Penaponi

tiistai 22. lokakuuta 2013

Muuttopuheita

Tänään oli taas vuorossa Marin ja Penan treenit. Vielä mennään kesäkengässä (kantahokin reiät tosin on varmuudeksi mutta ei vielä hokkeja), kentän pohja on tietysti hieman kova mutta sulaa päivällä sen verran että pitoa vielä riittää. Ja huomenna kai saadaan taas runsaasti lämpöasteita ja vesisateita joten ei se talvi sittenkään alkanut vielä, vaikka viikon verrankin onkin ollut kylmempää.

Pena liikkui taas todella kivasti, se on nyt viimeiset viikot ollut oikeastaan aina tosi hyvän näköinen ja saanut Marilta vain kehuja. Penalle taitaa sopia se että sen täytyy tehdä oikeasti töitä vain kerran viikossa... Muut ajat se humppailee vähän mitä sattuu minun kanssani maasta käsin, liinassa tai irtona, tai sitten ihan vaan taitan omaa ikävääni ja harjaan ja kyhnään sen kanssa iltaisin, kun talli on jo hiljennyt asiakkaista.

Tänään taas tuli puheeksi Penan muutto Marin luo, ja nyt sitten alettiin jo puhua päivämääristä. Marraskuun 23. päivä olisi Marin lähellä koulukisat joihin hän suunnitteli Penan vievänsä, joten Penan olisi järkevää muuttaa noin viikko ennen kisoja jotta sitä ehtii vähän aikaa ratsastaa hiukan intensiivisemmin.

Ei tämä nyt todellakaan mikään yllätys ole, kyllähän minä sen tiedän että olen itse halunnut tuon ponin antaa pois siksi aikaa, että saan jakauduttua ja palauduttua taas ratsastuskuntoon. Mutta päivämäärä! Konkretiaa! Apua! Siinä tunnetilat noin äkkiseltään.

Minusta on vain kamalan lohduton ajatus, ettei pikku riesa Pentti ole tässä enää joka päivä (pikku riesa muuten eilen oli ollut sitä mieltä, että hänkin on pieni poni ja oli tunkenut itsensä Mikuponin kanssa Mikuponin pieneen turvatarhaan... Ihan sovussa ne siellä tosin olivat joten ei käynyt vahinkoa. Ja ponikin on nyt ruvennut poistumaan turvatarhasta isojen sekaan ja on pärjännyt siellä hienosti.). Vaikka tiedän että Pena menee hyvään huolenpitoon ja että itse voin ja tulenkin käymään usein sitä katsomassa, niin silti. Antaa nyt oma silmäteränsä pois omien silmien alta. Se on niin konkreettinen merkki siitä, että en tällä hetkellä ole keskivartalopyylevän kroppani kanssa harrastuskuntoinen. Lyhyt aikahan tämä on elämästä eikä kyse ole mistään lopullisesta, ja Penan parhaaksi minä kuitenkin valintani teen. Kaikki vain on tulevaisuudessa niin auki ja niin vierasta, että vähemmästäkin ahdistaa. Olen kontrollifriikki ja minun on vaikea antaa päätäntävaltaa toiselle, vaikka ihan rehellisesti ja täysin sydämin luotankin siihen, että Penaa ymmärretään ja pidetään hyvin myös Marin luona.

Kunhan siis vikisen omaa ikävääni.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Sana laumaelämästä ja laumaeläimistä

Olen ollut sitkeästi sitä mieltä, että laumaeläimet kuuluvat laumaan ja sopeutuvat olemaan liki kaikenlaisissa laumoissa, kun vain resursseja riittää kaikille. Eli mahdollisuus ruokaan, suojaan, juomaan ja omaan tilaan. Olen ollut sitä mieltä, että ajan mittaan hevoset tottuvat ja muodostavat lauman ja laumassa toimivat sosiaaliset suhteet.

Mitä enemmän näen, sitä paremmin ymmärrän ettei oikeastaan ymmärrä vielä mitään.

Hevoslauma on äärimmäisen eriskummallinen yksikkö, ja kaikkea muuta kuin mustavalkoinen arvoiltaan ja laumajärjestykseltään.

On olemassa sopeutujahevosia, jotka todella solahtavat laumaan kuin laumaan ja kaikki on niille ihan okei, viimeistään viikon tai parin päästä. Ne ovat siellä jossain arvojärjestyksen keskivaiheilla eivätkä pyri sieltä oikein mihinkään. Helppoja hevosia. Pena on onnekseni pitkälti tällainen.

