Penaponi

tiistai 30. huhtikuuta 2013

Nyt se on virallista

Nyt se sitten on virallista: Pena on minun ihan ikioma! Maksut on maksettu ja tänään vein omistajanvaihdospaperin raviradan toimistoon Hippokselle toimitettavaksi. Olin tästä kaikesta niin tohkeissani että vaihtorahatkin jäi toimistosta saamatta, onneksi ei ollut kyse kuin muutamasta eurosta.



Onhan siinä jotain hohdokasta, että ostaa omilla rahoillaan hevosen. Immun ja Mikun olen saanut niin nuorena etten ole itse maksanut niiden ostohintaa. Penasta maksamani summa oli ihan toinen kuin mitä siitä olisi voinut pyytää vapailla markkinoilla - maksoin siitä sen mikä sillä oli pyyntinä silloin kun sitä vielä koitettiin kaupata muillekin. Raakilehevosen hinnan. Olen kauppaan enemmän kuin tyytyväinen! Tiedän saaneeni edullisesti potentiaalisen nuoren hevosen. Hintaan tietenkin vaikutti oma työpanokseni, sillä tämän reilun vuoden kestäneen leasing-sopimuksen aikana minä olen ollut se joka on vienyt Penan ratsastuksellisesti siihen pisteeseen missä se on nyt.

Eilisestä tunnista sananen: vatsalihakset on kipeänä harjoitusravivolttisulkeisista. Havaitsin taas, kuinka paljon ihmisellä on pieniä syviä vatsalihaksia. Sellaisia jotka nyt kiristävät kun haukottelee tai yskäisee. Niitä on kyljissä ja lähes nivusissa asti, ne on niitä joilla asentoa kannatellaan. Hiki tuli, ravissa tuli myös hyvä mieli ja hetkittäin olo että ollaan Penan kanssa hyvinkin samassa kurssissa. Laukassa alkoi väsymys jo painaa ponia eikä laukka ollut niin hyvää kuin edeltävänä päivänä. Silti selvittiin ehkä viisitoistametrisiä laukkavoltteja molempiin suuntiin.

Sain myös sovitukseen Kiefferin koulusatulan, joka istui Penan selkään hämmentävän hyvin ja tuntui jättävän lavoille jopa paremmin tilaa kuin oma satulamme. Eikä ollut liian pitkäkään! En kuitenkaan halunnut "tuhlata" tuntia satulan kokeiluun, joten kuivasovitin sitä vain käytävällä ja vaihdoin sen sitten loppukäyntien ajaksi selkään. Palaamme asiaan tulevina päivinä! Hiukan pelkään että oma persiini ei viihdy tuossa, tunsin nimittäin vähän turhan selvästi myös häpyluuni Kiefferin ei-niin-pehmoista istuinta vasten.

Tällä viikolla ohjelmistossa on taas jotain jännää: olen ilmoittanut Penan show-näyttelyyn tulevalle sunnuntaille! Luvassa on siis ponin kylvetys edeltävänä päivänä ja tarttis vissiin sitä letitystäkin ehtiä kokeilla ennen H-hetkeä... Tänään harjoittelin sen verran esittämistä, että sain vahvistuksen ettei Penaa voi muilla välineillä kuin liinalla esittää. Jos se jo kotona lämpeää niin että tarjoaa kahdella jalalla kävelyä niin en uskalla ajatella kuinka käy jos koitan esittää sitä vieraassa paikassa pelkkien ratsastusohjien päässä. Olen silti melko innoissani tulevasta reissusta, taas yksi hyvä harjoituspaikka käydä katsomassa maailmaa kotipihan ulkopuolella.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Palikat

Ensiksi oivallus, joka on tehnyt tuloaan päähäni pidemmän aikaa: laatuun kannattaa panostaa. Olen oivaltanut tämän tärkeimmissä hevosvarusteissa: satulassa, kuolaimissa, mahavyössä, loimissakin osittain. Nyt alan vähitellen sisäistää sitä myös itseni ja omien varusteideni kohdalle. Ostin kuluneella viikolla ensimmäiset vähän paremmat ratsastushousuni, Pikeurin Candelat.

Kuva: ratsastustarvike.satulavyo.fi

Tällaiselle joka on tottunut ostamaan viiden-kahdeksankympin ratsastushousuja, oli noihin panostetut pari sataa tarkkaan harkittuja. Mutta en kadu. Housujen mukavuudesta kertoo jotain se, että pidin niitä eilen vapaaehtoisesti jalassani liki viisituntisen automatkan ajan, eikä kotonakaan ollut mikään kiire kiskoa niitä jalasta. Kangas on napakka, kestävä, kaunis, ja pöksyt istuvat minulle kuin sukkahousut konsanaan. Kovin montaa sataa grammaa ei tosin kannata kerätä vararavintoa jotta mahdun noihin jatkossakin.

Johtuiko sitten housuista vai siitä, etten ole ehtinyt moneen päivään ratsastaa ja intoni oli tapissaan, niin tänään tuntui siltä että palikat oli paikoillaan. Pena oli pyrkivä, niin pyrkivä että yritti välillä kanavoida sitä sellaiseen "tekojännittämiseen" eli kipittelyyn ja kyttäilyyn. Mutta minulla oli namikat hallussa, keskityin tekemiseen, pidin kiinni harjoituksista joita olin päättänyt tehdä, ja sain kuin sainkin hevosen oikeaan moodiin.

Yritin ratsastaa niin että asentoni pysyisi kasassa koko ajan. Kädet kannettuna, lantion ja alaselän jousto, pitkät jalat, fokus myös omiin varpaisiin että ne lepäävät saappaissa suorana rivinä ja niiden takana päkiän kohdalla tuntuu jalustin, jalan paino sitä vasten kohti maata. Joustava, antava käsi vaikka hevonen jännittyisi ylöspäin. Ei saa jäädä vetämään liikettä pois vaikka tulisi loikka, vaan antaa teleskoopin lailla tilaa (ei löysää!) kädellä ja ratsastaa eteen pyöreäksi kohti tuntumaa.

Verryttelin myös laukassa tänään, tämä hyvä. Työskentelyosuus kattoi tänään avotaivutuksen pitkillä sivuilla ravissa, ensin vain näin kenttää ympäri. Sitten kun taivutukset alkoivat sujua, niin päätyihin lisäksi laukkaympyrät. Avotaivutus vasempaan oli ihan ok, hiukan sai hakea että Pena keskittyi siihen mitä tehtiin eikä siihen että pihalla liikkui samaan aikaan joku. Oikeaan taas oli tosi vaikeaa alkuun enkä meinannut millään tajuta, missä vika. Sitten kun aloin tehdä apuvoltteja taivutuksen lomaan, huomasin taas meidän tyyppivian: takaosa luistaa vasemmalle eli hevonen ei suoralla uralla ole suora, volteilla se ei taivu vaan lyhenee kaulasta ja työntää takaosan voltilta ulos vasempaan. Ja kun avotaivutuksessa takaosan pitäisi pysyä vakaana uralla niin eihän taivutus sisään suju jos takaosa pyrkii koko ajan uralta ulos. Vaihdoin raipan ulkokäteen ja ihan jo sillä sain Penaa suoremmaksi, raippaa ei tarvinnut käyttää lainkaan. Hetken jumppaamisen jälkeen sain pari sujuvaa pätkää ja olin tyytyväinen.

