistai 10. helmikuuta 2015

"Nyt hiukan ponityttömeininkiä kehiin"

Täällä yks aikuinen ihminen on ratsastuskoulutunnin jälkeen naama kestovirneessä. Miten kivaa! Mikä ihana laji! Ja miten huippua ratsastaa lämmitetyssä maneesissa, vain laittaa hevonen kuntoon, ratsastaa, ja hoitaa tunnin jälkeen pois. Ei murhetta siitä, miten sen viikkoliikutussuunnitelma nyt menee, liikkuuko se tarpeeksi ja oikein, istuuko sen varusteet, koska se pitikään rokottaa ja kengittää. Olen ollut hevosen- ja tallinomistaja niin pitkään, että olen ihan unohtanut, miten huolettomasti hevosia voisikaan harrastaa.

Ratsuni oli ja tulee todennäköisesti vastaisuudessakin olemaan parikymppiseksi ehtinyt konkariruuna Konsta. Erikoisen värinen kukertavankimonharmaanruskea hevosen kokoinen hevonen, jonka selkään pääsin kyllä maasta pinnistämällä, mutta harkitsin tovin, menisinkö kuitenkin jakkaralta. Penaan verrattuna Konsta oli joka suuntaan jäätävän suuri ja pitkulainen, vaikka ei se oikeasti varmaan mitenkään poikkeuksellisen korkea puoliverinen ollut. Hyppykokemusta Konstalla oli 130-tasolta, eli ihan pätevä peli tämmöisen arkailijankin opetella.

Tehtiin puomi- ja kavalettiverryttelyä ja sitten yksinkertaista radanpätkää kavaleteilla ja kahdella esteellä, jotka ensin olivat ristikoina ja nousivat sitten 70 cm korkeudelle (ehkä, kielsin itseäni laskemasta kannatinreikiä!) pystyiksi. Konsta oli alkuun melko jähmeä enkä saanut sen kilometrikaulaa mitenkään kääntymään oikeinpäin, mutta hyppyhommista hevonen syttyi, sai ihan uuden bouncen liikkeisiinsä ja lyheni n. kilometrin ja tuli pyöreäksi avuille. Loppuverryttelyissä uskalsin jo vilkaista peilistä ja todeta, että aika vinkeältähän me näytetään!

Opettaja paikansi nopeasti tyyppivikani: "Sulla on vissiin taipumus ottaa vielä aina yksi askel ennen estettä..." Ou jees, niin on. Ratsastin vieraallakin hevosella juuri niin kuin olen esteitä tottunut ratsastamaan - hieman käsijarru päällä, aika raskaalla istunnalla (ettei vaan kävis mitään) ja ihan se viimeinen varmuus poissa, että oikeasti haluan viedä hevosen yli niistä esteistä. Sain käskyn irrotella vähän, ratsastaa enemmän kuin ponityttö, kuvainnollisesti urku auki reipasta laukkaa esteitä päin. Ihan hulvattomaan lentoon en Konstaa lietsonut, mutta viimeisellä radanpätkällä saatoin ehkä jo 80-prosenttisesti ajatella eteen ja yli.

Kyllä tästä vielä hyvä tulee! Hirmu kiva hevonen, rehti, osaava, ja kunhan pääsen sen säätöjen kanssa sinuksi niin uskon että omat virheet alkavat karista tai ainakin muuttua toisiksi! Ja pakko vielä sanoa, että olin tosi onnellinen kun onnistuin tekemään laukanvaihdon! Enpä ole tainnut ratsastaa hevosta joka osaisi askeleessa vaihtaa laukan, ja nyt vaan kurvasin kentän poikki ja ajattelin kokeilla, osaanko pyytää ja ymmärtääkö Konsta mitä haluan. Osasin, ja ymmärsi!

Ensi viikon tunti jää väkisinkin välistä, mutta odotan innoissani seuraavaa kertaa sitten kahden viikon päästä.

maanantai 9. helmikuuta 2015

Kun ei osaa, opettelee

Nyt kyllä vähän puntti tutisee, olen nimittäin aloittamassa uuden harrastuksen! Lajin nimi on ratsastus. Esteratsastus!

