Penaponi

perjantai 29. huhtikuuta 2016

Kavioliiton vuosipäivä

Minulta on mennyt vähän täysin ohi aikaisempina vuosina minun ja Penan virallinen kavioliitonsolmimispäivä eli tämä 29.4.. Ehkä siitä syystä, että Pena tuli minulle sillä tavoin liukuvasti ja vähän salaakin, etten oikeastaan voi juhlia hevosenomistajuuttani minään yhtenä tiettynä päivänä.

Jos kurkistetaan hiukan menneeseen:

29.4.2013 oli Pena maksettu kokonaan ja kävin tekemässä omistajanvaihdosilmoituksen paikallisella raviradalla. Tuntui siltä, että ostin oman hevoseni, sen verran pitkään olin jo ehtinyt Penan kanssa puuhata ennen kuin siitä tuli kokonaan omani.

Vappuna 2013

Kauppakirjaa Penasta alettiin veivaamaan jo loppuvuonna 2012. Siinä oli sitä hiekkahässäkkää aika lailla ja silloin sanoin, etten osta Penaa jos se aikoo nyt kuolla tähän. Halusin hoitaa sen ensin kuntoon ja ostaa varmasti elävänä. Koska olin (ja olen edelleen) persaukinen, maksoin Penan osissa. Se ei onneksi ollut mikään ongelma, minä hoidan velvoitteeni kun niin sovitaan ja Penan ex-omistajahan on minulle hyvin tuttu ja teemme edelleen yhteistyötä monella tapaa.

Ponilla maha kipeänä hiekasta joulukuussa 2012

Varsinaisesti Pena päätyi minun ruokakuntani jatkoksi jo alkusyksystä 2011, jolloin lupasin ottaa sen tähän "hetkeksi vielä" pihattoon asumaan ja odottelemaan oikeaa ostajaa. Ja sitten jotenkin lupasin että voinhan minä sitä liikutella ettei se ihan mene villiksi siinä ostajaa odotellessaan. Ja sitten kun Penalla kävi yksi ostajakokelas ja katselin koeratsastusta kentänlaidalta, minusta tuntui ihan fyysisesti pahalta. Ei tämä näin voi mennä. Olin sanonut Penasta niin monta kertaa etten aio ostaa sitä. Mutta ajatus siitä että joku muu ostaisi, sai minut ahdistumaan. Siispä siinä loppuvuodesta 2011 Penasta tehtiin leasing-sopimus ja siitä tuli "minun". Huijasin silloin itseäni, että voisinhan minä tässä ratsastella ja koulutella Penaa edemmäs ja sitten ostaa ja sitten koulutella lisää ja sitten myydä ja tehdä vähän tiliä. Voitteko uskoa?! No en minäkään.

Tämä kuva on alkuvuodelta 2012. Aika karu muistutus siitä mistä on lähdetty, eikä edes tämä ole se alkutilanne. Edelleen harmittaa ettei minulla ole kuvia siitä kun Pena opetteli satulaan ja ratsastajaan riepottamalla ihmiskokoista Bertta-nukkea selässään.

Ihan alunperinen ja ensimmäisen kerran kohtasin Penan vuoden 2010 viimeisinä päivinä. Kävin silloin tällä tilalla katsomassa tallipaikkoja nyt jo edesmenneille Immulle ja Mikulle, ja esittäytymässä jos kelpaisin avuksi ja ankkuriksi erään hieman hankalan neljävee ponin satulaanlaittoon. No, kelpasin, ja 1.1.2011 Immu ja Miku muuttivat tälle tilalle, josta sittemmin tuli meidän ihan oma kotitilamme. Ja silloin niille tuli tarhakaveriksi yksi ruipelo punainen joka ei tahtonut kulkea neljällä jalalla tai tulla sisään ovista tai seistä sidottuna tai oikein mitään muutakaan mitä normaalit hevoset yleensä tekevät ilman sen suurempaa draamaa.

Enpä arvannut millainen matka siitä alkoi.

