Penaponi

perjantai 31. lokakuuta 2014

The other guy

Kuvamateriaalia, kun meninkin poikkeuksellisesti valmennuksen Emmillä, minun parhaalla ja ainoalla työkaverillani. 

Emmi on kaikin tavoin ihan toisenlainen hevonen kuin Pena, ja se on todella, todella virkistävää. Se on iso, aivan hervottoman leveä, alkuun vähän jähmeä ja joskus sitä saa/täytyy ratsastaa aika voimakkaillakin avuilla. Se on tamma jonka kanssa täytyy toisinaan käydä neuvotteluja, minkäänlaista simputtamista se ei siedä. Mutta ai että sitä tunnetta kun se saa 600-kiloisen moottorinsa lämpimäksi! Kroppaansa nähden sillä on mukavan letkeä liike jota on silti helppo istua, se kantaa itsensä hienosti, osaa temppuja ja ennen kaikkea, sillä on suuri sydän ja halu miellyttää. Kun sen kanssa pääsee samalle aaltopituudelle, se antaa itsensä ratsastajalle täysin, tekee ja yrittää eikä lainkaan härvää ylimääräistä tai sano kuskille että tee keskenäs. Mahtava hevonen, joka todella palkitsee kun osaa pyytää oikein, mutta ei rankaise vaikka pyytäisi vähän väärin. Tykkään! 

Toki sillä näkyy voimassa ja lihaksistossa se, että se tekee päätyökseen melko helppoja tunteja, eikä joudu ihan aina liikkumaan korrektisti oikein päin ja koko kehoaan käyttäen. Jos vain olisi loputtomasti aikaa, hinkkaisin Emmin kanssa varmasti paljon enemmänkin kuin vain näitä satunnaisia tilannetsekkauksia. 

Välikäyntiä matalalla, pitkällä kaulalla

Lavat liikkeelle

Sulkutaivutusta! Tuli aivohiki kuskille ja hevoselle kun oikein yritettiin
Toiseen suuntaan

Hieno tamma! Vaan kuka kertois kuskille ettei hevosen pää putoa vaikka sitä ei koko ajan tuijottaisi...

tiistai 28. lokakuuta 2014

Perusmeno

Lyhyesti ilmoittaudun että täällä ollaan.

On varmaan ihan hyvä, ettei ole tapahtunut mitään erityisen ihmeellistä mistä kirjoittaa. Ollaan reenattu, ja olen ottanut käytännöksi keskittyä joka toinen kerta raviin ja joka toinen kerta laukkaan. Kahden tehokkaan treenipäivän jälkeen tulee kevyempää, yleensä jossain vaiheessa myös täysvapaa kun ei vain aika riitä ratsastaa joka päivä. On ollut juoksutusta, irtojuoksemista ja tarkoitus olisi taas lähteä jalan metsään kävelemään.

On vaatinut oman ajattelumallin uudistamista ratsastaa joinain kertoina vain käyntiä ja laukkaa. On ollut pakko keskittyä nostoihin ihan eri tavalla, ja siirtymisiin laukasta käyntiin. Vaikeaa! Mutta laukka paranee vain laukkaamalla, olen todennut sen joskus ennenkin. Kun päättää että tänään ei ravata, on ollut pakko löytää laukasta vaihteita - rennompi verryttely- ja jäähdyttelylaukka, sekä sellainen laukka jossa voi työstää jotain. Lähinnä kuitenkin työstetään vain sitä pyöreää matalaa muotoa, jossa pääsen vaikuttamaan Penaan ilman että se jännittää selkää ja karkaa avuiltani pois. Siinäkin on jo haastetta, olen itse taipuvainen vain matkustamaan laukkaa ja Pena on taipuvainen tekemään sitä mikä on sille helpointa, eli töpsöttämään ponimaisesti takajalat tönkköinä ja pää ylhäällä.