Suurin palikkakokemus tuli tänään laukassa. Kaikki vain toimi. Yritän sanallistaa lähinnä itselleni, miksi nyt tuntui niin hyvältä: istuin kunnolla. Ajattelin jalkojani, ajattelin niitä alas, polvia irti satulasta, pohjetta lähelle mutta ei puristamaan. Ajattelin ja edellytin ja ylläpidin tahtia laukassa. Ja vaikka tiedän, että oikea laukka on tällä hetkellä Penalla rikkonaisempi ja huonompi, olin tänään aktiivisesti ajattelematta sitä. Huomaan, että vasempaan kierrokseen ratsastan laukkaa paremmin, koska se tuntuu Penalle helpommalta. Vasen laukka pysyy kasassa, tahti säilyy vaikka laukkaa vähän säätäisikin. Oikeaan kierrokseen olen jotenkin vain huiskaissut koko laukan, hukannut tuntuman, hukannut asentoni ja krampannut menemään, "kun tää on niin vaikee suunta tälle". Höpöhöpö! Ryhtiä, ratsastaja! Ei se hevonen mihinkään pyrähdä epätahdissa jos vaikka yrittäisit tukea sitä ja kertoa, miten siinä kuuluu edetä! Eli oikeassakin laukassa: tahti. Koska tasapaino on heikompi, Pena korjaa vauhdilla. Mutta ei senkään pidä liiotella, se pystyy parempaan jos et anna sen mennä liian lujaa. Pysy tahdissa, laske koko ajan. Tuntuma, istunta, tahti. Paketti pysyy, käsi joustaa mutta ei heitä löysää. Millä sen nyt alleviivaisi niin että se menee päähäni ja lihasmuistiini ja pysyy siellä. Älä hukkaa tahtia siksi että ajattelet ettei se hevonen osaa. Osaa se, se vain tarvitsee kuskiaan enemmän vaikeassa suunnassa.

Montakohan kertaa tämänkin blogin historiassa olen huomannut, että hevoseni toimii aivan mainiosti, kunhan minä vain keskityn, rentoudun ja ratsastan kunnolla? Onko se niin hankalaa olla joka kerta samalla lailla keskittyneenä siihen mitä tekee? Ilmeisesti, koska näitä palikat kohdallaan -kokemuksia on ikävän harvakseltaan tarjolla, ainakaan näin voimakkaana.

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Venyy, venyy

Nimittäin ratsastaja.
Päätin ryhtyä Hyväksi Ratsastajaksi ja ruveta venyttelemään.

Havainto yksi: kun vääntäytyy venytysohjeiden mukaiseen asentoon, on ensireaktio "eihän tää missään tunnu". Sitten pitää lukea ohje loppuun: on tärkeää suoristaa selkä. Ja jo vain rupeaa tuntumaan!

Havainto kaksi: koirat portin taakse. Meillä on yksi kappale ruoskahäntäafrikkalaista jonka mielestä lattiatasoon laskeutunut emäntä on mahtava tilaisuus nuolla kaikki emännän naaman reiät ja ulokkeet, ja muuten vaan puskea luisella päällä niin lujaa kuin mahdollista. Ja sitten meillä on yksi kappale mustaa mörköä, josta isännän kanssa vitsaillaan että siinä missä Lassie juoksee naapuriin ja soittaa ambulanssin jos omistaja makaa lattialla, meidän Igor ottaa hyvän asennon ja käy pötkölleen maassamakaavan omistajansa hengitysteiden päälle.

Havainto kolme: tuollanoin on paljon pieniä lihaksia joiden olemassaoloa en ole aavistanut. Tuollanoin tarkoittaa tässä tapauksessa lonkan, nivusten ja persiin sisäosia.

Näihin kireisiin pikkulihaksiin olen lähtenyt tutustumaan Mobilatin lantioseudun venytysohjeilla. Oma suosikkini on melko yllättäen tämä:


Olen toivottoman jäykkä takareisistäni, sormien kurottaminen varpaisiin seisaaltaan on kivuliasta ja liki mahdotonta, haara-asennossa istumisesta jalat ja selkä suorana puhumattakaan. Tämäkin asento, jossa siis parkkeerataan kankut seinään kiinni ja nostetaan jalat ylös seinää vasten ja siitä alas sivuille, on alkuun himpan epämiellyttävä, mutta muutaman kymmenen sekunnin kuluttua tunnen, miten kireät lihakset alkaa venyä, lämpö hurahtaa varpaisiin saakka ja olosta tulee raukean unelias. Tuossa asennossa makasin seinää vasten tänäänkin, kun mies tuli illalla töistä kotiin...

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Kevätpörinät

Vakavamielinen kouluratsastelu vaihtui eilen illalla siihen, että riisuin hevosen varusteista ja laskin sen kentälle irti. Siellä se meni kuin heikkopäinen perää heitellen ja sieraimet suurina ja häntä tötterönä. Taisi olla molempien kannalta ihan hyvä vaihtoehto.

Hetken ajan yritin ja teinkin pientä koulutreeniä, kokeilin poikkeuksellisesti ottaa heti alkukäyntien jälkeen laukkaa verryttelyksi puoli kenttää kattavalla neliöllä. En tiedä oliko hiukan vallattomaan mielentilaan syynä alkulaukkailu vai kokonaan hiekalle kuivunut kenttä vai kevyemmät hokittomat popot jalassa vai tuulinen ja aurinkoinen kevätilta vai kaikki tämä yhteensä, Pena oli melko mahdoton saada kulkemaan mitenkään päin kun aina vaan tuli köyrypukkihyppy kun hetkeksi luulin saaneeni ponin vähän rauhoittumaan. Positiivista sinällään, eteenpäin ei tarvinnut maanitella yhtään!

Tein laukkaverryttelyn (ja noin kymmenen linjalta karkaamis-pukkiloikkayritelmän) jälkeen väistöjä diagonaalilla siten, että aloitin käynnissä, väistätin pituushalkaisijalle asti jossa lyhyt suoristus, raviinsiirtyminen ja taas raviväistössä diagonaali loppuun. Väistöt vasemmalle oli ihan mahtavat, todella toteutui "potkukelkkaefekti" eli annoin alussa avut ja väistö jatkui kunnes pyysin jotain muuta. Väistöt oikealle ovat pitkään olleet selvästi heikommat ja vaikeammat, mutta Penan virkeys teki niidenkin ratsastamisen melko helpoksi. Vaikeutin harjoitusta siten että raviinsiirtyminen tuli väistön sisällä ja tämäkin onnistui. Sitten otin vielä kerran molemmat suunnat kokonaan ravissa ja Pena todella selvisi siitä, väistö säilyi koko pitkän diagonaalin ajan tosi kivasti. Vaikeamman suunnan onnistuttua hyppäsin alas ja otin varusteet pois ja päästin ponin irti.

Vauhdista päätellen tällainen palkinto oli varsin toivottu.

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Mulla on fiilis

Eikä se ole kovin kiva fiilis.
Mulla on sellainen fiilis että meidän satulaa pitäisi jotenkin... rukata. Tai peräti vaihtaa koko kapistus. Tykkään tuosta Sommerista ihan tosi paljon, mutta kun käytännössä koko viime kesä meni sitä ainutta mahdollista muokkaajaa odotellessa niin nyt en ajatellut siihen ruljanssiin ruveta. Me kai asumme liian maalla, jotta sovittajan saisi tänne jollain lailla ymmärrettävässä ajassa. Pääsisinkö sittenkin helpommalla jos vaihtaisin vaikka Albioniin tai Prestigeen tai Cliff Barnsbyyn, joita löytyy jokaiselta satulakauppiaalta ja joihin tarvittavia muutoksia voi tehdä useammassa paikassa?