Me kevättalvella 2016

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Open mouth, behind vertical

Open mouth. Tongue out. Behind vertical. 

Paljon on keskusteltu kouluratsastuksesta ja sen tuomaroinnista, ja paljon on keskusteltu tuomareiden pisteskaalan käytöstä ja siitä, millaista muotoa arvostetaan ja millaisesta rokotetaan. Otantani on nyt kovin suppea, kolme päivää ja kaksi tuomaria (kaksi kansalaisuutta myös), mutta siinä sihteerinpallilla kuuntelin korvat hörössä jokaisen tuomarienvälisen neuvonpidon ja kyselin minkä kirjoittamiselta ehdin ja kehtasin. Nämä kolme antoisaa dressagepäivää auttoivat minua muodostamaan jonkinlaisen mielipiteen, ja siitä halusin nyt kirjoittaa sanasen.

Lyhenee liikaa edestä. Nenä eteen. Luotiviivan takana. Aukoo suuta.

Kirjoitin arvostelupöytäkirjoihin lukemattomia kertoja näitä fraaseja. Luokkien taso vaihteli helposta A:sta Grand Prix'hin. Minun näkemykseni mukaan tuomareilla oli hyvin jämäkkä linja siinä ettei luotiviivan takana kulkemisesta palkittu - jos paperiin tuli maininta avoimesta suusta tai liian syvästä muodosta, oli ko. liikkeen arvosana korkeintaan 6.

Myös hermostuneisuuteen ja tyytymättömyyteen kiinnitettiin mielestäni paljon huomiota, tai ehkä pikemminkin niin päin että levollisuudesta ja harmoniasta palkittiin. Tosin levollisuus ja harmonia eivät ole synonyymeja puutteelliselle kokoamiselle tai löysyydelle. Tässä on varmasti etenkin matalamman tason ratsastajilla paljon opiskeltavaa. Ja toki kääntäen korkeamman tason ratsukoille: kunnon kokoaminen, energisyys ja voimakkuus eivät ole hermostuneisuutta, viuhuvaa häntää, vaahtohikeä ja pyöriviä silmiä. Hevonen voi olla tehtäviensä tasalla, riittävässä fyysisessä kunnossa ja henkisessä tasapainossa sekä työskennellä mielellään vaikeitakin asioita, mutta tällaista harmoniaa ei saavuteta väkisin vääntämällä. Enkä minä edelleenkään tiedä, onko kaikista ratsastajista ratsastamaan kauniisti.

Eniten ilahtunut olen ehkä kuitenkin siitä tuomarisupinasta ja -jupinasta, joka ei päädy pöytäkirjoihin asti (ja jota minä häpeilemättä salakuuntelin aina kun tilaisuus tuli, ja siinä sihteerinpallilla tilaisuus tuli aika usein):

Päästä nyt se hevosen nenä pois sieltä ryntäistä. Anna sen nyt venyttää eteen. Jaha sieltä tulee taas yksi otsa edellä. Vitsi miten hieno se olisi jos se olisi paremmassa asennossa, sehän oli ihan näin *kuvaava elehdintä vetämällä oma leuka rintaan kiinni*

Sisäinen kouluratsastajani tuli taas pikkuisen onnellisemmaksi tästä viikonlopusta. Iso pyörä kääntyy hitaasti. Tuomari antaa pisteet siitä mitä näkee, mutta tuomari ei ratsasta hevosen turpaa luotiviivan taakse. Ratsastaja ratsastaa.

torstai 21. huhtikuuta 2016

Kakkua kavereille

Tänään se sitten tapahtui - ohjaajaopintojeni ensimmäinen maakosketus. Ja estetunnilla vieläpä. Harjoiteltiin uusintaratsastusta, tiukat kurvit ja enemmän tempoa. Tultiin napakalla kaarteella pystylle eikä paikka osunut, tuli sellainen läheltä-kaukaa-läheltä-kaukaa -arvausleikki, ja minä olin lennättämässä kaukaa ja hevonen päätti mennä kuitenkin läheltä. Minä siis lähdin askelta ennen, heppa tökkäsi juureen ja hyppäsi sieltä ylös, ei mitään mahdollisuutta kestää kyydissä.