Mutta sitten on arkajalkoja. Ja on kiusaajia. Ja kun arkajalka ja kiusaaja päätyvät samaan sakkiin, ei sopeutumista vain tapahdukaan.



Meillä kävi kesällä ikävästi tuon minun 27-vuotiaan pikkuponin kanssa, että se menetti samankokoisen poniystävänsä ja jäi yksin. Se pärjäsi näennäisesti laidunlohkollaan yksinään ihan hyvin, ei huudellut kaverinsa perään ja hengaili tiiviisti lähellä aitaa, jonka toisella puolen oli tamma ja sen varsa. Salakavalasti poni kuitenkin oli päässyt kuivumaan, ja minä onneton tajusin sen vasta kun se makasi ähkyisenä portilla iltaruokinta-aikaan. Ponia elvytettiin klinikalla nesteyttämällä ja letkuttamalla ja pakkosyöttämällä, ja samat rutiinit jatkoin sitten vielä kotona useamman päivän ajan. Vähitellen poni elpyi ja alkoi itse huolia ruokaa ja juomaa. Tiesin että se pitää saada johonkin laumaan, koska yksinäisyys selvästi vei siltä elämänilon - viisas poni tietää, ettei kaveri aidan takana ole sama kuin kaveri aidan sisäpuolella.

Sijoitin ponin isompien ponien laumaan ja alkuun kaikki meni hyvin. Kunnes yhdestä, täysin omassa laumassaan harmittomasta hevosesta kuoriutui kiusaaja. Se rökitti pikkuponini oikein kunnolla, kävi sen päälle siellä hehtaarien laitumella, jossa oli tilaa vaikka millä mitalla syödä ja olla omissa oloissaan. Se jahtasi ja jahtasi, ja minä typerä olin taas pari tuntia myöhässä ennen kuin ymmärsin tilanteen vakavuuden. Valvoin laumaa yhteenlaiton jälkeen toista tuntia ja kaikki oli olevinaan ihan kunnossa.

Vanhassa ponissa meni jotain rikki tuolloin. Siitä tuli arka, ylialistuva epävarma pakenija, joka pelkäsi kaikkia hevosia niin että siltä valui pissat alle kun joku vain käytävällä kurkotti sitä kohti. Poni joka on ikänsä elänyt erilaisissa laumoissa ja porukoissa ja aina pärjännyt hienosti.



Onnekseni tallissa oli myös toinen arkajalkahevonen, joka ei koskaan ottanut kontaktia kehenkään laumassa, vaan pakeni aina, siitä piittaamatta millä aikein toinen hevonen sitä lähestyi. Yhdistin nämä kaksi arkajalkaa. En tiedä, kumpi pelkäsi enemmän kumpaa, mutta muutaman viikon toisiaan väisteltyään laitumella ne alkoivatkin muodostaa oman pienen laumansa. Minun ponini sai rippusen itsevarmuuttaan takaisin ja tuntui siltä, että se jopa alkoi hieman kiintyä tähän kaltaiseensa arkailijaan.

Mutta nyt tilanne muuttui taas - ponini arkajalkakaveri muutti pois. Ja ponini jäi taas yksin. Meillä on kaksi hevoslaumaa tällä hetkellä, toisessa on se hevonen joka rökitti ponin kesällä, ja toinen on minun kolmesta isosta hevosesta muodostuva lauma. Nämä laumat tällaisenaan toimivat, mutta kussakin on sen verran herkät sisäiset suhteet, että jos poimin jonkun hevosen pysyvästi laumasta pois, lakkaa loppulauma toimimasta.

Minun isojen laumassa on siis Pena, Immu ja Emmi (kylmäverityyppinen tilastotamma 7 v.). Näiden keskinäiset suhteet ovat hyyyyvin mielenkiintoiset. Immu ja Pena ovat parhaat ystävät ja liikkuvat yleensä niin että niiden kylkien välissä on max. 10 cm. Emmi siirtelee Penaa mielensä mukaan, mutta väistää Immua. Immu sen sijaan ei ikinä komenna tai siirrä Penaa, vaan päinvastoin sallii Penan hangata ryntäitään itseään vasten ja ennemminkin siirtyilee sinne suuntaan, minne Pena sitä edellään työntää. Minä en edelleenkään erota tästä laumasta "johtajaa", vaan kolmen porukka muodostaa monta minilaumaa, jotka toimivat toisistaan riippumatta.