Olen jaakannut ja jaakannut, että en osaa hypätä, en tiedä hyppäämisestä tarpeeksi, arkailen ja silti moinen hullutus kiehtoo minua kovasti. Talvikelien vuoksi Penan hypyt on katkolla kevääseen saakka, joten otin viimein itseäni niskasta kiinni ja nurisemisen sijaan toimin.

Huomenna minulla on esteratsastustunti ihan oikeassa ratsastuskoulussa, ihan oikealla ratsastuskouluhevosella, joka ei toivottavasti linkoa minua tangentin suuntaan jos teen virheen tai loiki tiikerin lailla omituisista paikoista. Tarkoitus on käydä useamminkin kuin vain kerran, mutta koska arkipalapelini realiteetit on hyvin tiedossa, en haaveile ihan jokaviikkoisesta tunnista. Jos vaikka pari kertaa kuussa pääsisin niin olisin jo todella iloinen. Ryhmä on seniorien hyppyryhmä, eli joka tunnilla hypätään tai tehdään puomi-/kavalettityöskentelyä.

Jännittävää! Raporttia seuraa.

Penan freestyle-näyte kesältä 2012


tiistai 3. helmikuuta 2015

Sitä saa mitä tilaa

Otsikko pahaenteisyydestään huolimatta viittaa tällä kertaa kevyisiin aiheisiin, puhun nimittäin lumesta. Joulukuun (harvat) postaukset valitin lähinnä sitä, ettei ole lunta eikä voi ratsastaa missään. No nyt on lunta, sitä on tullut tasaiseen tahtiin tauotta viimeiset 2,5 vuorokautta. Pääasiassa kevyttä hötylää pakkaslunta, joten jipii!



Tosin jos hieman saisi säiden herralta pyytää hienosäätöä: kentänpinta kaipaisi yhden sateettoman, tuulettoman plussakelipäivän (tässä tuo säiden herra tahtoo yleensä vähän liioitella ja lopputulemana on viikon vesisademyrsky ja kahdeksan lämpöastetta), jotta lumi asettuisi ja painuisi. Sitten sopisi rauhaksiin pakastaa ja vaikka tulla tuollaista pakkashötylää lisääkin, sen saisi mukavasti lingolla kentältä pois ja alla olisi napakka, tasainen, pitävä lumipohja. Nykytilannekin on ihan ratsastuskelpoinen, mutta lumi on paikkapaikoin turhan irtonaista ja alla on liukasta, joten ihan huolettomasti kentällä ei sovi kaahailla menemään.

37 min, 3,65 km, huippunopeus 24,2 km/h


Tänään ei kuitenkaan kenttää hinkattu alkukävelyjä pidempään, vaan lähdettiin oikeasti hankeen. Laidunpellolle! Lunta tuprutti koko ajan lisää niin että oli vaikea nähdä eteensä (hmm, ja hahmottaa missä menee sarkaojat...). Pääasiassa kävelin toiseen suuntaan ja tulin ravilla tai laukalla takaisinpäin. Ihan ensimmäisellä kierroksella pieni männyntaimi meinasi olla liian jännä, mutta kun sain ensimmäisen stopin estettyä, päästiin mokomasta hirvityksestä ison koukkauksen kautta ohi, ja loppuaikana ei sitten löytynytkään mitään säikyttävää.

Miten kivaa!
Kuvat ovat lumisadetuhrua mutta laitan niitä esille silti.

Ravilla tullaan

Hiukan on lunta ponin nenällä ja ratsastajan lipalla...

Kaarros ja uudelleen matkaan

Taputuksia


Loppukäynnit tehtiin radan ympäri, olin selässä vain alkumatkan ja talutin loput. Ollaan nyt kahtena muunakin päivänä kävelty kenttätyöskentelyn päätteeksi kierros radalla, kokonaan ratsailta. Mies on ollut mukana vaunuja työntäen ja koirat ovat juosseet vapaana, ja Pena on ollut tähän keinotekoiseen laumaansa niin tyytyväinen ettei ole sätkinyt mitään ylimääräistä. Pieniä iloja!

Superponi!
PS. Ei tullut hiki hangessa, puuskutusta kyllä, mutta tuntui että Pena olisi mennyt vielä lisääkin. En kuitenkaan uskaltanut tehdä tämän rankemmin, hanki ylsi yli puoleen sääreen kuten kuvista näkyy, ja on tottumattomalle aika rankka vastus.