Liikuttavinta oli kuitenkin se mitä esteen jälkeen tapahtui. Minä pötkötin selälläni maneesin hiekassa ja ratsuni jatkoi laukassa muutaman metrin. Se ei suinkaan lähtenyt vauhdilla muiden hevosten luo toiseen päätyyn vaan himmasi vauhtia ja alkoi skannailla ympärilleen. Tässä vaiheessa kohotin päätäni hiekasta ja näin miten opettaja yritti ottaa ratsuani kiinni, mutta ratsuni havaitsi minut siellä maassa ja väisti hyvin huolellisesti opettajan ja ravasi pää matalalla luokseni ja pysähtyi eteeni. En ole ikinä nähnyt hevosella niin huolestunutta ilmettä kun se tuli minua sieltä hakemaan: miten sinä sinne jouduit voi kauheeta en mää yhtään tarkoittanut, tässä mää nyt taas oon, voi sentään voi sentään. 

Nauratti niin etten meinannut selkään päästä. Hevosparka! Se on niin superkiltti ja sellainen totinen huolestujatyyppi, ei ikinä yhtään tuhma. Tuskin sen selästä paljoa on pudottu kun ei se koskaan tee mitään hölmöä. Kyllä sai ruuna paljon paijausta ja kehuja ja saatiin me lopulta se tehtäväkin tehtyä, joskaan ei kovin uusintatempossa kun minun piti vähän keräillä itseäni uudestaan. Mutta nyt saa luokkakaverit tippumiskakkua!

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Kuvia ei ole

Kuvia viikonlopulta ei ole mutta kirjataan silti ylös tapahtumat.

Perjantaina siis kouluratsastusta Richard Whiten oppeja muistellen.

Lauantaina estehyppelöitä, nyt vähän paremmalla onnistumisprosentilla kuin viikko sitten jolloin avasimme hyppykauden. Silloin ylipinkeä poni liiraili mihin sattuu, suoriutui verryttelypuomeista ja -hypyistä hyvin, mutta kun pörinä koneesta loppui ja olisikin pitänyt vähän tehdä duunia roiskimisen sijaan, päädyimme pattitilanteeseen sarjavälissä. Siinä seistiin eikä menty eteen eikä taakse, ei hyvällä eikä pahalla, ei edes puomipirkon taluttamana. Vasta kun minä (hermoni menettäneenä, myönnän) tulin alas ja hujautin raipankorvike-koivurisulla ponia persiille, se havahtui jäkityksestään ja osasikin yllättäen kävellä tolppien välistä puomikasan yli pois. Sen jälkeen rakennettiin puomi kerrallaan tehtävä uudestaan ja saatiin lopulta hypyt siihen suuntaan ja siinä tahdissa kuin minä halusin. Outo otus tuo Pena, kerta kaikkiaan!
Mutta tänä lauantaina hyppääminen luonnistui huomattavasti sutjakkaammin vaikka aivan suoraan meneminen onkin ihan älyttömän vaikeaa. Vaan hypättiinpä meidän yhteinen korkeusennätyskin, linjan lopussa okseri 80 cm! Huh huh, eikä se edes tuntunut hurjalta. Minut on vallan aivopesty tähän estehommaan tuolla koulussa, huomaan.
Tässä pieni näyte lauantailta, tuossa okseri ei vielä ole sitä kahdeksaakymppiä vaan olisikos 70 cm.