Tänään Pena kengitettiin, ja hurraa, takakaviot saatiin vuolulla jo ihan suoraksi! Vielä mennään levikekengillä yksi taikka kaksi kengitysväliä, sillä oikean takakavion seinämä on kannalta vielä ohutta ja haurasta ja tarvitsee extratukea. Niin, ja toki kun olen hetki sitten raahannut hevosen Helsinkiin asti klinikalle syynättäväksi ja kuvattavaksi, koska se ei pysty seisomaan kengitettäessä, mitä se tekee nyt? Seisoo kuin tatti koko toimituksen ajan, ei reuhdo eikä pompi mihinkään suuntaan. Kiitti.

tiistai 21. lokakuuta 2014

Jos metsään haluat mennä nyt

... niin mene!

Täällä!

Rapsahtiko tuolla joku??
Yhtään ei pelota. Ei varmasti. 
Maanantainen kävelylenkki vei meidät metsään. En ollut suunnitellut meneväni sinne, mutta tuli mieliteko ja päätin että voidaanhan me käydä katsomassa, kuinka käy. Ei käynyt kuinkaan. Penaa jännitti kahden hätäkakan verran mutta pysyi käsissä. Jee!

On muutenkin hyvä fiilis. Tuntuu että olen niin kauan erinäisistä syistä tehnyt puoliteholla ja vain haaveillut siitä, että voisin ratsastaa kunnolla ja nähdä Penassa kehitystä. Se on aikuistunut ja fiksuuntunut ihan uskomattoman paljon viimeisen vuoden aikana, ja alamme olla siinä pisteessä että poukkoilut ovat ennemminkin poikkeus kuin vakio.

Tänään tehtiin hyvä 50 minuutin koulutreeni, jonka aloitin poikkeuksellisesti käyntityön jälkeen suoraan laukalla. Pena vaatii paljon lisää voimaa, jotta jaksaisi kantaa itsensä, ja voiman kerääminen vaatii työtä, työtä ja työtä. Sitä kohti! Pois omalta mukavuusalueelta, vaatimustasoa ylöspäin, sataprosenttista keskittymistä. Tästä tulee vielä hyvä.

perjantai 17. lokakuuta 2014

Heinät verkkoon, erä yksi

Niin surullista kuin se onkin, että Penan lauma kutistui viime viikolla viidestä hevosesta kolmeen, oli nyt hyvä sauma lähteä kokeilemaan osittaista verkkoruokintaa. Pienempi hevosmäärä laski kustannuksia ja järjestelyjen määrää.

Ajatuksena minulla on ruokkia aamuheinät entiseen malliin rajoittamatta heinälaatikoihin (ja keräillä tässä samalla tyhjät verkot pois). Päiväruokinnalla vien täytetyt verkot laatikoihin, ja toiveena olisi että hevoset söisivät niistä heinää pitkin päivää, jolloin niillä olisi tekemistä ja minulta jäisi iltapäivästä yksi heinänjakokerta pois. Yöksi hevoset sitten saavat taas karsinassa heinänsä vapaasti. 

Halusin verkoista huolimatta syöntiasennon mahdollisimman luonnolliseksi, eli minulle verkkojen ripustaminen ei ollut vaihtoehto (ainakaan tässä ensimmäisessä erässä, katsotaan miten tilanne kehittyy). Päädyin seuraavanlaiseen ratkaisuun: 

Laarien pohjaan ruuvattiin kaksi rinkulaa

Heinäverkon kulmiin tuli palohaat (varjokuvassa minä ja mun ihan paras mies joka jaksaa värkätä kaikkea tällaista mun kanssa <3)

Palohaka napsautetaan rinkulaan kiinni

Siellä on!

Ostin tarvikkeet Agrimarketista. Verkkoa joutui tuunaamaan vähän, sillä tässä systeemissä se on suurimman osan ajasta väärinpäin, ja verkon suuaukolla oli valmiina vain kaksi onnetonta narua sulkemista varten. Lisäsin kolme ylimääräistä narua ja voi olla että joudun lisäämään vielä muutaman, sillä hevoset näyttivät oppivan nopeasti kääntelemään verkkoa niin että saivat syödyksi suuaukkojen isoista rei'istä. Verkkoja tuli tarhaan yhtä monta kuin laumassa on hevosia, eli kolme. Heinälaatikot meillä oli jo ennestään.

