Penaponi

tiistai 31. toukokuuta 2016

Sinne vaan!

Sinne vaan!

Ne ovat olleet esteopeni kannustussanat kun hevonen säätää omiaan ennen estettä. Tolppien väliin! Liikkeen mukana! Saa mennä yli, ali tai läpi mutta ei ohi (tai joutuu ostamaan opelle kaljat, köh köh).



Sillä asenteella lähdin ratsastamaan näitä huikeita 40 cm korkeita maastoesteitäni eli tukkeja joista olikin tuo kuva jo edellisessä postauksessa. Penaa ei tosin tukit riivannut, paarmat ja kärpäset sen sijaan. Heti kun kokosin ohjat tuntumalle, Pena sanoi että iik en kyl voi mennä koska surisee naaman vieressä. Sitten seistiin ja jäkitettiin tovi ja tarvittiin jopa maastakäsin avustamista jotta jalat alkoi taas liikkua. Kun sitten saatiin ravivaihde silmään, ei ollut ongelmia.

Ihan ensimmäinen tukkilähestyminen olisi aiheuttanut kaljavelan koska Pena pääsi luikahtamaan ohi. Toisella kertaa tuli pelkkä stoppi koska en enää laskenut ohi, ja kolmannella kerralla päästiin leijonaloikalla yli. Kehuja aivan miljoonasti ja pari toistoa perään. Käyntitauko, ohjat uudestaan käteen ja stop. En pysty koska paarmat!! Pyysin miestäni kävelemään juoksutuspiiskan kanssa takaviistoon ja kas, taas löytyi vaihde eteenpäin ja pääsin kehumaan. On se kumma kun kymmenvuotiasta hevosta joutuu maasta avustamaan niin kuin kolmivuotiasta!

Esteistä hankalimmaksi osoittautui tuo muuri, joka oli alkuun kuvassa näkyvällä tavalla "auki" jotta pääsin kävelemään ja ravaamaan siitä läpi (no problem). Sitten tukkihyppelyn jälkeen muurinpalat laitettiin yhteen ja päälle nostettiin krouvi puupuomi, jolloin esteestä tuli n. 60 cm korkea. Pena lähestyi ja aivan viime hilkulla veti liinat kiinni. En mee! Uusi yritys, uusi stoppi, uusi yritys ja valtava ponkaisu yli ja poistuminen jyrkästi vasempaan. Ei se mitään, yli mentiin, pysyin kyydissä, kehuin ja kiittelin kuin heikkopäinen, ja tultiin uudestaan. Ei niissä loikissa mitään tyyliä ollut, mutta a) minä uskalsin ja b) Pena uskalsi. Hiphei!

Loppuun vielä videoklippi ihan viimeisestä rundista (muuriesteen jälkeinen venkoilu on siis tässä vaiheessa jo hyvin kesyä). Ei tyylillä eikä taidolla - sinne vaan!

maanantai 30. toukokuuta 2016

Villiponin kesytys

Huhhei, nyt olen lomalla! Viimeinen kouluviikko rypistettiin läpi tiukkoina ja pitkinä päivinä jotka huipentuivat toimihenkilötehtäviin isoissa estekisoissa. Pena vietti 7 päivää tahatonta lomaa, laidunsi ja lihoi, ja kun tänään taas kiipesin sen selkään, ei ollut työmotivaatio ponilla ihan tapissaan. 

Kiiltoa kyllä löytyy!

Minäkö villi, en. 
Halusin ratsastaa rennosti eteen-alas, Pena ehkä halusi etten ratsastaisi ollenkaan. Käytiin aika monta neuvottelua siitä, voinko pitää ohjissa tuntumaa (voin), voinko ohjata pohkeella (voin) ja voiko minun ohjaavaa pohjettani tai pidättävää istuntaani vasten vyöryä kun siltä tuntuu (ei voi). Nämä karmeat vaatimukseni saivat kruununsa vielä siitä tosiseikasta, että on tainnut tulla kesä ja kärpäset ja paarmat. Niitä oli aivan liikaa, ainakin viisi kärpästä ja ainakin kaksi paarmaa - eikö siitä ole yhteensä jo seitsemän syytä ravistaa niin vimmaisesti päätä että suitset tippuu kahteen otteeseen?!