Sunnuntai aloitettiin kengityksellä kesämonoihin. Pena käyttäytyi superhienosti, aloitettiin takajaloista joista ensimmäinen saatiin kuntoon ilman heinäpussia!! Siis ihan niin kuin normaaleilla hevosilla! Miinus se ettei Pena koskaan missään ole kahdelta puolen kiinni. Ja loput jalat laitettiin sitten heinäpussin kera, mutta niin asiallisesti käyttäytyen että pystyin siivoilemaan tallia siinä samalla eikä koko ajan tarvinnut olla pelastamassa kengittäjän persausta/vaatteita/pakkia/seiniä/kaltereita Penan hampailta ja/tai kavioilta. Toiseen takasäteeseen oli tilsakumi ja hiekka hiertänyt asvaltti-ihottumaa joka alkoi sädettä vuollessa vuotaa verta. Putsattiin ja laitettiin tervaa kuivattamaan, ja toistin tervakäsittelyn vielä illalla kaikkiin säteisiin. Ne ovat olleet poikkeuksellisen pehmoiset tänä keväänä.
Kengityksen jälkeen dressage-moodiin, jota tosin heikensi reippaanpuoleinen vesisade ja napakka tuuli. Pena ehdotteli alkukäyntien ajan josko vain käännettäisiin peffa tuulta ja sadetta vastaan ja jäätäisiin odottelemaan kesää. Ei jääty, vaan jumpattiin avo- ja sulkutaivutuksia, ja uskokaa tai älkää, lopputulemana ratsastin kokonaisia diagonaaleja ravisulkutaivutuksessa! Laukka meinasi olla vähän kulmikasta, varmaan edellisen päivän hypyistä johtuen, mutta kantovoima löytyi vastalaukan kautta. Pitää vain uskaltaa ratsastaa eikä antaa ponin kaahata vastalaukkakaarteita vauhdin avulla läpi. Olin niin superonnellinen Penasta ettei lainkaan haitannut läpimärät vaatteetkaan.

Tänään maanantaina poikkeuksellisen lyhyt koulupäivä sekä miehelläkin vapaa, on yhtä kuin mahdollisuus harrastaa iltapäivällä kuten normaalit ihmiset. Tehtiin kolmen kilometrin metsärundi ja roiskuteltiin pienessä lammessa. Hiukan nähtiin aurinkoa ja linnut lauloi vimmaisesti. On se kevät, todellakin.

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Halaa hevonen ylöspäin luoksesi

Eilen sain seurata Richard Whiten kouluratsastusklinikkaa jonka aiheena oli istunta ja vaikuttaminen. Klinikka olisi jatkunut vielä tänään ja tosi paljon houkutti mennä, vaikka minulla olikin viikonlopputöillä ansaittu perjantaivapaa. Piti kuitenkin priorisoida, sillä eräänä aamuna tällä viikolla sanoin lapselleni että äiti lähtee nyt kouluun, ja laps 2 v. lisäsi siihen hieman murheellisella äänellä: "Taas." Tänään siis jäin klinikasta huolimatta kotiin.


On aikamoinen ajatusmyrsky päässä liittyen kouluratsastukseen. Richardin klinikka oli hyvä ja hänen oppinsa arvokkaita, mutta mitä enemmän näen (koulu)ratsastusta ja (koulu)ratsastajia, sitä selkeämmin tajuan että on tosi paljon ammattilaisia joiden kanssa ja joiden tavalla en koskaan halua työskennellä. On paljon sellaista johon ei kukaan puutu vaikka sokeakin näkee otsallaan että ratsastaja on väkivaltainen hevostaan kohtaan, monesti aivan aiheetta. En viittaa tässä nyt Richardiin, vaan puhun osasta ratsastajista joita hän valmensi. Minusta on äärimmäisen murheellista, että kilpa- ja ammattiratsastajista koostuvassa joukossa oli ehkä kaksi tai kolme sellaista ratsastajaa, joiden työskentelyä katsoin ihaillen. Monen työskentelystä ajattelin, että kouluratsastus on väkivaltainen laji. Ja että en ikinä halua ratsastaa noin.