Satulamme istuu näennäisesti ihan hyvin, mutta pitkän seesteisen kauden jälkeen se on taas alkanut toisinaan luisua eteenpäin. Itse asiassa tämä luisumisen alkaminen menee aika lailla yhteen sen ajan kanssa, jolloin Pena on ollut jotenkin "lavoillaan" ratsastuksessa, ja olen joutunut sitä sieltä kohottelemaan. Mitäs jos se satula kuitenkin aiheuttaa sen että Penan on vaikea kohota ja kantaa itseään edestä? Ja Penan selkä on muuttunut todella paljon! Silloin kun aloin metsästää sille satulaa, se oli säätön, suoraselkäinen tankki. Nyt siltä on paljastunut oikeastaan aika pitkällekin ulottuva selkeä säkä, ja ennemmin sanoisin että sen selkä on kaarevahko kuin ihan lankkusuora...

Murehdin pikkumaisena jo nyt sitä, että entä jos menee satula vaihtoon, niin sitten täytyy vaihtaa suitsetkin ja ohjat ja jalustinhihnat, kun nyt kaikki on kovalla vaivalla haettu sitä oikeaa tummanruskeaa sävyä, eikä mahdollinen uusi satula sitten kuitenkaan ole samaa väriä.

Meille ei kuulu mitään kovin ihmeellistä: ylistän lyhyesti kengittäjäämme, jolle laitoin paniikkitekstiviestin eilen iltapäivällä, kun Penalla oli tarhasta hakiessa toinen takakenkä vääntynyt puoliksi irti niin että jouduin kiskomaan sen kokonaan pois ettei käy vahinkoa. Puoli vuorokautta viestini jälkeen kengittäjä oli pihassa, löi kengän kiinni eikä huolinut edes maksua työstään, ammatti-ihminen vielä! Samaan syssyyn ruuvailin Penalta hokit pois kaikista jaloista niin on kevyempi mennä tästedes. Osaan kyllä itsekin lyödä irtokengän kiinni, mutta Penan kanssa en ala pelleillä kun se ei ole pitkähermoisin hevonen kengittää. Nyt kenkä oli sen verran sievälle sykerölle vääntynyt että katsoin parhaaksi jättää sen oikomisen ja kiinnittämisen sellaiselle joka homman todella osaa.

Tänään oli tunti, meitä oli poikkeuksellisesti kolme ratsukkoa ja sekös Penaa kuumensi. Tehtiin aika perusjuttuja, takaosakäännöksiä ja nopeita & lyhyitä ravisiirtymisiä sekä hiukan ravilisäyksiä. Pena oli oikeastaan aika hyvä, hetkittäin yleisöstä ja muusta härdellistä vähän jännittynyt, mutta liikkui pääasiassa itse eteenpäin hyvin. Ravissa ja yllättäen myös laukassa tuntui muutaman kerran oikeasti siltä, että hevonen kantoi minua ja liikkui laajasti kroppansa läpi (ja minä jopa yhden taikka kahden askeleen ajan osasin istua kyydissä melko oikein vaikka liikettä tuli mummoravia enemmän). Loppukäynnit käytiin kolmen porukassa radalla, takakaarre jännitti ja ahdisti mutta jonon keskimmäisenä hevosena Pena selvisi sieltä ihan kunnialla.

Hyvä mieli, paitsi että haluaisin niin kovasti ratsastaa paljon nykyistä kerta viikkon -rytmiä useammin tunnilla!

torstai 18. huhtikuuta 2013

Hyps ja ei kai vaan

Ihan ensiksi, suokaa anteeksi silmiäkirvelevän kömpelö banneriyritys! Olen todella, todella vihreä missään kuvankäsittelyyn liittyvässä, ja eilen innostuin kokeilemaan Gimp-ohjelmalla, josko osaisin kuitenkin tehdä sillä jotain. Tulos on nähtävillä yläpuolella sekä alla.


Harjoitukset jatkukoon. Koukuttavaahan tuollainen nörtteily on, etenkin nyt kun viime päivät olen tehnyt liki 12-tuntisia työpäiviä ulkona. Myöhään tullut kevät on aiheuttanut sen että lumet suli käytännössä kahdessa päivässä, ja meillä on ollut vähän vaikeuksia ojien vetämisen ja tulvimisen suhteen. Lisäksi tietenkin nyt on otollisin tarhojensiivousaika, joten olen vuoroin haravoinut tarhoja ja vuoroin liikkunut uppopumpun, ämpäreiden ja äyskäreiden kanssa pitkin tiluksia. Ja siinä sivussa tietenkin hoitanut normaalit tallirutiinit, siivoukset, ruokinnat, vedet, muutamat tunninpidot, omien hevosten liikutukset ja talvikarvankarkotukset... Minulle sopii ihan ehdottomasti paremmin rankka ruumiillinen työ kuin sisällä istuminen, mutta liika on liikaa tottuneellekin. Ja kun tuli hetkeksi seesteisempi hetki, oli kiva istua alas ja keskittyä johonkin tarpeettomaan näpertämiseen!

Tiistaina ratsastin hiukan poikkeuksellisesti tallin ruuhka-aikaan, eli viiden-kuuden aikoihin. Yleensä pyrin liikuttamaan omat hevoset niin etten ole viemässä tilaa asiakkailta, mutta etenkin Penalle tekee hyvää harjoitella välillä niinkin, että on muuta hälinää haittaamassa keskittymistä.

Kaiken lisäksi rakensin mukavasti kuivuneelle kentälle yhden pienen ristikon ja toiseen päähän kannoin yksittäisen puomin. Ajatukseni oli työstää laukkaa vähän laajemmin, mutta Pena keräsi aikamoiset kierrokset siitä että kentällä oli toinenkin ratsukko ja että samaan aikaan pihalla talutettiin muita hevosia tallin ja tarhojen väliä ja että autojakin tuli ja meni, joten tavoitteeksi tuli aika äkkiä vain kyetä ylittämään ristikkoa muutamia kertoja kummastakin suunnasta ympyrällä laukassa ilman täyttä katastrofia. Kovasti se kerää itseään ylöspäin kuumuessaan, laukka jää helposti liki paikalleen mutta samaan aikaan laukassa on voimaa ja ponnua. Tuntui kivalta! Pari kertaa Pena hyppäsi ihan ilman estettäkin - kun pyysin sitä siirtymään reippaampaan askellajiin, kuumuminen aiheutti köyryloikkimista paikallaan. Komensin ja laitoin ponin enemmän töihin, tein nopeita siirtymiä ja hiukan takaosan väistätystä ympyrältä pois, ja kun poni palasi kuulolle, jatkoin laukassa ristikolle. Hypyt itsessään olivat oikein kivoja ja yllättävän tasapainoisia, vaikka viimeksi on hypätty varmaan loppukesällä! Kavaletteja olen mennyt muutaman kerran talvella, ja irtona Pena on hyppinyt pari kertaa. Myös myötälaukka pysyi ympyrällä hypyn jälkeenkin, tästä olen erityisen tyytyväinen sillä kavaleteilla olen useasti joutunut korjaamaan etenkin oikeaan kierrokseen väärää laukkaa pois. Vasen laukka on tällä hetkellä Penalla merkittävästi vahvempi ja helpompi, ja vapaanakin se mielellään menee vasenta.