Hieman katastrofaalisista lähtökohdista huolimatta jäimme molemmat henkiin ja lopulta pystyin ratsastamaan niinkin vaikeita reittejä kuin kahdeksikkoja ja ympyröitä ilman että Penalla meni aivan tyystin kuppi nurin kaikista ylenpalttisista vaatimuksistani. Tämä hyvä, tästä on taas suunta ylöspäin.

Luulen että loma, kesä ja tuo koulunkäynti ovat aiheuttaneet minulle jonkinsortin järjenjuoksun aleneman. Meille tuli viikonloppuna tällainen keko pihalle:

Ensi talven polttopuuprojekti siis. Siitä se ajatus sitten lähti...

To be continued...

lauantai 21. toukokuuta 2016

Tuhru

Murphyn laki toteutui jälleen - kun oli kaunis keli ja ihan hyvä buugi ratsastaa ja sain vielä työnnettyä kamerankin miehen käteen, niin tietenkin linssissä oli joku tuhru ja kaikki otetut kuvat ja videot olivat yhtä suttua.

Mutta koska tässä blogissa ei ennenkään ole kuvilla koreiltu, jaan pienen videopalan ja kuvan tuhruineen kaikkineen.

Olen miettinyt, kuvittelenko vain kun ajattelen että ollaan harjoiteltu enemmän kokoamista. Kuvittelenko vain että olen saanut rakennettua Penalle voimaa. Sitten katsoin allekkain tuota bannerissakin olevaa kuvaa ja yhtä tämänpäiväistä:

syyskuu 2015

toukokuu 2016

Onhan niissä eroa! En sano, että Pena liikkuisi tuolla lailla koko ajan nykyään, ei suinkaan. Eikä se ole tuossa muodossa ja ryhdissä vielä niin levollinen ja tyytyväinen kuin avoimemmassa, voima ei vielä riitä. Se tuntuu itsekin vähän arastelevan sitä että kantaisi itseään noin, se käy tuossa kokeilemassa ja lipeää pois, käy ja lipeää. Koitan tosi paljon kehua ja kannustaa sitä yrittämisestä. Pitäisi malttaa pitää kokoamispätkät vieläkin lyhyempinä. Tänään selvästi vähän ahnehdin harjoituspituudessa ja Pena väsyi loppua kohden turhan paljon ja alkoi sen vuoksi jännittää ja jarruttaa ja lyhetä liikaa. Mutta olen tosi iloinen siitä, että ylipäätään onnistun pätkittäin kaivamaan takakorkeasta ja ei-niin-työorientoituneesta ponista tuollaisen vaihteen jossa sen säkä ja etuosa todella ovat ylhäällä.

En ole tyytyväinen siihen miten paljon Pena aukoo suutaan. Onkohan minun edes mahdollista ratsastaa sitä "pykälää ylöspäin" ilman että se kokisi jossain vaiheessa paineen liian vahvaksi? Kun olen tihrustanut videoita eestaas niin olen huomannut, että suu käy kun korjaan ja siirrän, mutta heti kun Pena on siinä mihin sitä pyydän, suorana ja koottuna, myös suu on rento. Sitä kohti siis.

Videolla vähän ravia ja laukkaa. On huojumista ja lyhenemistä ja suppuuntumista ja suunaukomista, ja sitten on niitä muutamia hyviä askeleita. Ja tuhru on myös, sori siitä!

tiistai 17. toukokuuta 2016

"Käyn nopeesti ratsastamassa"

Ja sitten vastassa on tämännäköinen kaveri:



Eipä mennyt ihan putkeen minun poikkeuksellisen ruhtinaalliset 4 päivän vapaat, jotka oli tarkoitus hyödyntää huolellisesti Penaa liikuttaen. Eka vapaa meni suunnitellusti veljen kemuissa, sitten tokana ehdin vähän ratsastella (mutta auts, en keventää - pääsin hyppäämään maastoesteitä koulussa ensimmäistä kertaa ikinä ja ne viisi reikää normaalia lyhyemmät jalustimet ja takapuoli ei maastoradalla koske satulaa kertaakaan!!! -ohje vetivät pohkeet melko tanakkaan kramppiin), ja sen tokan päivän iltana talliin tallusteli kolmikenkäinen poni. Jippii.