Tällä hetkellä verkotuksen kustannukset yhteen tarhaan, kolmelle hevoselle olivat:
verkot á 22,50 e * 3 = 67,50 e
Palohaat á 2 e * 6 = 12 e (kaksi hakaa per laatikko)
O-renkaat á 2 e * 6 = 12 e (kaksi rengasta per laatikko)
Ruuvit, ylimääräiset narut ja muut tilpehöörit omasta varastosta.
Yht. 91,50 e

Testaajat työssä

Mee muualle, mun verkko

Ensimmäisen päivän hevoset ainakin kuluttivat naamat kiinni verkoissa kunnes verkot oli syöty tyhjäksi. Heinää oli määrällisesti ehkä vähän niukemmin kuin mitä vapaasti syötäväksi jakaisin, oli vaikea arvioida kahden ruokintakerran heinämäärää. Aikaa kului verkkojen tyhjenemiseen 3-4 h, mutta hevoset tosiaan söivät ihan koko ajan (paitsi Pena kävi välissä n. tunnin treenissä).

Pakko lyhyesti vielä hehkuttaa kun on niin hyvä fiilis Penan treeneistä! Eilen juoksutin sen ensimmäistä kertaa pessoa-juoksutusjärjestelmällä, ja sehän olikin ihan mahtava laitos! Ensimmäinen juoksutusapuohja, jolla ihan oikeasti Pena pyöristyi ja liikkui oikeassa muodossa selkäänsä käyttäen. Kikkailtiin vähän kokoamista ravissa ja laukassa, ja Pena teki hienosti töitä vaikka aluksi pessoan kanssa laukkaaminen olikin pelkkää paikallaan pukittelua. Loppukäynnit ajattelin tehdä taluttaen postilaatikolle ja takaisin, mutta sitten viileä, hämärään kääntyvä syysilta otti vallan ja jatkettiinkin "isolle tielle" ja sieltä pienen lenkin kautta radalle ja takaisin kotiin. Ihan siis maastokävely!


Tänään oli tunti ja tehtiin puomi/kavaletti/pikkuestejumppaa innarilinjalla. Pena oli niin hieno ja kiva. Ei helppo, oli taas ryykäämistä linjaan sisään ja jonkin verran loppakoipisuutta niin että puomit lenteli, mutta laukka oli hyvää ja kun vaan muistin että parempi kertarytinä kuin ainainen kitinä jarruttamisessakin, niin laukkaan tuli säädeltävyyttä. Ja pitää laittaa ihan muistiin: tänään estekorkeus oli 60 cm eikä pelottanut yhtään! Olen sitä mieltä, että ratsastin tänään hyvin. Se on kiva tunne se.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Kuva kertoo enemmän + lukijakuulutus

Tänään sain miehen ottamaan muutaman (lue: sata) valokuvaa päivän harjotteista, jotka yllättäen olivat taas muoto, muoto ja muoto.

Vain poni puuttuu

Käynti ei ollut kovin kummoinen, sorruin itse vekslaamaan ihan liikaa kädellä vaikka olisi pitänyt ratsastaa jalalla ja unohtaa se mokoma pää. Se kun tuppaa asettumaan ihan oikein kropan jatkoksi kunhan sen kaiken muun saa sieltä töihin. Laukkaa tein ihan vähän, sekin oli aika kuralla mutta en jäänyt hinkkaamaan, sillä olin päättänyt työskennellä pääasiassa ravia. Toiselle pitkälle sivulle olin laittanut kuusi ravipuomia 1,2 m väleillä.

Analyysi tulkoon tänään kuvien muodossa:

EI NÄIN: selkä alhaalla, takajalat missälie, korvat kuskin suussa

Korjaussarjaa: pohkeesta kohti tuntumaa. Tuntuma seuraa jos pää nousee entisestään, tässä ollaan jo tulossa takaisin alas

Korjaussarja jatkuu, tässä on jo vähän "tukkaa esillä" eli isompi kaula, joskin liian korkea vielä, ja liian vähän työntöä takaa

Korjaussarja jatkuu vielä: tästä olisin toivonut kuvaa seuraavasta askeleesta, jolloin pääsin päästämään ohjasta vielä lisää tilaa. Kaula on auennut ja madaltunut, takajalka astuu jo rungon alle, eli seuraava askel olisi työntänyt selkää ylöspäin ja pyöristänyt koko hevosen. (puolustuksekseni haluan sanoa, että mulla on tuon takin alla toppaliivi, en ole noin pullea!)