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Hiki vai ei?

Kun nyt olen tätä treenaamistani ja käyttämiäni metodeja pohdiskellut, piti palauttaa mieleen, mitä Eversti Carde sanoikaan hikoilemisesta: 

Ranskassa meillä on sanonta ratsastajille: ”Jos hevosesi on hikinen harjoitusten jälkeen, tiedät tehneesi liian paljon.” Valmennus tulee jakaa pieniin osiin, hevonen täytyy valmistella kaikkeen erittäin huolellisesti ja auttaa hevosta ymmärtämään mitä siltä odotetaan. Työ – palkinto – lepo, nämä kolme vuorottelevat uudestaan ja uudestaan läpi työskentelyn. Vaatimustason täytyy nousta hyvin asteittain.

Hikoileminen ja väsyminen on hyödytöntä, uupunut hevonen ei pysty keskittymään ja suorittamaan tehtäviä oikealla ja hyödyllisellä tavalla. Asioissa täytyy edetä valmistellen ja asteittain, ei nopeasti ja väsyttäen. Kouluhevosen täytyy olla notkea, kimmoisa, taipuisa. Se ei tarvitse äärimmäistä kestävyyskuntoa tai hyödy valtavasta lihasmassasta. Hevosen täytyy työskennellä iloisesti ja innostuneesti. Useimmiten hevosen voimakas hikoaminen liittyy hermostumiseen, tyytymättömyyteen ja stressiin. 


On totta, että olen joskus vetänyt överiksi ja tehnyt Penan kanssa liikaa, niin että se on ollut ihan selvästi jo mielentilassa jossa se ei opi mitään hyödyllistä. Ja se on ollut todella hikinen. Näistä olen ruoskinut itseäni julkisesti täällä blogissakin, eikä niistä ratsastuskerroista ole jäänyt hyvä mieli. On toisaalta totta myös, että olen aikaisempina talvina ollut hieman huolissani siitä, että Pena ei hikoa. Olen mielestäni ratsastanut sen hyvin, mutta se ei ole ollut edes nihkeä. Pena ei ole klipattu, sillä on tosi lyhyt ja ohut karva luonnostaan, ja lisäksi ratsastamme aina ulkona, jolloin hevonen tietenkin on viileässä jo valmiiksi, ja ilmavirta kuivattaa pienen hien ennen kuin ehditään lopettaa. Silti olen ajatellut, että pitäisihän sen nyt joskus hiota? 

Nyt kun olen eri lailla huolehtinut siitä, että saan Penan "läpiratsastettua" (edelleen inhoan tuota termiä), se on muutaman ratsastuskerran jälkeen ollut hieman hikinen. Olenko stressannut sitä liikaa? Onko hikoilu merkki liian kovasta harjoituksesta? Onko hyvää hikoilua olemassa?

Eversti Carden mielestä ei ehkä ole, vai mitä päättelette tästä: 

Haluan kertoa tarinan tähän asiaan liittyen. Valmistautuessani noihin kilpailuihin harjoittelin Ranskan Saumurissa. Koko Ranskan kouluratsastusjoukkue oli koolla ja Saksan kouluratsastuksen päävalmentaja, loistava Willi Schultheis oli saapunut paikalle auttamaan meitä. Minä ratsastin todella huonosti, kaikki tuntui vaikealta. Hevonen oli läpimärkä hiestä. Schultheis katseli aikansa ja kysyi sitten, voisiko hän ratsastaa hetken. Tietysti se sopi minulle. Schultheis otti hevosen ja ratsasti pitkään. Ravia ja laukkaa, kaikkia Grand Prix liikkeitä. Hevonen työskenteli upeasti hänen kanssaan. Ratsastuksen päätteeksi hevonen oli täysin kuiva ja rauhallinen.

Tuolloin sain Schultheisilta opetuksen, hevoseni ei työskennellyt kanssani riittävässä keveydessä.

(Lähde sama kuin yllä)



Mitä mieltä sinä olet?
Hikoileeko hevosesi treeneissänne? Tavoitteletko vai vältteletkö hikeä?


PS. Blogiin on pienessä ajassa tupsahtanut useampi uusi lukija, tervetuloa! Jättäkäähän kommentteja, kiva olisi kuulla keitä näitä läpinöitäni lukee!