Tähän sakkiin minun sitten on pakko yrittää sijoittaa tuo arkaileva, ystävänsä menettänyt vanha ponini. Yksin en voi sitä pitää, sen seuraukset olivat liian vakavat. Poni on ollut ongelmitta Immun ja Penan kanssa kolmisin joitain vuosia sitten, mutta silloin sillä oli vielä itseluottamusta. Immun kanssa ne ovat tätä ennen eläneet kahdestaan kymmenen vuotta. Immu on myös sellainen laumaepeli että olen ollut sen kanssa helisemässä monta kertaa. Se ottaa itselleen aina jonkun suosikin, kylkimyyryläisen ja parhaan ystävän, johon se liimaa itsensä kiinni. Nuorempana se vain hyysäsi tätä parasta ystäväänsä (silloin siis Mikua, tätä minun vanhaa pikkuponia) kuin tamma varsaansa, ajoi sitä edellään karkuun muita hevosia eikä antanut kenenkään koskea ystäväänsä. Nyt vanhemmiten siitä on tullut sellainen hapannaama, että kun se päättää ottaa jonkun lempiystäväkseen, se alkaa inhota kaikkia muita. Ja ajaa niitä pois. Tätä se teki tänä kesänäkin kun pikkuhiljaa sen ympärille muodostettiin kuuden hevosen laumaa, tosin tänä kesänä Immulla oli kaksi mielitiettyä, Pena ja toinen lämminverinen. Mutta Immun kohdalla kesälaidun (loppumaton tila ja ruoka) toimii, ajan mittaan se oppii sietämään myös muita samalla lohkolla, ja todella, todella hitaasti se myös väljentää otetttaan omista suosikeistaan niin että joskus niiden välissä saattaa olla jopa 50 cm tyhjää tilaa.

Tällä lailla lähekkäin koko ajan, yhtä lailla liikkeessä kuin paikallaankin

Kokeilin eilen laittaa pikkuponin kanssa yhteen Emmin, tuon minun laumani uusimman tulokkaan. Mutta kas, Emmistä kuoriutui kiusaaja, kun sillä ei ollutkaan samassa tarhassa ketään sen yläpuolelle asettuvaa hevosta (eli Immua). Poni väisteli, liikaakin, ja kun Emmi oli aikansa katsellut ponin väistelyä, se alkoi ihan vain kiusallaan ajattaa sitä ympäri tarhaa. Seisoi koko 600 kiloisella ruhollaan keskellä tarhaa ja irvisti aina sinne suuntaan missä metrinen poni juoksi karkuun. Sen ei ollut mitään järjellä selitettävää tarvetta liikuttaa ponia sillä tavoin ympäri ja ympäri, koska poni oli kaikin tavoin alistunut sille jo, mutta se teki niin koska se pystyi. Se oli kai sen mielestä kivaa.

No, selvää oli että tämä järjestely ei toiminut. Seuraava siirtoni olisi ollut yhdistää myös Pena tähän sakkiin, ja lopulta Immu, mutta tajusin, etten voi antaa Emmille yhtään komennettavaa lisää samoihin aitoihin, siitä tulisi ihan despootti.

Olen repinyt tukkotolkulla tukkaa päästäni miettiessäni, kuinka järjestän nämä porukat. Vanhan ponin pitäisi saada tottua hitaasti uuteen laumaansa, ilman että kukaan pääsee ajamaan sitä takaa ja aiheuttamaan siinä ahdistusta ja pelkoa ja tarvetta olla alati valppaana ja valmiina pakenemaan. Sitten oivalsin kokeilla vielä yhtä konstia: rakensin ponille turvatarhan isojen hevosten tarhan sisään. Eli oman pienehkön yksiön, jossa on vain ylälanka. Metrin korkea poni mahtuu aidan alta, mutta isot hevoset eivät mahdu perässä. Vein ponille sinne omat ruuat ja juomat ja seison sen turvana hyvän aikaa aamulla esittelemässä turvatarhan rajoja ja näyttämässä sille, että vaikka isot hevoset lähestyvät, ne eivät kuitenkaan pääse iholle asti jos poni ei halua.