Sitten se "ei kai vaan" -osio. Pena on hieman huiskinut häntäänsä kun harjaan sen kylkiä, selkää ja mahaa. Osasyyllinen on varmasti myös karvanvaihto, mutta nyt kun tarhat alkaa olla aika sulat ja märät, olen tarkkaillut silmä kovana ikkunasta mitä Pena päivisin puuhaa. Siellähän se nuohoaa pää maassa milloin missäkin.

On siis ihan aiheellista syöttää taas psylliumia kolmen viikon satsi kunhan hiukan paikat vielä kuivaa. Nyt pohdinkin, pitäisikö se kuonokoppa hankkia vai mitä ihmettä teen tuolle hevoselle, kun sen täytyy koko ajan ahertaa jotain suullaan. Pitkä aika meni vuodenvaihteesta tähän saakka, ettei ollut mitään kipuoireita mahan suhteen. Ei tilanne vieläkään ole paha tai hälyyttävä, mutta nyt kun osaan katsoa oikeita asioita, huomaan ihan pienetkin muutokset.

Heinän määrällä ei varsinaisesti ole merkitystä, en kitsastele heinässä mutta Pena ja kumppaninsa syövät aivan kaiken mitä niille eteen kantaa. Ja sen jälkeen alkaa se kaiken muun hypeltäminen. Tarhakaveri Alex on sellainen hevosmaailman tumpelo jolla ei ole omaa ajattelukykyä lainkaan, vaan se tekee apinana perässä kaiken mitä Penakin. Kun Pena järsii pihattomökin seinää, järsii Alexkin. Kun Pena tonkii maasta jotain, tonkii Alexkin. Viimeisin älynväläys näillä kahdella oli syödä uretaanivaahtoa eristetyn vesiastian reunasta... Ne siis syövät aivan kaiken. Oli niillä sitten luvallista syötävää tarjolla tai ei. Niin paljon en ehdi virikkeitä kantaa etteikö nämä kaksi silti kerkeäisi kehittää myös jotain ei-toivottua. Ja kun koko ajan pitää matkia sitä mitä toinen tekee, niin kierteestä tulee mahdoton katkaista. Myös Immu tarhaa näiden seurassa, mutta Immua ei ole koskaan kiinnostanut minkään moskan tonkiminen. Päinvastoin, Immu jättää heinätkin syömättä jos niissä on rapaa.

Toivon vain, että kevät etenee nopeasti ja saan hevoset pian laitumelle. Siellä saa mättää ruohoa naamariin niin paljon ettei pitäisi olla tekemisestä puutetta.

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Leuka rintaan jne.

Eilisen paniikkiepisodin jäljiltä on räkä pyyhitty ja nöyrrytty taas siihen, että takapakkeja tulee. Olisin eilen voinut valita viisaammin jo sen ensimmäisen pelokkaan kierroksen jälkeen - lähestyimme uudestaan takakaarretta niin että pysäytin Penan aina kun sitä alkoi epäilyttää ja annoin sen katsoa rauhassa ympärilleen. Kun se hiukan rentoutui ja käänsi korviaan minua kohti, pyysin sitä taas etenemään muutaman metrin. Tällä lailla sain sen vietyä aika pitkälle ja pysymään rauhallisena, ja ajattelinkin jossain vaiheessa, että nyt ehkä kannattaisi kääntyä kotiin kun se tuli näin hyvin ja näin pitkälle. Mutta olin ahne ja tein virhearvion ja jatkoin.

Tänään otin Penan naruriimuun ja pitkään köyteen, juoksutin kentällä muutaman minuutin ja lähdin sitten radalle. Kiersimme taluttaen yhden kierroksen, halusin jotenkin nollata eilisen ja kohdata pelottavan kaarteen uudestaan. Oma hermoni piti eilen kuitenkin melko hyvin, mutta sellainen ikävä kireys jää kroppaan aina sen jälkeen, kun jotain odottamatonta sattuu. Pena on tänäänkin tosi varpaillaan kaarteessa, mutta nyt en vaatinut muuta kuin että se pysyisi edes jotenkuten omalla paikallaan viistosti minun takanani. Ihan pahimmassa paikassa tämäkään ei toteutunut vaan Pena pyrähteli vierelleni asti. Korjasin sitä vasta joitain metrejä myöhemmin kun uskoin, että se pystyisi vastaamaan pyyntöön eikä paineistuisi liikaa. Kaarteen jälkeen syötiin taskusta karamelli ja käveltiin kotiin. Tosin koko kotiinpäin tuova suorakin oli vielä melko jännittynyttä menoa, ihan vasta kotikaarteessa Pena rentoutui.

Tämän enempää ei tänään tehdä vaan asia jääköön hautumaan. Kyllä se tästä taas, jotenkin ja johonkin suuntaan.

Sen verran täytyy vielä merkitä muistiin, että eilen ennen rataepisodia ratsastin kevyesti kentällä puolisen tuntia. Laukkaosuudet tein ilman jalustimia, koska koipeni halusivat taas karata ylös. Ilman jalustimia ne pysyivät paikallaan mutta voi pieru miten kiristää tuolta lonkanloitontajista! Minun on ruvettava venyttelemään jos aion oppia istumaan siellä kyydissä ja vielä vaikuttamaan hevoseen samaan aikaan.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Pettymys

Ehdinkin jo hyvän tovin olla tyytyväinen. Sen täytyy tietää sitä että ennemmin tai myöhemmin tulee taas notkahdus.

Se meidän perinteinen. Radan takakaarre ja ylitsepääsemätön pelko. Sellainen, joka valtaa Penan mielen niin ettei se näe eikä kuule. Vannon, että siellä ei ollut mitään pelättävää. Kevätilta, aurinko, lumi sulaa niin että humisee, linnut laulaa, joutsenia lentää välillä yli. Kaikin tavoin kaunista ja ihanaa, oikein rentouttavaa käydä radalla loppukäynnit kenttätyön jälkeen. Ja paskat.

Ensimmäisen kierroksen takakaarre oli tyylikästä tärinäpiaffia ja ryöstöyrityksiä. Toisella kerralla... no. Sinne jäätiin. Olin selässä ja tulin alas, odotin odotin odotin. Kun kerta kaikkiaan missään ei ole mitään pelättävää, ja silti Pena lietsoo itsensä täyteen pakopaniikkiin. Yritin vain seistä sen kanssa hiljaa niin kauan että se oivaltaisi, ettei ole hätää. Mutta ei se vain oivalla.

Olen niin pettynyt.
Pettynyt siihen, että yrityksistäni huolimatta en pystynyt olemaan sellainen luotettava hahmo, johon Pena luottaisi vaikka pelottaa. Pettynyt siihen, että se kerta toisensa jälkeen pystyy kehittämään tyhjästä täyden paniikin ja unohtaa siinä kaiken. Pena koitti rynnätä ohitseni taluttaessani sitä ja onnistuikin muutaman kerran. Olin sille ilmaa, se vain halusi paeta. Tyhjää.