Minut teki surulliseksi myös se, että hetken ajan katsomossa istui yläpuolellani ratsastaja jota ihailin lapsena silmät suurina. Nyt hän kertoi polleana, ettei ole käyttänyt kypärää viiteentoista vuoteen ja kauhisteli, kun oppilaitoksen sääntöjen mukaan hänenkin piti laittaa kypärä päähänsä klinikassa ratsastaessaan. Kuulemma painovoiman laki määrää mikä kohta edellä hän putoaa jos putoaa, ja hän oli sitä mieltä että hän putoaa sitten ahterilleen. Tosin kun näin hänet ratsailla, ajattelin että hukkaan on mennyt kaikki ihailuni. Hevonen ehkä liikkui teknisesti oikein ja näyttävästi, mutta sen ilme oli ahdistunut ja kireäkasvoinen.

No niin. Piti oksentaa näitä ajatuksia julkisuuteen. Nyt voin kertoa siitä kun kävin fiilistelemässä Penan kanssa Richardin istuntaoppeja, ihan keskenämme ihan täällä kotona. Pidin mielessäni kuvaa siitä miten en tahdo ikinä ratsastaa, ja sain siitä rauhaa työskennellä pitkämielisesti ja lempeästi. Ja voi miten hieno Pena oli!

Halaa hevonen jaloillasi ylöspäin luoksesi. Ajattele takareisi painavaksi ja lähelle hevosta, polvi ei saa puristaa vaan polven pitää päästä liukumaan eteenpäin liikkeen rytmissä. Pakita satulassa poispäin kädestäsi - kun hevonen kantaa itsensä, se itse tekee tilaa istuntasi ja kätesi väliin (tämä on muuten niin totta!!). Älä purista lihaksilla kun käytät pohjetta, vaan "taputa luilla". Pohjeapu on tap tap, se on nopea, ja hevosta koskettava kohta on pohje läheltä nilkkaa, ei kantapää, ei kannus, ei polvi. Uskalla välillä pitää kiinni ja odottaa että hevonen tulee takajaloilla istuntasi alle. Älä panikoidu vaikka tulisi rytmirikko. Tunne takapuolessa hevosesi takajalat ja niiden liike. Älä työnnä ja ratsasta satulaa edestakaisin vaan istu liikkeen päällä. Hevonen liikkuu satulan alla ja kuljettaa. 

Harjoiteltiin lyhyissä pätkissä kokoamista, ravissa ja laukassa. Taivutin myös pienempiä voltteja kuin mitä mukavuusrajani sanoo ja rakensin sitä kautta lisää kokoamista. Alkumulkoilujen jälkeen Pena tuli hyvin alleni ja alkoi todella tsempata ja yrittää. Ja kun siinä aherrettiin, tuli pihaan ihminen joka on kesyttänyt Penaa silloin aivan kakarana, ja sanoi että onpa siitä tullut ihan ratsu. Että kylläpä on hevosen ilme ja olemus muuttunut siitä kolmivuotiaasta joka hyppi pystyyn ja kaatoi itseään milloin mistäkin syystä. Että ihan oikeaan paikkaan ja oikealle ihmiselle Pena on lopulta päätynyt. Siitä tuli hyvä ja lämmin olo. 


torstai 7. huhtikuuta 2016

Merkitään muistiin

Tänään koulussa oli estetunti (niin kuin on joka tiistai ja torstai). Olen taas tempaissut jostain mukaani flunssan eikä tunnista noin niin kuin yleisellä mittakaavalla jäänyt mitään hirveän erikoista kerrottavaa jälkipolville. Paitsi tämä yksi asia: yhden linjan alkuun oli rakennettu pieni pysty, siis sellainen 55-60 cm korkuinen. Opettajamme luonnehti sitä "söpöksi", mutta sanoi, että olkoon nyt noin ekalla kierroksella.