Sitten oli hierontapäivä - Pena oli "sopivasti kireä", ei mitään mikä ei olisi iisisti lähtenyt sulamaan käsittelyssä, ja nekin kireydet olivat siellä missä piti tai missä aavistelin. Lähinnä siis lonkankoukistajissa, sillä kokoamista on harjoiteltu, ja lavassa vasemmalla puolella, kun sitä jouduin aika tavalla työstämään menoon mukaan edeltävänä päivänä. Marraskuiset satulan aiheuttamat toispuoleiset kipupaikat olivat kokonaan kadonneet. "Täällä ei oo mitään, ei yhtään mitään hoidettavaa", sanoi hieroja ja vellasi Penan satulansijaa. Mahtihomma! Pena myös otti hoitoa vastaan hyvin, se jopa haukotteli! Saattoi olla myös vahinko. Saatiin ohjeeksi että hyvin menee, hevonen on hyvässä lihassa ja lihaksiston puolesta sopii vääntää taas pykälää kireämmälle kokoamistreenien vaativuus. Hyvä, tämän halusin tietää sillä minulle koittaa ihan pian kesäloma jolloin olisi ajallisesti hyvä mahdollisuus ratsastaa vähän enemmän.

Hierontapäivän jälkeen ihana kengittäjä pääsi kuin pääsikin lyömään irtokengän takaisin. Hän tosin totesi, että nyt on edellisestä kengityksestä mennyt neljä viikkoa ja kaviot olivat kasvaneet enemmän kuin talvella kahdeksassa viikossa. Voipi siis olla että kohta lentää seuraava kenkä ja sitten kannattaakin jo laittaa koko poni ympäri vaikka kalenteri sanoisi mitä.

Irtokengän jälkeen piti mennä leppeästi hölkkäämään, mutta poni näytti kengitykseen tullessaan tuolta kuin kuvassa, niin eipä siihen märkään mutaan saanut satulalle puhdasta paikkaa vaikka kuinka harjasi ja kampasi. Päädyin juoksuttamaan (mitä en muuten edelleenkään ole tehnyt kuin ehkä kerran sen jälkeen kun viime syksynä pohdin koko juoksutuksen mielekkyyttä ja päätin yrittää elellä ilman) ja käymään kävelyllä ja sekin oli ihan mukavaa.

Huomenna aion rakentaa pieniä hyvänmielen hyppyjä kentälle! Ja juu, kohta on loma! Täytyy ratsastaa vimmaisesti omaa (ja jos joku haluaa että vieraitakin niin niillekin olen avoin!) jotta pysyy koulussa saavutettu hyvä tatsi yllä koko neljän viikon opintopaussin.

lauantai 14. toukokuuta 2016

Mr. Mulkosilmä

En aina oikein tajua tuota ponia. Koko alkuvuosi on mennyt kyttäämisen suhteen erinomaisesti, sillä kyttäämistä ei ole ollut. Olen ratsastanut useiden vapaiden jälkeen kaikenmaailman räntämyrskyissä eikä Pena ole tuijotellut mitään.

Tänään oli ajatuksena tehdä matalana ja pitkässä muodossa rennosti askellajit läpi. Ehkä se on juuri siinä että kun suunnittelee ratsastavansa rennolla hevosella, on tarjolla jotain ihan muuta. Tai no, ei Pena ollut ollenkaan huono ratsastaa (vaikka ihan ihan alkuun pitikin aika pitkään neuvotella siitä, kannattelenko minä koko ponin etuosaa vasemmalla ohjalla vai en), mutta jo alkukäynneissä se päätti, että yhdessä kentän nurkassa on MÖRKÖ. Ja kun Pena päättää että jossain on MÖRKÖ, se ei pääse siitä yli.

Siinä suhteessa ollaan kyllä päästy paljon eteenpäin, että enää minä en suostu provosoitumaan siitä että Mr. Mulkosilmä tuijottaa jotain kentän kohtaa, vaan jatkan ratsastamista niin kuin ei mitään olisikaan. Mutta kyllähän se omat haasteensa asettaa, kun aina siinä samassa nurkassa kovettuu koko etuosa ja poni kiipeää pois tuntumalta ja työntää korvansa suuhuni ja puskee pois uralta.