Olisin varmaan viettänyt siellä kaarteessa vieläkin pidempään kuin mitä nyt vietimme, mutta iltatalli alkoi painaa päälle ja minun oli pakko tyytyä jonkinlaiseen kompromissiin. Päästiin lopulta kaarteesta taluttaen kohtalaisen järjestyksessä pois, mutta pettymystäni se ei poistanut. Hyvin vähin äänin hoidin hevosen karsinaansa.

Asian jälkipyykki suoritettiin varsin suomalaiseen tapaan: tein rommipaukun ja menin saunanlauteille vollottamaan omaa surkeuttani. Miten tuntuukin niin paskalta kun yrittää ja yrittää ja sitten kuitenkin tulee jotain tällaista? Miksen minä vain pysty, miksei Pena pysty? Olen laittanut siihen hevoseen niin paljon aikaa, rahaa ja rakkautta. Tällaisina päivinä tuntuu siltä, ettei mitään saa takaisin.

Vaikka ei se hevonen minulle mitään velkaa ole. Itse olen valintani tehnyt.

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Laukkaa, laukkaa

Eilen saatiin taas yksityisopetusta kun tuntiseuralaisemme oli estynyt osallistumaan. Ja yksityisopetus tietää aina kunnon treeniä ja vaatimustason hinaamista pikkuisen mukavuusalueen yli monella osa-alueella!




Pena oli kiva! Olen nyt joitain kertoja ratsastanut sitä raipan kanssa ja ollut tyytyväinen. En tykkää siitä että tahmapäivinä joudun potkimaan ja kaivamaan jalalla jatkuvasti, ja ainakin toistaiseksi pieni raipan kosketus on tuonut Penaan sopivasti sähköä ja menohaluja, jolloin sitä pääsee ratsastamaan kevyesti. Eilen tunnilla tehtiin vähän tiukempia kaarroksia kuten pieniä voltteja, ja näillä raippa sisäkädessä kävi vähän ahdistamaan Penaa, mutta toistojen kautta se alkoi huomata, ettei ole syytä sinkoilla ja jännittyä vaikka piiskan näkeekin silmäkulmasta.



Työstettiin väistöjä ensin käynnissä ja sitten myöhemmin ravissa siten, että tulin aina pitkän sivun alusta väistössä pituushalkaisijalle, siellä keskellä ratsastin voltin kohti sitä pitkää sivua josta olin tullut, ja voltin jälkeen palasin taas väistössä samalle pitkälle sivulle. Sitten uralta pituushalkaisijalle, suunnanvaihto ja sama kuvio toiselle pitkälle sivulle. Pituushalkaisijalla tehtiin välillä pientä ravilisäystä ja välillä ravin kokoamista, fokus siinä että Penan takaosa pysyisi etuosan jatkona eikä huitelisi pois linjalta vasemmalle, niin kuin sillä on taipumus tehdä. Tässä raipasta oli hyötyä, sillä pystyin kevyellä kosketuksella siirtämään takaosaa sivulle, jos ja kun pohjeapu ei mennyt läpi.

Raviväistössä kieli keskellä suuta, väistöissä muoto vielä häviää
Tätä kuviota jatkettiin eri variaatioilla myös laukassa. Tulin raviväistössä pituushalkaisijalle, tein voltin ravissa, nostin keskellä kenttää laukan ja laukkasin uralle, jossa siis ennen kulmaa muutama askel tuli vastalaukassa. Olin tehnyt itsekseni paria päivää aiemmin vastalaukkaharjoituksia täyskaartojen avulla ja onnistunut tosi hyvin. Nyt tunnilla Pena oli vähän enemmän kujalla ja pyrki korjaamaan tasapainottomuuttaan vauhtia lisäämällä, ja kun laukka karkasi hallinnastani, se myös tippui raville. Saatiin kuitenkin muutamia onnistumisia, ja sitten lähdettiin varioimaan lisää. Jossain vaiheessa oltiin suuren haasteen edessä: piti tehdä pituushalkaisijalta laukkavoltti, ja vielä pienen vastalaukkaosuuden jälkeen! Ensimmäinen volttiyritelmä meni ihan harakoille, poni livistää mihin sattuu epäaskellajia ja kuski nauraa kyydissä ja huutaa whiiiii! Ei ne nyt missään vaiheessa tyylipuhtaita kymmenenmetrisiä laukkavoltteja olleet, mutta en ehkä kamalasti valehtele jos sanon että viisitoistametrisiä voltteja tehtiin muutama ihan kelvollinen kumpaankin suuntaan ilman että laukka hajosi.


Täytyy kyllä kehua ponia, sen laukka on mennyt huikeasti eteenpäin pienessä ajassa! En malta odottaa, mihin sen kanssa vielä päästään kun kenttä on kokonaan sula eikä laukkaharjoituksia tarvitse himmata liukkauden tai epämääräisen pohjan vuoksi. Omalla asenteenmuutoksellani on myös iso osuus, nyt uskallan ratsastaa sen laukkaa enkä vain matkustele kyydissä ja toivo parasta. Olen myös oppinut rentouttamaan jotain osioita kropassani niin ettei laukkaaminen ihan aina tunnu kamalan hankalalta ja kulmikkaalta. Mutta meillä on molemmilla kuitenkin vielä parannettavaa laukkakestävyydessä: kun Pena väsyy, se näkyy ensimmäisenä laukan hajoamisena, ja kun minä väsyn, alan takertua tarranauhan lailla polvillani satulaan laukassa, ja sitten vaan hukkuu koko tatsi. 


Tänään on ollut tosi kalseankylmä vesisadepäivä, mutta kylläpä on saanut lumet ja jäät kyytiä! Tulva uhkaa meillä vähän joka paikkaa ja olenkin viettänyt päivän uppopumpun kanssa edestakaisin kulkien ja äyskäröiden milloin missäkin rakennuksenkulmalla. Iltapäivällä kävin kuitenkin vähän aikaa kävelemässä Penan kanssa kentällä ilman satulaa, tuulipöksyissä ja kumisaappaissa. Hyvin pysyin kyydissä, poni käyttäytyi kovasta tuulesta huolimatta fiksusti! 

Se on niin kiva tyyppi. Sanon niin varmaan aika usein. Mutta se vaan on. Siitä tulee vielä hieno.

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Bertta Esiratsastaja

Youtubesta löytyi video Bilbo Duudsonista eli rohkeasta nukkeratsastajasta jolla totutetaan hevosta kuskiin.




Harmittaa ihan vietävästi, etten silloin ihan alkutaipaleellamme tajunnut ottaa edes valokuvia Penasta ja Bertta Esiratsastajasta, joka teki Penan kanssa suuren työn. Silloin minulla ei vielä ollut aavistustakaan, että a) joskus päästäisiin Bertasta eroon tai b) olisin itse siellä Bertan paikalla tai c) ostaisin niin hullun elukan jota ratsastaa vain nukke.

Videon Bilbo Duudson on ihan näpsäkän näköinen nukke sekin, mutta väitän että Bertta on vielä vähän jalostuneempi. Bertta oli (ja on varmaan vieläkin) paikallisen hevoskouluttajan luomus, ihmiskokoinen nukke jolla oli naama sukkahoususta, vaaleakiharainen peruukki ja tietenkin asianmukainen ratsastusvaatetus. Bertalla oli ihan normaalimittainen selkä ja normaalimittaiset raajat, ja Bertta myös painoi arviolta 30-40 kiloa, sen verran että sen jaksoi yksikseen puntata hevosen selkään, mutta ei sitä kovin pitkää lenkkiä olisi reppuselässä viitsinyt kantaa. Bertta oli pelottavan aidon näköinen - en ikinä unohda sitä paskahalvausta jonka sain kun ensimmäistä kertaa astuin tallin varustehuoneeseen, jossa mykkä Bertta istua kyyhötti tuolilla.