Tätä kirjoittaessani kello on kaksi iltapäivällä ja kaikki on toistaiseksi hyvin. Poni seisoo turvatarhassaan ja isot käyvät nurkumassa sen aidalla jos poni tulisi haistelemaan. Ei se tule, mutta ei sen tarvitsekaan. Poni ahdistuu kun sitä lähestytään, mutta pakoreaktiota siinä ei ole vielä ilmennyt. Se ei ole poistunut lankojen alta isojen kanssa samalle puolelle, vielä. Se ei ehkä poistu tänään eikä ehkä vielä huomennakaan, mutta uskon että se vielä poistuu. Sitten vain toivon, että se muistaa mahdollisessa ajotilanteessa mennä takaisin sinne omaan turvaansa ja pysyä siellä.

Pakeneminen laukaisee ajamisen.
Itsevarma hevonen joka väistää ylempiarvoista mutta ei pakene, ei aiheuta ajamista.

Hullunlailla pakeneva hevonen saa koko muun lauman peräänsä, ylimitoitetusti alistuvaa ja väistyvää hevosta muun lauman on jollain lailla pakko ajattaa koko ajan. Näissä tilanteissa kilteistäkin hevosista tulee perkeleitä. Se on hämmentävää katsottavaa se. Sitä jouduin viime talvena todistamaan, kun Immun laumaan yritettiin sopeuttaa uutta hevosta. Uusi hevonen pakeni, Immu ajoi sitä takaa, ja kun takaa-ajoa oli jatkunut jonkin aikaa, alkoi myös silloin laumassa ollut tossukkaruuna hyökätä tämän tulokkaan kimppuun. Se teki sen ihan silmittömästi vailla järkeä, ajoi toisen nurkkaan ja latoi kohti eikä päästänyt sieltä pois. Se vain käytti valtaansa. Kun laumalle jakoi ruuan, ne söivät ihan rauhassa kukin omilla kasoillaan, ja kun ruoka loppui, ralli jatkui entiseen malliin.

(Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että kyseinen uusi hevonen potkaisi ensitöikseen haistelemaan tullutta Penaa ryntäille niin että paukahti, ja tämän jälkeen Pena ei ottanut mitään osaa seuraavien tuntien ajojahtiin ja välienselvittelyyn. Se seisoi vain ja haisteli omia juttujaan maasta kun muut menivät ympäri tarhaa milloin enemmän ja milloin vähemmän lujaa. Kuten alussa sanoin, Pena on hyvä ja harmiton laumaeläjä.)

Uusi hevonen ei sopeutunut tähän laumaan, Immu oli päättänyt vihata sitä eikä viha laantunut yhtään. Uusi hevonen joutui tarhaamaan yksin, vaikka oli sosiaalinen yksilö ja olisi nauttinut seurasta. Tästä syystä nämä kesken talvikauden tapahtuvat laumojenmuokkaamiset ovat niin vaikeita - laitumella sentään periaatteessa pitäisi olla tilanne, että kaikilla on kaikkea tarpeeksi, on varaa valita missä on eikä kenenkään pitäisi kokea menettävänsä mitään, vaikka joku uusi laumaan tulisikin.

Minä en ymmärrä hevosista juuri mitään. Sen tajuan koko ajan vain vahvemmin - mitä enemmän opin ja opiskelen ja näen ja koen, sitä tyhmemmäksi tunnen itseni.

perjantai 4. lokakuuta 2013

Laukanvaihdon alkeet

Sellaisia juttuja mun ponini treenailee!

En ole vieläkään sinut sen kanssa, että istun kasvavan mahakumpuni kanssa kentänlaidalla katselemassa, kuinka hienolta ponini näyttää valmentajani alla. Tällä viikolla Penan & Marin treenit olivat tiistaina, ja Pena liikkui tosi kivasti. Se on hieman vetelä ja alkumotivointi vie aikansa, mutta tämä johtuu ihan tekemisen puutteesta ja vähäiseksi jääneestä liikunnasta. Sitten kun päästään hiukan ottamaan laukkaa, poni virkistyy silmissä, alkaa nostella jalkojaan ja esiintyä edukseen.

Laukka onkin ollut tapetilla nyt viime kertoina, ja tiistaina Pena oli siinä tosi hyvä. Se pysyi kauniisti matalana ja oli silti säädeltävissä - niinpä nämä kaksi harjoittelivat volttikahdeksikolla laukanvaihtoja. Vielä tietenkin käyntisiirtymisen kautta, mutta ihan tosi vähillä toistoilla viimeinen "vaihto" oli jo kovin lähellä ihan oikeaa vaihtoa, käytännössä se näytti vain lyhennetyltä laukalta josta tulee puolen askeleen hidastus tai ajatus käynnistä, ja siitä taas uusi laukka. Penalle on niin helppo opettaa temppuja, kun se tykkää kehumisesta ja tietää varsin hyvin, milloin se on ollut oikeasti ratsastajansa mielestä tosi hyvä poika.