Joo ei. 
Parempi! Kaula aika kiva, takajalkakin hiukan koittaa, mutta kokonaisuus on pahasti etupainoinen (kai ny kun kuski on vaan nykinyt ohjasta eikä ratsastanut jalalla)

Sama, kaula aika kiva, mutta mennään alamäkeen kun tarttis mennä ylämäkeen

Vaan kun lakkasin käynnissä nyhräämisen ja siirryin raviin, olikin meno aika jees:

Rintakehä leveänä. Säkä ja lavat paremmin kannettuna. Kaulaa on! Lanneselkä pyöreänä. Takajalan askel ylettyy rungon alle. Kuskilla olo että hevonen kantaa. 

Ei näin: tässä mennään sitten jo yli, hevonen katoaa kuolaimen alle ja nenä menee liikaa luotiviivan taa, ja selässä ja takajaloissa tilanne on taas väärä: selkä alhaalla, takajalat sipsuttaa pienesti takana. Tästä hevonen korjataan ohjan päähän vähän nostamalla ja ratsastetaan eteen


Tässä taas hyvä, ihan on vatsakin sisäänvedettynä (hepalla ja vissiin kuskillakin ;))


Ja sitten ne puomit. Tässä syy miksi ne ovat hyviä:






Kyllä irtosi ravia! Kun kuski vielä ottaisi kädet pois sylistään niin lähtisi tuo kaula auki. Tätä lisää.

Jaksoin leikata pari videopätkääkin näytille, äänet piti korvata musiikilla kun vauvakommentaattorilla oli niin painavaa asiaa vähän joka väliin.






Reenin jälkeen uusi mekko niskaan ja ulos. Horzen Avalanchet istuvat Penalle kuin nakutettu! Tässä on juuri sopiva 150 g vuori ja sileä sisäpinta. 


Loppuun vielä kuulutus: aina kun olen päivittänyt blogia, on sivuavauksia päivässä 150-200 kpl. Joko te 19 lukijaksi liittynyttä luette höpinäni tooooodella tarkasti ja moneen otteeseen, tai sitten siellä piileksii muutama muukin! Liity lukijaksi, kerro kommentilla kuka olet ja miten olet päätynyt lukemaan meidän elämänmenosta, ja liitä vaikka linkki omaan blogiisi!

maanantai 13. lokakuuta 2014

Liike on lääke (ja rommi myös)


Ensimmäinen päivä ilman Immua.

On ollut outoa ja tyhjää tallissa, kun Immu ei hörise. Itkettää ajatus, etten enää ikinä siivoa sen karsinaa. Osaisin siivota sen unissani ja silmät kiinni.

Olen katsonut laumaa joka hakee paikkaansa nyt kun pomo puuttuu. Pena huuteli eilisen päivän, ja jokainen huuto tuntui raastavalta. Enää ei ole Penalla Immun häntäjouhia joiden sekaan mennä turvaan ja uida siellä suosiossa ylempiarvoisten ohi. Penan täytyy nyt pärjätä ihan omillaan. Melkoista mylläkkäähän se on hevosillekin, kun viikon sisään laumasta lähtee kaksi. Enää on jäljellä vain Pena, Emmi ja vanha pieni Miku. Emmi-tamma opettelee kiukuttelun ja tyhjänkomentamisen sijaan kantamaan myös vastuuta laumasta. Kaikilla kolmella on ikävä Immua, niillä kaikilla oli siihen aivan erityinen suhde.

Emmi ja Immu tanssii keväällä 2014


Pena Immun häntäjouhissa kiinni, aina

Vanhat gubbet viimeisenä päivänä

Immu lopetettiin ampumalla kotipihalle. Ei matkustamista, ei jännitystä, ei rauhotteita, ei eläinlääkäreitä. Vain talutus tapahtumapaikalle, herkkuämpäri eteen ja yksi nopea laukaus. Lihat meni lopettajalle käyttöön. Näin oli eettisintä, ympäristöystävällisintä ja taloudellisintakin.