Bertta ratsasti Penalla vain lännensatulalla, koska sinne sen sai kiinnitettyä niin ettei se missään vaiheessa pudonnut. Bertalla oli nilkoissa remmit joista se kiinnitettiin jalustimiin. Bertan kädet oli ranteista kiinni toisissaan ja niistä lähti lenkki, joka laitettiin lännensatulan nupin ympärille. Lisäksi Bertalla oli vyöstä remmit eteen ja taakse lännensatulan pieniin kiinnityslenkkeihin, eli Bertan istunnan tärkein palikka, lantio, pysyi pystyasennossa ja paikallaan. Yläkroppa oli sen verran napakaksi topattu että Bertan ratsastusasento oli melko hyvä koko ajan. Peruukin liimassa oli toisinaan toivomisen varaa, sillä Pena antoi Bertalle monesti kyytiä josta sanonta "tukka putkella" on varsin kuvaava.

Vaikka videon meno saattaa tottumattoman silmään näyttää hurjalta, niin on ehdottoman tärkeää opettaa katapultin lailla käyttäytyvälle hevoselle, että kuski ei putoa riekkumisella vaan pikemminkin päinvastoin, mitä enemmän hyppii ja loikkii, sitä enemmän "ratsastaja" heiluu ja tuntuu ikävältä. Kun hevonen rauhoittuu, lakkaa myös ylimääräinen hytkyminen. Voimakkaasti reagoivan hevosen selkään ei ole turvallista laittaa oikeaa ihmistä ennen kuin on jonkinlainen varmuus siitä, että hevonen pitää edes suurimmaksi osaksi kaikki neljä jalkaa maassa. Lisäksi nukkeratsastaja ei koskaan ole kiinni ohjassa, eli nykäisyjä suuhun ei tule.

Pena oli jo totutettu Berttaan siinä vaiheessa, kun minä astuin mukaan kuvioihin. Minun tehtäväni oli silloin auttaa Penan varustamisessa ja Bertan kiinnittämisessä satulaan. Sitten Pena laskettiin kentälle irti Bertan kanssa ja väistettiin alta pois... Jotain Penan sitkeydestä kertonee se, että Bertta esiratsasti Penaa useamman kuukauden, kolmisen kertaa viikossa (sen enempää ei nelivuotias hevonen tehnytkään "töitä"). Joka kerta sama kuvio: Bertta selkään, Pena irti, pukkilaukkaloikkia ja häntä tuubina kaahailua - ei peloissaan, ei lainkaan peloissaan. Pena ei missään vaiheessa pelännyt ratsastajaansa, se vain oli sitä mieltä, että villiponien selkään ei kenelläkään ole mitään asiaa. Eikä sinne ollutkaan, oikeilla ihmisillä, sen verran hurja voima tuollaisessa ponissa on.

Sitten kun päivän pahin energiapiikki oli purettu, otettiin Pena liinaan ja juoksutettiin askellajit läpi molempiin suuntiin. Ensialkuun Bertta oli kyydissä, sitten kun edistyttiin ja alun pukkiloikkiminen oli alkanut merkittävästi vähetä, tehtiin juoksutus ilman Berttaa. Sitten minä siirryin liinan päähän, Mari varustautui turvaliivillä ja kypärällä ja aloitettiin normaali ratsukoulutus selkäännousuharjoituksilla. Niihin kuului hevosen läpikäyminen aika reippaasti taputellen, satulansiipien läpsyttelyä, jalustimeen painon varaamista ja siitä pikkuhiljaa selkäännousua. Ensiksi tietysti ratsastukset olivat vain sitä, että ratsastaja nousi jalustimen varassa mahalleen satulan päälle, käveltiin talutuksessa kaksi taikka kolme askelta ja lopetettiin siihen. Tästä vähitellen päästiin etenemään niin, että selkään pystyi istumaan, yläkropan suoristamaan, kävelemään ne kaksi askelta, ja taas kiitos ja pois.

Työ oli alkuun todella, todella hidasta. Harjoitukset koostuivat vain Bertan ratsastuksesta, juoksutuksesta ja sitten muutaman minuutin osiosta, jolloin tehtiin jotain enemmän kuin edellisellä kerralla. Toisaalta tämä korostetun hidas tekeminen ehkä johti siihen, että oikean ratsastajan kanssa Pena ei saanut kertaakaan kunnon hepulia. Joitain sellaisia kertoja tuli, että se ei ymmärtänyt tai halunnut liikkua eteenpäin, ei ratsastajan merkistä eikä minun talutuksestani, ja kun tähän yritettiin löytää ratkaisua, meni Penalla hermot ja se esitti jonkinlaisen loikkapyörähdyksen. Muistan, miten valtavan onnellinen ja ylpeä olin, kun oltiin edetty siihen vaiheeseen että onnistuin talutuksessa jättäytymään hieman taaemmas ja Pena lähti raviin ratsastajan pyynnöstä eikä vain seurannut minua kun lähdin juoksemaan. Tai kun pystyin liinan kanssa jäämään muutaman metrin päähän Penasta ja Pena kiersi ratsastajan kanssa ympärilläni kokonaisen voltin käynnissä, ikään kuin se olisi juoksutuksessa.

Tästä on kaksi vuotta.
Vain kaksi!

Ja nyt minä ratsastan sillä hullulla ponilla vastalaukkoja ja avotaivutuksia ja käyn yksikseni radalla kiihdyttelemässä. Tuntuu aivan ihmeelliseltä, kun tällä lailla pysähtyy ajattelemaan.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Pikkusaavutuksia

Jälleen muutama pieni kehitysaskel eteenpäin
monelle muulle hevoselle ehkä itsestäänselvyyksiä eikä mitään virstanpylväitä
mutta minulle ja Penalle merkittäviä ja tärkeitä

Oltiin tänään radalla hevosseurassa ja mentiin kaikkia askellajeja ilman villiintymisiä
pääasiassahan ollaan liikuttu radalla yksin, joitain kaverin kanssa tehtyjä loppukäyntejä ja muutamaa maastoreissua lukuunottamatta
Nyt saatiin tarhakaveri-Alexista seuraa, Pena meni vetohevosena koko ajan ja puksuteltiin menemään ravissa ja laukassakin ongelmitta. Hiukan Penaa jännitti ja piti kuikuilla, että tuleeko siellä perässä ihan oikeasti joku, mutta mitään joukkohysteriaa ei koettu (vaikka olin siihen vähän varautunut)

Ja toinen pikkusaavutus
päästin tänään luottoystäväni ja talliapulaiseni Suvin käymään Penan selässä
tilanne on pitkään ollut sellainen, ettei kenelläkään ole erityisemmin ollut edes intressejä kokeilla Penaa, joko siitä syystä että olen onnistunut pelottelemaan kaikki ehdokkaat pois, tai ihan siitä syystä ettei Pena vain ole millään muotoa ollut siinä vaiheessa, että uskaltaisin tai haluaisin antaa kenenkään muun ratsastaa sillä
Nytkään ei varsinaisesti ollut kyse ratsastuksesta vaan satulan testaamisesta paikallaan seisten ja pienellä käyntikiekalla kentällä
Mutta meille (minulle) se on jo paljon, koska kukaan "vieras" ei ole Penaa ratsastanut minun hallinta-aikanani. Valmentaja-Mari nyt tietysti, mutta hän on sisäänratsastanutkin Penan ja on siis myös Penan entinen omistaja, joten sitä ei lasketa.