On tosi olennaista että minä en reagoi. Kun nurkasta lennähtää västäräkki, Pena saa paskahalvauksen mutta minä en saa värähtääkään. Jos minä reagoin, reagoi Penakin. Ja ainakin jos suutun, yltyy säikkyminen aivan uusiin sfääreihin. On parempi alkuun itse ratsastaa pieni oikaisu hankalassa kohdassa ja sitten vähitellen hinata linjaa lähemmäs pelkopaikkaa. Toisaalta täytyy myös kyetä pitämään kiinni siitä, ettei pohjetta vasten sovi punkea eikä tuntuma häviä vaikka pään nostaisi taivaisiin.

Itse reeni ei lopulta ollut mitään eteen-alas -harjoittelua, vaan oikeastaan aika korkeassa muodossa ravia ja laukkaa. Pena sanoo että hyi ku vaikeeta, en kanna etuosaani, makaan vaan täällä ohjissa tai menen tänne syvänyökkyyn ettei tartte kääntyä eikä liikkua. Ja minä sanon eiku et mene sinne, tule ylemmäs, älä vyöry, käänny etuosasta, älä painu niin alas, etuosa korkeammalle, käänny etuosasta, ei nenää sinne ryntäisiin, ja taas käänny etuosasta. Toistoja, toistoja, toistoja, ja ai hitto miten mageita hetkiä kun poni alkaa oikeasti olla koottuna! Sitten kun muoto on löydetty, on mikä tahansa harjoitus helppo. Mutta niin kauan kun muoto on väärin ja etuosa liian matalana, on aivan turha kikkailla mitään erikoisia reittejä tai temppuja.

Asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan ku Ellun kanat, tuumi Pena ja heti kun annoin pitkät ohjat, se alkoi taas tuijottaa MÖRKÖä. No, parempi näin kuin siten että varsinainen työskentely menisi harakoille. Loppukäynnit menin taluttamaan pihatielle, ja sieltä Pena näki Sissen laitumella sadeloimi päällään (toim. huom. olin siis hakenut Penan ratsastukseen sieltä samaiselta laitumelta, samaisesta seurasta). Siitähän riemu repesi. Pena veti itsensä aivan jäykäksi, puhisi, törisi ja tanssahteli, paskoi hätäpaskaa ja sen sydän löi niin että pauke vaan kuului. Siinä mietin, että tämä pitäisi saada videolle, jotta voisin näyttää, mitä tarkoitan kun yritän selittää miten voimakkaasti Pena reagoi pelätessään.

Se menee pelästyessään niin voimakkaisiin tiloihin eikä se vain tokene siitä, vaikka nytkin se lopulta kai tajusi että Sisse se siellä vaan on. Joka ikinen ärsyke laukaisee siinä pakoreaktion kun se menee tuohon moodiin - koulutus on tepsinyt siihen ettei se ryöstäydy taluttajalta mihinkään, mutta reaktio tulee, se nanosekunnin kestävä nyt-täysillä-pakoon -niiaus. Ja se on vahva ja se on nopea ja totisinta totta.

Tämän säikkymisen ja tuijottamisen kanssa eläminen on ollut tosi raskasta, ja todella toivon että tämä oli nyt vain joku huono päivä. En jaksaisi taas sitä kokoaikaista varuillaan oloa ja kokoaikaista zeniä - haluaisin että riittäisi se että olen normaalisti rento ja keskittynyt ja läsnä.

PS. Ja toki kelaan taas mielessäni, onko Pena jostain kipeä kun säikkyminen alkoi vaikka on loistanut poissaolollaan hyvän tovin. Äh.

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Hyvä päätös, huono mieli

Tiedättekö kun joskus ei suju. Kun sen tietää jo silloin kun on vielä levynä olohuoneen matolla ja katsoo kelloa ja ajattelee, että nyt olisi aikaa harrastaa omalla hevosella, on kelpo kelikin ja edessä on taas monta päivää jolloin ei taatusti ehdi. Tarttis mennä, mutta kun pää ei jotenkin lähde mukaan. Särkee vaan.