Rakas hirvi <3
Viimeinen kerta Immun selässä, toukokuussa 2013

On ikävä.
On tyhjä ja turta olo.
On levollinen olo.
On olo että teki oikein, oikeaan aikaan.

Immu alkoi ontua toista takajalkaansa perjantaina. Näytti kuin sen takapolvi olisi muljahdellut pois paikoiltaan. Ontuminen väheni viikonlopun aikana, eikä sunnuntaina, lopetuspäivänä, Immu enää ontunut. Tämä oli kuitenkin merkki minulle, että aika on nyt, ei yhtään myöhemmin. Sain saattaa taivaslaitumille omilla jaloillaan kulkevan 25-vuotiaan hevosen, joka oli oma itsensä loppuun saakka.

Viisitoista vuotta on pitkä aika olla yhdessä hevosen kanssa. En ehkä ihan vielä edes sisäistä, että Immu on ihan lopullisesti poissa. Sehän on ollut aina.

Vaan elämä jatkuu. Tänään ratsastin kaksi hevosta, Penan ja Emmin, ja molemmat olivat hyviä ja kivoja ja tekivät työtä mielellään. Liike on lääke, hevosen suruun ja ihmisenkin. Rommia en sureville hevosille tarjoillut, mutta itse kyllä otin hömpsyt. Ei surulle eikä kuolemalle, vaan ilolle ja onnelle siitä, että Immu oli.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Hei sitten

Hei sitten
hätähousu rimppakinttu
paras ystäväni. 



Immu
28.3.1989 - 12.10.2014




Toivon että taivaslaitumilla on tulijoilla aina taskut leipää täynnä
ja ettei kukaan enää jarruttele. 

torstai 9. lokakuuta 2014

Länsirintamalla kaikki hyvin

Tänään oli klinikkapäivä.

Eilen maalailin piruja seinille kun menin koplaamaan Penan jalkoja aamulla loimituksen yhteydessä, ja totesin sillä pullottavan oudot nestepallukat kummassakin kintereessä. Kysyin sitten yhdeltä asiakkaalta, turvottiko hänen ex-hevosensa (jolla kinnerpatit) jostakin, ja jos turvotti niin miten ja mistä. Hän näytti juuri sen kohdan joka Penallakin oli aamulla pollukkana.

No niin sillä on kinnerpatit -asenteella poni koppiin ja kohti Helsinkiä.

Lyhyesti: ponista ei löydetty vikaa. Tai no, jos virheellinen liikkuminen ja kokonaisvaltaisen jäykkä ylälinja lasketaan viaksi, niin sitten, mutta näiden pitäisi olla ratsastuksella korjattavissa. Ja sillä tiellähän me jo olemme. Enemmän nenää alas-eteen, selkää ylös. -50 kg painoa. Venytyksiä. Takajalkojen liikerata on suppeahko, mutta eläinlääkäri oli sitä mieltä, että tuonkaltainen liikkeen niukkuus on ylhäältä lanteesta ja selästä johtuvaa, ei niinkään alanivelistä. Juoksutus tosin tehtiin sateen jälkeisellä liukkaalla asvalttipihalla, jossa minäkin juoksisin pienesti ja köpösti. Hiukan kommunikaatiota hankaloitti se että eläinlääkäri puhui vain englantia, ja minulla on jokseenkin rajoittunut vieraskielinen hevossanasto. Koplaamisen perusteella eläinlääkäri ei olisi edes kuvannut Penaa, mutta minä halusin siitä hiekkakuvan, joten pyysin että ne kintereet kuitenkin kuvattaisiin, kun olin kerran sinne asti hevosen roudannut ja rauhoitus oli edessä joka tapauksessa.