Minä lähestyin linjaa, ratsuni hyppäsi pystyn yli ja ensimmäistä kertaa ajattelin: tuntuipa pieneltä. Ja se oli juuri sen kokoinen este joita olen ennen pitänyt "sopivina". Jotain on tapahtunut sille turvarajalle joka minulla on ollut, kun 60 cm tuntuu pieneltä ja sellainen 70-85 cm sopivalta. Linjojen viimeisenä esteenä ylittyy enemmänkin ilman että puntti kamalasti tutisee, mutta tänään vielä hiukan tuntui vatsanpohjassa kun lähestyttiin piiiiiitkällä, suoralla lähestymisellä yhtä 90 cm korkeaa pystyä, radan viimeisenä esteenä (jolloin siis laukassa alkaa jo olla enemmän imua eteenpäin). Vaan siitäkin mentiin yli hyvällä hypyllä jonka ponnistuspaikan näin ja jota maltoin odottaa. Tämänhetkinen ratsuni on varsin etumatala suomenhevosruuna, jolta vähän tahtoo jarru hukkua esteiden seassa, mutta jonka suoraviivaisesta, hötkyilemättömästä asenteesta tykkään todella paljon. Kyseinen toveri nähtiin myös Tampereen messujen suokkikatrillissa!

Olen saanut myös kakkosratsukseni nelivuotiaan suomenhevostamman ja tuumaillut sen kyydissä, että missäköhän vaiheessa tämä luontainen herkkyys ja yritteliäisyys monesta hevosesta katoaa. Olen ymmärtänyt miten tarkasti tulisi vaalia nuoren hevosen halua tehdä ja herkkyyttä yrittää ymmärtää ratsastajan apuja. On myös ihan virkistävää olla välillä sellaisen hevosen selässä joka vain yksinkertaisesti eksyy reitiltä heti jos sitä lakkaa ohjaamasta. Eräänlaista mindfullnessia sekin.

PS. Pena on seissyt tarhassa ja seissyt tarhassa ja vähän vielä seissyt tarhassa. Jos tämä tautini sallii niin nyt olisi taas kolme päivää aikaa "käydä kotona" eli Penan kyydissä. Ehkä jopa vähän puomitella kuivan kentän kunniaksi?

lauantai 2. huhtikuuta 2016

Tosinopee messupläjäys

4.40 soi kello. Kaksikymmentä minuuttia (no okei puoli tuntia ja lopulta nolot 10 min myöhässä siitä mitä lupasin) ja olen kammannut naamani edes sinnepäin ihmisen näköiseksi ja pukeutunut ja käynyt antamassa hevosille heinää talliin (epäuskoista hörinää ja kolistelua kun kaikki kolme nousevat makuulta) ja raapinut autosta aivanhelvetintiukan jään irti ja startannut kohti koulua. 

5.30 (no okei 5.40, ne nolot 10 min) koululla aamutallihommissa, hevosille heinät eteen ja kiireellä mättämään karsinoita. 

6.30 pakataan 10 letitettyä ja pintelöityä hevosta rekkoihin, koukataan aamupalaa yhden auton peräkontista ja yritetään siinä aamukohmeessa miettiä, tuliko kaikki. 

7.30 ollaan matkalla kohti Tamperetta. 

8.45 on kaksi hevosrekkaa sekä erinäinen määrä henkilöautoja saatu määränpäähän. Käydään tsekkaamassa areena, ripustamassa kulkuluvat rinnuksiin ja siinä sitten ovet avautuvat ja messuväki tulvii sisään. 

9.30 hevosenhoitajan roolissa. Puen kankisuitset hevoselle rekan lastaussillalla killien, otan hevosen ulos, autan ratsastajaa apuvälineinäni jesari, kumilenkit ja kuolapyyhe. 

10.30 showtime! Katrilli marssii areenalle ja meikä siellä jalkamiehenä jonossa kanssa, ihan jonon viimeisenä jos joku oikein tarkasti haluaa paikantaa. 