Eikä se olo siitä kohene. Kun minä olen kireä, on Pena jo tallissa silmämunat ulospullahtamispisteessä, sen sydän hakkaa ja möröt supattaa tallin ovelta. Ja vaikka miten vedän alkukäynneissä syvään henkeä ja etsin zeniä ja sanon itselleni että tehdään matalalla vaatimustasolla puoli tuntia, pelkkiin onnistumisiin keskittyen, niin silti en saa kireyttä kropastani pois. Pena kytkee mörkötutkan päälle, ei uskalla kulkea uraa pitkin, säpsähtelee ja saa minut säpsähtelemään mukana ja kierre on valmis. Kun minä reagoin, se reagoi.

Siinä mielessä saan vähän taputtaa itseäni selkään, että nyt jo osasin ajatella, että miksi ylipäätään olen selässä kun olen näin pahalla päällä ja on koko ajan sellainen ennakko-olettamus että vituiks menee. Mutta jollain ihmeellisellä sinnillä halusin yrittää josko työskentelystä kuitenkin tulisi jotain. No ei tule - ei tuollainen tunnetilaskannerihevonen tule rennoksi ja elastiseksi minua kohti jos minä olen kuin ääritäyteen puhallettu ilmapallo, nuppineulaa odottamassa.

Vähän erittäin huonoa ja jäykkää ravia, pari(kymmentä) syvähengitystä, yritystä keskittyä tuntemaan, yritystä antaa aiheettoman äkäisyyden valua pois. Sitten vajaan vartin jälkeen päivän paras päätös - siirrän käyntiin ja lopetan tähän. Taputan hevosta ja tulen alas. Penakin tuntui huokaavan, älysihän se viimein. 

Hevosessa ei ollut mitään vikaa. Minä en vain saanut mieltäni hallintaan. Liian vähän unta, liian monta liian pitkää päivää, kiirettä ja huonoa omatuntoa. Tämänpäiväinen oli erinomainen muistutus siitä, milloin Pena on parhaimmillaan - silloin kun minäkin olen. Se on superherkkävaistoinen hevonen ja jos minä olen vähääkään turhautunut tai hermostunut, se menettää luottamuksensa minuun. Ja se jos mikä on yksin minun syyni, ja se jos mikä saa minut murheelliseksi. Kunpa olisin useammin osannut tehdä tällaisen ratkaisun ja lopettaa ennen kuin aloitankaan, niin ettei hevoseni edes tarvitsisi tietää millaista on yrittää miellyttää turhautuvaa ja jännittynyttä ratsastajaa jolle mikään ei kelpaa.

Pena pääsi laitumelle, minä päiväunille. Jatkamme harjoituksia paremmalla mielellä joskus toiste. Se oli tämän päivän paras päätös.

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Tästä se taas lähtee

Juuri kävin kommentoimassa Anun blogiin että meillä on vielä niin märkää etteivät hevoset pääse laitumelle totuttelemaan. Otinpa sitten silmän käteen ja kävin toteamassa, että viikko aurinkoa ja +20 °C onkin (yllättäen...) tehnyt tehtävänsä ja laidun näytti ihan hyvältä.

Hiukan sain kantapäitä painaa soraan kun heppaset älysivät mihin niitä talutan! Nyt ne ovat olleet kahtena päivänä pellossa, eilen pari-kolme tuntia ja tänään kuutisen tuntia. Tiedän että moni totuttaa laitumeen minuutteja laskien, mutta itse en pidä sitä tarpeellisena. Hiukan mekin ollaan narussa syöty ruohoa ennen tätä, mutta kyllä nuo pääasiassa hoitavat ruohoon tottumisen ihan itse.

Ajattelen tämän laidunruohohomman lähinnä vuorokautisen kokonaisheinämäärän kautta - tällainen puolipäiväinen laidunnus vielä melko niukalla laitumella korvaa suunnilleen yhden heinäaterian, ja muut ateriat ovat kuitenkin sitä tuttua heinää jota on koko talvikausi popsittu. Toistaiseksi meillä on vältytty vatsanväänteiltä tällä systeemillä, eikä kokopäiväiseen ja lopulta ympärivuorokautiseen laidunnukseen siirtyminenkään ole aiheuttanut löysää lantaa.