Hiekkaa ei ollut! Tai ehkä minimaalisen pieni härmä, mutta ei mitään hoitoa vaativaa. Ja kintereetkin olivat ok. Pientä muutosta molempien kintereiden alimmissa nivelraoissa, ei edes sanottu sanaa kinnerpatti, mutta siis senkaltaista härmää. Kuulemma liki jokaiselta kahdeksanvuotiaalta voisi löytyä tällaista. Paperit saan vasta myöhemmin postissa, palaan asiaan sitten jos lausunnossa on jotain mitä en nyt tähän huomannut laittaa.

Oloni on tietenkin huojentunut, mutta myös hieman hämmentynyt. Tavallaan ehkä toivoin, että Penan vinoudelle, kengitysvaikeudelle, vinoon kuluville kavioille ja jäykälle takajalkojen liikkeelle olisi ollut syy ja sillä syyllä selkeä nimi. Nyt olen taas lähtöpisteessä pohdintoineni. Sattuuko hevoseen johonkin, onko sen siksi vaikea suoriutua. Vai onko sillä vain kehnonlainen moottori työskentelyyn. Pitäisikö vaan antaa olla, ajatella että hevonen on ihan fine ja keskittyä työntekoon. Ehkä. Toisaalta on lohdullista, että olen jo oikealla tiellä Penan liikkumistavan suhteen. Liikkumistapaa on muutettava, jotta hevonen voisi kokonaisvaltaisesti paremmin.

Kotimatkalle lähdettiin vain pelkän Penan kanssa, vaikka menomatkalla hevosia oli kyydissä kaksi. Olin lopetuksessa hevosen mukana kun omistaja ei itse halunnut mennä - se on musertavan surullista, mutta myös jotenkin helpottavaa ja rauhoittavaa. Olen päässyt peloistani kun olen ollut lopetuksissa mukana. Kuolleessa hevosessa ei ole mitään rumaa, vaan se on levollisen näköinen, selvästi jo poissa, pelkkä kuori. Kun palasin tyhjän riimun kanssa Penan luo, se hirnui vielä kerran. Luulen että se ymmärsi, ettei sen kaveri enää palaakaan kotiin.

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Fiiliksiä auki

Olen epämääräisesti viitannut aiemmissa treeniteksteissäni mystiseen johonkin uuteen jota koitamme Penan kanssa opiskella. Ajattelin yrittää nyt purkaa sitä sanoiksi ja kokonaisiksi lauseiksi, kun olen hetkisen tätä ehtinyt makustella mielessäni.

Mehän treenaamme pääasiassa itseksemme, n. kerran viikossa ratsastan ohjattuna. Haluaisin valmentautua enemmänkin, mutta ajan- ja rahankäytön ongelmat ovat esteenä. Yrittäjä-kotiäiti -komboon ei oikein mahdu se että lähtisi ajelemaan hevosen kanssa jonnekin vieraalle tallille valmennukseen, etenkin kun perheen toinen aikuinen tekee pelkkää iltatyötä eikä hänen vapaansa asetu viikonloppuihin niin kuin "normaaleilla" työssäkäyvillä. Käytännössä minun on ratsastettava aina aamuisin, tai jos haluan opetusta iltapäivällä tai illalla, on sen oltava miehen vapaapäivä, joka on siis kovin liikkuva käsite.

Olen kaivannut osaavampaa ihmistä kertomaan minulle, olenko ollenkaan oikeilla jäljillä. Uuden oppiminen on hidasta, ja välillä tulee epäluottamus omaan osaamiseen ja tunteeseen. Kuitenkin juuri tunteesta tässä on kyse.

Lyhykäisyydessään kyse on siitä, että yritän opettaa Penalle tuntumaa uudestaan, ja sitä kautta kokonaan uutta tapaa liikkua. Penan ongelma kautta linjan on wc-ankkamallinen pään ja kaulan muoto, joka jättää selän alas ja takajalat taakse. Se ei oikeasti ole tuntumalla, vaan karkaa tuntumaa pakoon liimaamalla turpansa ryntäisiin ja/tai nousemalla edestä niin lyhyeksi ja ylös, että koen sen korvien olevan suussani. Jos ja kun sitä tässä muodossa ratsastaa pohkeella eteenpäin, se kipittää ja livahtaa alta pois. Liike jää suppeaksi, kiireiseksi, lyhyeksi, eikä poni oikeastaan ole lainkaan avuillani. Se ei kohoa pohkeesta eteen (vaan lisää vain vauhtia) eikä sitä kestä yhtään ratsastaa ohjalla, vaan se on kädelle aivan tyhjä. Mitä enemmän se jännittyy, sitä korostuneempi tämä muoto on.