11 show onnellisesti ohi minun osaltani, tai niin luulin. "Hei Sanna mä ajattelin että sä tulisit nyt mun kanssa tonne keskustelemaan. Kun mä tarviin ihmisen joka osaa keskustella". Sitten olinkin yllättäen pitkän pöydän ääressä nautiskelemassa hienoa pientä ruokaa ja keskustelemassa tärkeiden henkilöiden kanssa otsikolla Hevosalan koulutus tulevaisuudessa - mitä, kenelle ja miten? Tämä meni jotenkin johonkin periskooppi-asiaan ja facebookki ja twitteri ja kaikkee sellaista, hästääg somepyörästä pudonnut kertoo asioista joista ei oikein tajua. Mutta keskustella kyllä tykkään ja taisin sanoa ainakin sen, että aikuispuolen opintomahdollisuuksia tulisi saada kehitettyä niin ettei halu kehittyä ja oppia lisää kaadu siihen pelkoon että opiskelijatoverit ovat samanikäisiä kuin omat lapset, tai siihen ettei ole omasta takaa riittävän taitavaa (lue: kallista) kurssihevosta. Sekä sen, että hevosalan kouluissa tulee voimakkaammin vastuuttaa opiskelijoita huolehtimaan kokonaisuuksista ja opettaa heti alusta saakka realistisia talouslukuja ja taloudellista ajattelua, ihan joka asiassa ja ihan joka päivä. 

12 olen pöllämystynyt kaikesta keskustelemisesta ja etsin ja löydänkin tovereita joiden kanssa menen syömään lounasta. 

13 ollaan taas lavan äärellä, tällä kertaa kuuntelemassa asiaa Tavoitteellisesta ja kokonaisvaltaisesta valmentautumisesta ratsastuksessa. Yleisö oli nihkeää kirjoittamaan kysymyksiä lapuille joten minä sitten kirjoitin kynä sauhuten kysymyksiä aiheista joista ajattelin yleisön haluavan kysyä, muttei syystä X tohdi. 

14 sovitaan paluukyytijuttuja. Aikaa vielä on, joten lähden siilaamaan expoa läpi. 

Näihin varmaan palataan paremmalla ajalla
Tämän kohdalla harkitsin pyörtäväni puheeni siitä että yritän estellä tytärtäni tulemasta hevosihmiseksi

16 matka kotia koulua kohti. 

17.15 vartin välikuolema asuntolan sohvalla. Minulla siis on asuntolapaikka mutta sattuneesta syystä se toimittaa lähinnä penaalin virkaa. On minulla siellä käsipyyhe ja... ei, pelkkä käsipyyhe. 

17.30 iltatallivuoroon. Tarhastahaut, heinät, lakaisut, väkirehut, muut pikkutyöt, maneesin lantasaavien tyhjennys ja jotakuinkin tehokkaan tunnin jälkeen tallimestari käskee meitä poistumaan koteihimme. (Todellisuudessa toikkaroimme yhtä pitkän päivän vetäneen parini kanssa tosi epäammattimaisina edestakaisin, käytiinkö me tuolla käytävällä jo, käytiin me, eiku ei käyty, eiku en mää muista, hei mä käyn tarkistamassa, joo käytiin me)

19.15 kotona. Pena sanoo hörhörhörrrrr ja tulee kentän portille vastaan (se polki edellispäivänä hokinreiän jalkaansa ja on tarhannut kuralta turvassa kentällä). Otan hevoset sisälle ja ruokin ja tunnen huonoa omatuntoa että teen iltatallin näin aikaisin, mutta omat akut alkaa olla tyhjät. 

20 pääsee lapsenvahti (eli mamma) lähtemään kotio, syödään ipanan kanssa iltapalaa, suoritetaan pesut ja pusut ja laps menee unille. 

21 suihkuun ja vähän lisää iltapalaa jäätelöä. 


Nyt kello on 22.20 ja meikä painuu petiin, sillä huomenna vedetään sama ralli uudestaan. Eipäs kun pitääkin olla aamutallissa "vasta" kuudelta ja mukaan Tampereelle lähtee "vain" neljä hevosta. Enkä tietääkseni ole missään keskustelemassa, mutta näköjään koskaan ei voi tietää mistä itsensä löytää. Saa vetää hihasta jos vaikka vahingossa tunnistat.