Miksi se onkin niin haastavaa antaa oma silmäteränsä jollekin muulle, edes hetkeksi?
Vaikka hyvin tämäkin meni
Saatesanoilla "se on muuttunut niin paljon"
Niinhän se on
Ehkä minunkin vain pitää ruveta katsomaan Penaa sillä lailla, ettei se enää ole joka tilanteessa kaikkiin ilmansuuntiin sinkoava dynamiittipötkö, vaan ihan hevosiksi käyttäytyvä nuori ratsu

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Mielikuvan voima

Kävin tänään tönittävänä Tampereen hevosmessuilla noin miljoonan muun hevosihmisen tapaan. Väkeä riitti tungokseen saakka koko aamupäivän ajan, ja jos johonkin myyntipisteeseen sattui mahtumaan sisään, ei sieltä enää päässyt pois. Olin eniten kiinnostunut aamun aloittaneesta Stella Hagelstamin kouluratsastusklinikka -nimellä kulkeneesta ohjelmanumerosta, joka klinikan sijaan tuntui kuitenkin olevan kouluratsastusesittely. Kahden ratsukon avulla käytiin läpi perusavut joilla hevosiin vaikutetaan: istunta ja painoavut, pohkeet ja kannukset, ohjasotteet, raippa ja ääni.

Pohdin seuralaiseni kanssa tätä dilemmaa: on kiva ja ihana katsoa hienoja, hyvinliikkuvia, oikein koulutettuja ja rakenteellisesti tehtäväänsä sopivia nuoria hevosia, joita ratsastavat sellaiset ihmiset jotka ratsastavat työkseen. On ihana nähdä, miten hevoset liikkuvat vaikeissa olosuhteissa keskittyneinä, kevyin pienin avuin, jotka yleisön silmiin suurennettuinakin ovat edelleen... noh, pieniä ja kevyitä. Mutta ei tarvittu kuin muutama yleisökysymys niin selvisi, että minun lisäkseni myös muuta yleisöä kiinnostaa loppujen lopuksi jokin muu: mitä tehdä kun hevonen on vino ja roikkuu toisella ohjalla? Mitä tehdä jos hevonen on menettänyt halunsa liikkua? Sitten Stella Hagelstam yritti demonstroida näitä asioita hevosellaan, joka ei ollut tippaakaan haluton, tasapainoton tai vino.

Suurin osa Suomen hevoskansasta on harrastajia, joilla on allaan keskihintainen tai edullinen hevonen, jolla on omat puutteensa ja rajoitteensa niin koulutustasonsa kuin fysiikkansakin kautta. Suurin osa ei ikinä tule ratsastamaan niin kuin Stellan oppilaat messuilla tänään, ja suurimmalla osalla ei koskaan tule olemaan senkaltaista hevosta kuin Stellalla itsellään tai hänen oppilaillaan tänään.

Mietinkin, voisiko tällaisen klinikan joskus toteuttaa toisin? Siten että pureuduttaisiin tavallisten ratsukoiden tavallisiin ongelmiin, ilman ylenpalttista kiiltoa ja glamouria? En tarkoita, että messuesityksessä pitäisi antaa alkeisopetusta, mutta minua kiinnostaisi nähdä, mitä ammatti-ihminen tekisi ihan tavallisen ratsuhevosen selässä. Sellaisen hevosen, joka on vino, ehkä vähän turta ja laiskanlainen.

Minä olen ihan täällä internet- ja blogimaailmassakin eniten kiinnostunut tavallisten ratsukoiden ongelmista ja kehittymisestä. Käytän viikossa aika paljon tunteja etsien ja katsoen minulle vieraiden ihmisten videoita valmennuksista. En kestä jos äänet on jätetty pois ja laitettu tilalle joku kiva musiikki, tai jos videoon on leikattu vain onnistuneet ja harmoniset pätkät. Haluan kuulla, mitä opettaja tälle ratsukolle sanoo, mitä hän korostaa ja painottaa, haluan nähdä kuinka ratsastaja pystyy vastaanottamaan ohjeita ja hyödyntämään niitä omassa ratsastuksessaan. Haluan olla mukana valmennuksessa vaikka en oikeasti ole lähimaillakaan.

Olenko yksin ajatusteni kanssa?

No, joka tapauksessa messuilla näkemäni ratsastusdemo jätti jotain mieleeni, sillä kotiin päästyäni halusin mennä ratsastamaan.

Tähän väliin haluan jakaa salaisuuden, jota olen varjellut pitkään. Olen kova kuvittelemaan asioita. Olen vuosikausia ratsastanut lämminverisellä ex-ravurillani maastoissa kuvitellen, että olen kovanluokan kilpahevosen kanssa rennolla palauttelumaastolla. Olen kuvitellut sen liikkuvan niin elastisesti ja joustavasti ja oikein kuin tänään messuilla näkemäni kouluratsut. Ja kyllä, olen tehnyt tätä ihan aikuisiälläkin, ja saanut siitä iloa ja energiaa omaan ratsastukseeni.

Tänään palasin taas mielikuvamaailmaani, nyt Penan kanssa. Kuvittelin olevani Stella Hagelstam. Kuvittelin ratsastavani niin kuin hän, ja kuvittelin hevoseni liikkuvan yhtä joustavasti, tasapainoisesti ja kauniisti kuin hänenkin hevosensa.

Mielikuvilla ja kuvittelulla on uskomaton voima.
Väitän, että Pena liikkui paremmin kuin pitkään aikaan, vaikka se olikin vasempaan vaikea ja vino, ja vaikka kentänpohja oli raskas ja pettävä. Olin imenyt itseeni hyvän ratsastajan henkeä, sitä tasapainoa, rohkeutta pyytää ja höllätä, sellaista intuitiivista tietämistä. Olin katsonut ja oppinut.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Harmoniahetki ja Sports Tracker

Tänään oli tunti
ja kaikki meni sillä lailla että tuli voimakkaasti sellainen tunne että on tehnyt jotain oikein
Pena oli hieno ja hyvä
ja meidän Sprengerin kuolaimet olivat kyllä hintansa arvoiset sillä ne toimivat Penalla hyvin ja paremmin, paremmin kuin osasin ajatella
Se ei enää ole ahdistunut kun otan sitä vähän ylemmäs
sen muotoon on tullut uutta säädeltävyyttä kun se on alkanut tottua uuteen kuolaimeen
Toisaalta myös minä uskallan nyt ratsastaa niin että otan hieman enemmän painoa ohjalle, ja Pena vastaa siihen oikein eikä enää vain rullaa ylöspäin kuolainta karkuun

Totuuden nimessä kerron että ratsastin tänään pajunoksa kädessä
koska päätin jo ennen tuntia että tänään en aio potkia ja työntää hevosta eteenpäin vaan sen on mentävä itse
Pajunoksaa ei tarvinnut käyttää juuri lainkaan
riitti että kevyesti hipsautin sillä satulahuovan taakse jos pohjeapuun reagointi viivästyi
ja kas, kun Pena säpsähti eteenpäin, kehuin ja annoin sen mennä, ja näin meillä oli ihan ite liikkuva hevonen joka meni siitä kevyestä pienestä pohjeavusta

Olen sitä mieltä noin yleisesti, että raippa ei varsinaisesti ole pohjeavun "korvaaja", sillä se vaikuttaa niin eri tavalla, eri paikkaan ja aina vähän viiveellä. Mutta tässä tapauksessa, kun Pena hyvin tietää pohkeen merkityksen, mutta vetelällä tuulella ollessaan se ei ikään kuin vaivaudu reagoimaan siihen pieneen ja kevyimpään apuun, koin että raipalla herkistäminen on ihan paikallaan. Normaalioloissa en ratsasta Penaa raipan kanssa, en halua opettaa sitä siihen eikä raipalle yleensä olekaan tarvetta. Nyt vain on ilmennyt senkaltaista ruumiin ja mielen velttoutta että halusin ponin hereille heti alkutunnista. Oikea ratkaisu!