Mikä oikea muoto sitten on? Sellainen, jossa selkä kohoaa, takajalat polkee, lavat nousee. Täytyy tulla tunne, että hevonen kantaa minua. Matalampi ja pidempi kaula, etenkin kaulan yläosa ("enemmän tilaa harjalle"), ja hevonen joka kurkottaa tuntumaa kohti, ei vetäydy siitä poispäin. Haluan vähän enemmän painoa ohjalle, pidemmät askeleet ilman kiirettä. Pyöreyttä läpi koko kropan.

Haastavaksi tämän tekee se, että vääränlainen liikkumistapa on jo vakiintunut Penalle. Se siis liikkuu väärin ihan aina, jos sille ei tee mitään. Kun lähden muuttamaan tätä ihan kokonaan, en voi enää tehdä mitään vanhassa, väärässä muodossa. En voi antaa Penan olla hetkeäkään vanhassa muodossa, vaan minun on korjattava se kokonaisvaltaisesti siihen missä haluan sen olevan, ja tehtävä vain sellaisia tehtäviä, joiden aikana voin olla aivan varma, että pystyn pitämään sen oikeassa muodossa. Käytännössä me siis kävelemme kenttää ympäri, teemme pari ympyrää ja menemme välissä suoraan. Siirtymiset raviin on tosi vaikeita, niissä tulee aina ensin selkä alas-pää ylös -puikahdus. Itse ravi on yllätyksekseni aika hyvää, kunhan sitä edeltää kunnollinen käyntityö molempiin suuntiin. Nyt olen päässyt ottamaan pari laukannostoakin per ratsastuskerta, ja se on jo valtavan iso harppaus.

Minun on oltava todella, todella tarkka omasta ratsastuksestani. Kun alla on lyhenevä, jännittyvä hevonen, on minun ratsastajana oltava aina määrätietoinen, vakaa ja rauhallinen. Yhtään hosumalla en voi opettaa Penalle mitään. Huonona päivänä, huonolla tuulella en voi ratsastaa ollenkaan.

Se on se tunne, milloin muoto on oikein. On ratsastettava jokainen askel ajatuksella, on pyydettävä hevosta kohti ohjaa. On pyydettävä siltä pitkät, matkaavoittavat, rauhalliset askeleet. On varottava kiirettä. On annettava hevosen kohota, ja kun se sen tekee, on annettava sille tilaa, rauhaa. On vain oltava liikkeessä, ja heti kun tuntuu siltä, että hevonen "jää", on pyydettävä sitä uudestaan kohti ohjaa. Tai heti kun hevonen kipittää, on otettava hitaammaksi, ja pyydettävä taas selkä ylös.

Loppujen lopuksi en olekaan niin varma, opetanko uudelleen tuntumaa vaiko sittenkin pohjetta. Pohje ei tarkoita "lisää vauhtia", vaan pohje tarkoittaa "kohoa eteenpäin". Haluan sanoa Penalle, että se voi luottaa minun käteeni eikä sen ole tarpeen rullata kuolainta karkuun. Ja onhan se totta, että kaikki lähtee takaa - kun olen onnistunut ratsastamaan Penan rehellisesti pohkeelle, se on ihan itsestään hakeutunut pyöreälle, matalalle kaulalle ja hyväksynyt kuolaimen suu ihan hiljaa.

Niin, se tunne. Se tunne kun hevonen kantaa. Kun kipitys on poissa ja liike tulee koko kropan läpi. Kun poni alkaa liikkua kuin hevonen.

Meillä on pitkä, pitkä taival edessä, jotta saataisiin Penalle voimaa liikkua oikein, ja lopulta kaikki osaamisrepertuaarin temputkin tehtyä uudessa muodossa, mutta kaikki aikanaan. Niin haluan ainakin uskoa.