Tyytyväisiä hevosia


Meno ei ole ollut kovin villiä, siksi piti satunnaiset raviaskeleet ottaa videolle:



Kunhan tästä ruoho vielä hiukan kasvaa, saapuu meille muutama vieraileva tähti kesää viettämään. Tai no, samoja naamoja ne ovat kuin aiempinakin kesinä, joten saadaan taas asiallisesti toimiva, tuttu lauma kasaan.

torstai 5. toukokuuta 2016

Loimiraivo

On epäkohteliasta kirjoittaa pahaa toisista ihmisistä, tiedetään. Mutta nyt en jaksa hillitä itseäni: osuin tänään todistamaan kun yksityistallin asiakas, teinityttö joka vie äitiään kuin pässiä narussa, meuhkasi tallimestarille siitä että hänen hevosensa olivat ulkona ilman loimia. Onko täällä lukutaidottomia töissä kun tässä ohjeessa lukee että loimi päälle jos on alle 15 °C? Ja siis eteläisen Suomen sääkartta on näyttänyt tänään tältä:


Hevosella oli kuulemma mennyt selkä jumiin koska hevonen tarhasi puolitoista tuntia ilman loimea. Tytön toinenkin hevonen olisi pitänyt pukea kaulakappaleelliseen mustaan fleecevuoriseen sadeloimeen kun sen tarhavuoro alkoi klo 13. Tarhat sijaitsevat aurinkoisessa "kuopassa" jonne ei tuuli osu ja jossa ei varjonpaikkoja ole. Hevoselle käytiin mielenosoituksellisesti laittamassa paksu fleeceloimi päälle, ja kun hevonen tarhavuoron päätteeksi tuli sisään, oli loimi ja hevonen hikimärkiä. Tyttö jaksoi vaahdota, ettei loimi ole fleeceloimi (kun tallimestari sanoi ettei tässä tallissa tarhata fleeceloimet päällä) ja että ei ole kahtakymmentä astetta lämmintä (ei suostunut menemään katsomaan mittaria tallin seinässä).

Tytön äiti lupasi ostaa tytön hevoselle jonkun loimen jota se voi pitää. Yhtään järkevää perustelua sille, miksi hevosta pitäisi paistaa minkään loimen alla näissä keleissä ei kuulunut. Minä purin kaikin voimin huultani etten olisi puuttunut keskusteluun ja ihailin samalla tallimestarin ammattimaista tyyneyttä kuunnella sitä kalkatusta. Siinä tyttö sitten pesi sen tarhailusta hionneen hevosensa, puki sille uudestaan saman paksun fleeceloimen ja meni taluttelemaan hevosta loimen kanssa asvalttipihalle. Siinä suojaisassa, aurinkoisessa paikassa lämpömittari näytti 29 astetta.

Yöksi hevoset saivat päällensä bot-loimet ja fleecet. Tallista suljetaan kaikki ovet yöksi.

Ja ei, en ole loimittamista vastaan. Ymmärrän myös sen että joskus on kaikkien etu klipata hevonen (sitä muodin vuoksi klippaamista en ymmärrä, minusta esim. kolme- tai neljävuotias silkokarvainen pv voisi pitää villansa koska sellaisen viikottainen työmäärä on vielä niin vähäinen ja kevyt ettei klippaamiselle useinkaan ole muuta perustetta kuin omistajan tarve saada loimitella), ja tiedän varsin hyvin että on hevosia jotka ovat erityisen kylmänarkoja ja vaativat tarkkaa loimittamista. Mutta haloo, +20 ja auringonporotus ja kaulakappaleellinen sadeloimi normaalikarvaisella hevosella? Mahtaa hevosen olla kiva siellä. Ei ole selkä jumissa mutta on ehkä lämpöhalvaus.

Miksi pitää aina olla se yksi kiintiötörppö joka ei vain tajua?

tiistai 3. toukokuuta 2016

Mukavuusrajojen venyttämistä

Kävi niin, että tänään oli koulussa aika kiirus päivä ja ykkösratsu piti liikuttaa nopeasti. Saatiin seuraa, päätettiin mennä maastoon ja tarkemmin sanoen hiittiradalle. Hyvä pohja, kilometrejä riittää, palauttelulenkkiä löytyy. Kevät on kaunis tähän aikaan vuodesta, vetohevonen oli vauhdikas ja vetohevosen ratsastaja minua kymmenen vuotta nuorempi hurjapää. Eikä minunkaan ratsuani patistaa tarvitse. Treenimuodoksi valikoitui nopeat vedot ja palauttelut. Ja laukassa mentiin muuten lujaa, ihan juuri niin lujaa kuin hevosista lähti.