Sain kehotuksen pitää silmällä mahdollisia valmennuksia, joihin Mari ja Pena voisivat lähteä. Menen sitten mukaan ponimammaksi ja hoitajaksi! Mietin myös uudestaan ajankohtaa, jolloin Pena muuttaa Marin talliin - turha minun on sitä seisottaa kotona vuodenvaihteeseen, kun en ole itse enää muutamaan viikkoon ollut minkään hevosen selässä (raskausviikkoja kasassa 22), enkä loputtomasti keksi tekemistä maastakäsinkään. Pena tarvitsee ja ansaitsee liikuntaa, ja Mari olisi motivoitunut kerryttämään sille kokemusta talven mittaan seurakisoissa ja valmennuksissa ja muissa kinkereissä, ja sitähän Pena juuri kaipaa.

Maastakäsin olen kuitenkin itse koittanut pitää Penan mielen ja kropan virkeänä. Ollaan opeteltu temppuja, kuten peruuttaminen "rinnakkain" samaan tahtiin, minä siis Penan vierellä lavan kohdalla, ajatuksena että ponin jalat liikkuvat samaan suuntaan ja samaan tahtiin kuin minunkin jalkani. Toinen temppulistalla ollut asia on ollut sidepass (?), eli westernistä apinoitu tosi jyrkkä sivuttaisliike. Me tosin on tehty tätä maastakäsin eikä pohkeenväistönä ratsailta, ja käytetty apuna maapuomia, jonka päästä päähän Penan pitäisi liikkua siten että puomi pysyy koko ajan sen mahan alla etu- ja takajalkojen välissä. Tämä vaatikin yllättävän paljon ajatustyötä niin minulta kuin poniltakin, koska Pena on herkkä kaikenlaiselle paineelle maasta, ja mielellään reagoi liikaa joko eteen tai taakse. Minun piti olla tarkka oman kehoni kanssa, jotta en painostanut etu- tai takaosaa liian voimakkaasti.

Ikäväkseni pitkät ajat seisaallaan tai kävellen alkavat kiristää mahaani, joten mitään taluttelulenkkejä en ole pystynyt Penan kanssa tekemään. Sen kanssa tarvitsisi kuitenkin kyetä olemaan skarppina eikä ole turvallista lyllertää maha kireänä sen perässä missään. Liikunnat on siis rajattu aika lailla kentälle, mutta olen yrittänyt siellä olla monipuolinen ja kekseliäs, ja työstää ponia paljon myös irti. Yhtenä päivänä irtojuoksemisen päätteeksi kokeilin huvikseni, osaisinko juoksuttaa Penaa ympyrällä "liinassa" ilman liinaa tai muitakaan apuvälineitä. Ja vau! Siellähän se pysyi, haluamallani etäisyydellä, kuunteli äänikäskyjä, nosti laukat, siirtyi raviin, muunteli tempoaan... Eihän ne seikat tietenkään liinassakaan aiheudu siitä liinasta, mutta minusta oli silti mahtava tunne, että 60 m pitkällä kentällä pystyin säätelemään irtiolevaa hevosta haluamani kokoiselle ympyrälle ympärilleni ilman mitään varustetta tai fyysistä rajoitinta.

Penan mahaan kuuluu toivottavasti kohtalaisen hyvää - syötin sille 5 päivää magnesiumsulfaattia + psylliumia ja nyt jatketaan pelkällä psylliumilla vielä toivottavasti joitain päiviä, niin että kokonaisuudessaan psylliumia olisi mennyt ainakin 2 viikon ajan. Tosin nyt se alkaa taas vähän tökkiä ja kippoon jää sattumia turhan usein. Pena vaikuttaa nyt virkeämmältä kuin silloin kun kuurin aloitin, mutta oli vielä tiistaina satuloidessa aika hapan. Toisen satsin psylliumia se saa sitten kun maa on kunnolla jäässä ja lumessa. Laitoin Penan tarhaporukalle kokeeksi tarjolle olkeakin, jos ne haluaisivat vaikka mussuttaa sitä aikansa kuluksi, mutta juurien kaivaminen tuntuu kuitenkin olevan paljon hauskempaa ajanvietettä...