Tarvitsen näitä hetkiä, kun tajuan miten paljon on menty eteenpäin
ja kun poni vastaa apuihin ja toimii ja yrittää
kun tulee hetkeksi sellainen harmonian tunne
siitä saa ihmeesti voimaa

*

Olen myöhäisherännäinen puhelimenkäyttäjä ja hankin vasta äskettäin ensimmäisen älypuhelimeni. Olen pikkuhiljaa opetellut sen käyttöä ja tutustunut sovellusten ihmeelliseen maailmaan, ja nyt olen löytänyt Sports Trackerin ja hiukan jäänyt siihen koukkuun!

Eilinen rataratsastelumme näytti tältä:


Mentiin kuusi ratakierrosta, joka kilometreissä tekee 5,12 km. Lenkin kesto oli nelisenkymmentä minuuttia. Keskinopeutemme oli 7,78 km/h, ja pääasiassa etenimme siis rentoa hölkkää. Hitaimmillaan käynnissä Pena mateli ensimmäisellä kierroksella (jolloin se oli vakuuttunut että laidunkatos syö sen) jopa alle 4 km/h vauhtia, kun taas nopeimmillaan etenimme hitaahkossa maastolaukassa 24,3 km/h. Eilen en pyytänyt enkä päästänyt Penaa kiihdyttämään laukassa, joten Penan oman maksimivauhdin selvittäminen jää toiseen kertaan.

Tykkään siitä, että Sports Tracker piirtää tuollaista nopeuskäyrää, siitä näkee aika hyvin etenkin tasaisissa rataoloissa tehdyn treenin vauhtijaon tosi kätevästi. Olen yllättynyt myös siitä, miten tarkka sateliittikuva on! Kiva vekotin, ja siitä löytyy varmasti muitakin näppäriä ominaisuuksia kunhan pääsen sen kanssa sinuiksi.


maanantai 1. huhtikuuta 2013

Pääsiäinen lomalla


Pena piti pääsiäislomaa kolme päivää. En edes harjannut sitä kertaakaan, kuskasin vain aamulla tarhaan ja illalla pois. Eilen kun kävin kameran kanssa tarhassa, olin huomattavasti suuremmassa suosiossa kuin vielä torstaina, jolloin sain todella nyrpeän irvistyksen vastaani kun menin hakemaan ponia tunnille. Tämä hapannaamavastaanotto oli taas yksi pieni vinkki siitä, että nyt ponin ei ole hyvä ja kiva. Normaalisti se lähtee mielellään mukaani.

Todiste siitä ettei ole harjattu!


Ponijono

Tänään oli aika palata kevyesti töihin. Nyt ei ollut hapannaamailusta tietoa vaan sain ihan innokkaan ja ystävällisen ponin mukaan tarhasta. Käytävällä tosin piti sohlata koko ajan edestakaisin, etenkin kun tallissa oli meidän lisäksi muutakin liikennettä.

Menin kentälle ajatuksena tehdä käyntitöitä, sillä kenttä alkaa olla aika epämääräinen pohjaltaan. Ratsastin kaaria ja ympyröitä, joilla väistätin takaosaa ulospäin. Lisäksi halusin kunnolla etenevää ja polkevaa käyntiä suoristuksien aikana. Taas sain käyttää aika lailla energiaa siihen että sain ponin hereille ja rehellisesti liikkeelle.

En tiedä mikä on syy ja mikä on seuraus, mutta nyt kun olen ajatellut syvällisemmin meidän ratsastuksellisia ongelmia, niin löydän kaksi merkittävää tekijää: 1: Pena ei liiku kunnolla eteen. Se jää pohkeen taakse, jolloin sen liike on suppeaa hipsuttelua. Kun ratsastan sitä eteenpäin, päästään osin ongelmaan 2: minä en ota/pidä/vaadi tuntumaa ohjalla, ja eteenratsastus tuo vain vauhtia (hetkellisesti), ei ponnekkuutta ja voimaa.

Tänään pyrin pitämään narut käsissäni ihan kunnolla, silläkin riskillä että muoto rullautuu liian lyhyeksi. Sitä Pena yrittää seuraavaksi, kun se ei pohkeesta saakaan vain siirtyä raville. Jonkun aikaa saatiin keskustella siitä, liikutaanko vai sipsutellaanko, mutta olen siihen tyytyväinen että Penan hermo kestää jo nykyään vähän painokkaampaakin ratsastamista, eikä se heti heittäänny sellaiseen avuttomuustilaan jossa se alkaa tarjota vain pukkeja ja pystyynhyppyjä. Näitäkin se on tehnyt, ennen ihan tosi helpoista asioista kun se ei ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää.

Kun väistätykset alkoi sujua, siirryin etuosakäännöksiin. Taas tavoittelin nopeaa reaktiota pohkeeseen, käännöksissä luonnollisesti sivulle ja käännöksen jälkeen heti hyvää käyntiä eteenpäin. Saan olla tosi tiukkana itseni kanssa etten vain heitä ohjastuntumaa pois kun alan ratsastaa eteen! Lopuksi otin vielä hieman ravia, ja ainakin tuntui siltä että käyntityö tuotti tulosta ja ravikin lähti ihan eri lailla kuin normaalisti. Ravailin hetken kaaria ja ympyröitä, vaadin taas isoa liikettä tuntumaa vasten. Kun tuli hyvä pätkä, siirryin takaisin käyntiin ja kävelin vielä hetken tuntumalla. Tässä huomasin, että vaikka olin ratsastanut ehkä 25 minuuttia, Pena alkoi väsyä ja halusi painua edestä matalaksi ja nyt jopa raskaaksi kädelle. Mutta parempi tämäkin kuin liian ylös kurkottava ylikevyt tuntumaa pakoileva suu! Käytiin vielä loppukäynnit radalla jossa kaikki oli hurjanjännää ja pelottavaa, niin jännää että vähän piti mennä pohkeenväistössä pätkiä jotta keskittyminen säilyi minussa eikä esim. auringon sulattamissa vaarallisissa maalaikuissa hankien keskellä!

Aiheeseen liittymätön kuva: Penan "hiukan" haja-asentoiset etujalat

Tuommoinen ikävä kolhu on osunut kavioon, eipä sille muuta mahda kuin antaa kasvaa pois

Loppuun pari bonuskuvaa minusta ja maailman parhaasta vanhasta ponista:

Mikuponi 27 v. ja jokakeväinen sulkasato

Tukka hyvin, anna karkki