Sellainen urku auki kiitolaukkaa laskettaminen ei ole ollenkaan minun mukavuusrajoissani, olen iän myötä näköjään tullut nössömmäksi. Pelkään että mennään nurin, tulee pikkulintu, kuoppa tai maailmanloppu. Mutta luotan ykkösratsuuni valtavasti (se on edelleen se kultaisen luonteen ruuna joka tuli etsimään minua tippumiseni jälkeen maneesin hiekasta) ja toisaalta kun edessämenijä lähtee, niin perässätulijalla ei ihan kamalasti ole enää sanavaltaa. Toisella kiitolaukkavedolla en enää edes pyrkinyt pitämään käsijarrua hollilla vaan annoin mennä.

En tiedä voiko olla tyytyväisempää olentoa kuin menevä ja pyrkivä hevonen joka saa kerrankin mennä ihan niin paljon kuin kintuista lähtee. Ja kyllä minullakin vetojen jälkeen oli hymy herkässä.

Kävi myös niin, että olin saanut kunnian esittää nelivuotiaan tuittupäätamman suomenhevosten laatuarvostelukarsinnoissa. Ja kävi niin, että mokoma äkäpussi meni ja sijoittui omassa luokassaan, vastoin kaikkien ennakko-olettamuksia. Sanotaanko näin, että kykyä tässä tammassa saattaisi ollakin, mutta luonne on kauniistikin ilmaistuna haasteellinen. Omistajansa lohduttivat minua ennakkoon että ovat jo tosi tyytyväisiä jos saan hevosen tuotua maneesiin sisään, kaikki siitä eteenpäin on vain plussaa. Nyt osui kuitenkin planeetat kohdilleen ja tämä äkäpussi onnistui väläyttämään sitä mihin siitä hyvänä päivänä on.

En tiedä miksi mulla synkkaa näiden punaisten paholaisten kanssa aina vaan!

maanantai 2. toukokuuta 2016

Teiden erkanemiskohdassa

Silloin tällöin täällä blogissakin vilahtanut ylläpitohevoseni Emmi muutti tänään uuteen kotiin. 




Emmi ehti asua meillä kolme vuotta - se tuli alunperin yritykseeni toimimaan opetuskäytössä, ja tekikin hommansa erinomaisesti, oli luotettava ja supertykätty hevonen. Itse kävin sillä kerran kesässä kisoissa ja tulin aina ruusukkeen kanssa kotiin. 

Nyt kun yritykseni poislaitosta on jo yli vuosi, on Emmi ollut tässä vähän turhanpanttina. Aikani ja energiani ei millään tahdo riittää opiskeluun, hevoseen ja perheeseen, puhumattakaan useammasta liikuntaa kaipaavasta hevosesta. Ja kun rahat on piukalla muutenkin niin on melko turhaa maksaa yhden ei-mitenkään-pieniruokaisen ja erikoiskengitystä vaativan joutohevosen eloa, kun ei itse ehdi siitä nauttia. Hyvä hevonen myös "menee hukkaan" tekemättömänä. Niinpä piti tehdä järkipäätöksiä, vaikka olenkin todella surkea luopumaan. 



Nyt jatkamme eloa kotosalla kahden hevosen voimin - Penan kaveriksi jäi vielä ystäväni Sisse-tamma, joka muuten tänään täyttää pyöreät 20 vuotta! Minä olen ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2001 siinä tilanteessa että minulla on vain yksi oma (tai omaksi luokiteltava) hevonen. Ehkä ikä myös tuo viisautta näissä asioissa: rakkautta riittäisi useammallekin yksilölle, mutta aikaa ja resursseja juuri nyt ei. Huonoa omatuntoa saa tässä arjen mosaiikkipelissä potea muutenkin mennen tullen ja palatessa, niin ehkä oli oikein toimia järki edellä. Mutta ikävä silti tulee tuota lohikärmestammaa. 

Emmille siis kiitti ja moi ja kaikkea hyvää uusiin käsiin!