Kiltti mutta flegmaattinen

Olisikohan tämänvuotinen laidunperiodi nyt taputeltu? On ollut muutama kylmä aamu, jolloin olen sulkenut pääsyn laitumeen, mutta avannut sen iltapäivästä kun keli on taas lämmennyt. Ponit ovat olleet joka kerta sitä mieltä että jo oli aikakin, ja painelleet peltoon hännät suorina. Yöt meillä on oltu sisällä jo hyvän aikaa, mutta päivisin on vielä saanut laiduntaa.

Eilinen syysmyrsky puhkui ja puhalsi sellaisella voimalla, että tarhaan kaatui kaksi puuta. Onneksi oli laidun auki ja hevoset siellä! Tänään en kuitenkaan avannut laidunta lainkaan. Ehkä toivotamme nyt syksyn tervetulleeksi.

Myrskyn jälkeen on poutasää. Jätin oksien karsinnan hevosvoimien tehtäväksi

Laidunkuulumisten jälkeen otsikon aiheeseen, jolla viittaan tällä kertaa Penaan. Minulla on hiukan epämukava tunne siitä että kaikki ei ole ihan niin kuin pitää. Pena on ollut kovin kiltti, ihan tyytyväisen oloinen, mutta jotenkin... flegmaattinen. Ponneton. Tavallaan pitäisi kai olla tyytyväinen, ettei mitään ylenpalttista sätkimistä tai säätämistä ole, mutta tällainen tasainen kiltteys nyt vaan on aika epäpenamaista. Eikä kyse ole vain siitä että se olisi ratsailta vähän laiska, vaan sen koko yleisolemus on jotenkin hiukan liian tyyni, tai uupunut, tai miten sen nyt osaisi muotoilla. Ei se ole mitenkään apea tai sairaan oloinen, seuraa tapahtumia ja eilisellä myrskyllä veti Sulon kanssa hillitöntä laukkaa pellossa ihan koska vaan oli mahdollista. Se syö, juo ja sontii, mutta jokin sen tasaisuudessa vaivaa minua.

Kunnon hysteerisen ponitädin tavoin olen käynyt mielessäni läpi kaikki skenaariot hiekkamahasta matoihin ja imeytymishäiriöihin. Hiekan kumoaa se että kipuoireet puuttuvat ja ajanjakso on väärä - ikävä kyllä nämä olen jo oppinut hevosestani näkemään. Matojen varalta truuttasin Penaan matolääkkeen pari viikkoa sitten, ja tavallaan sen hiukan kuiva yleisolemus tuntui kääntyvän parempaan suuntaan. Tai sitten vain näin mitä halusin nähdä. Joka tapauksessa matolääkettä on vielä toinen satsi jemmassa odottamassa ajankohtaa jolloin madotan Sulonkin. Pena saakoon tuplat tänä syksynä. Yksi epäilys on liittynyt ruokaan - rypsi loppui ja syistä x, y ja z laari ehti olla tyhjänä jonkun viikon, ennen kuin sain aikaiseksi noutaa uuden säkin. Mutta ei Pena ole ennenkään ollut mikään ämpärikaupalla ruokittava, joten voisiko muka muutaman desin väkirehuvaje, vieläpä laidunnuksen aikaan, aiheuttaa hevosessa flegmaattisuutta? Epäilen. Veriarvot voisi olla aiheellista tarkistuttaa jos puolitehoisuus jatkuu vielä pitkään. Ainakin oman mielenrauhan vuoksi!

Olen kuitenkin kallistumassa siihen suuntaan, että syyllinen hieman nuupahtaneeseen olemukseen löytyy Penan korvien välistä. Sissen poismuuton jälkeen Pena on joutunut päälliköksi päällikön paikalle, eikä se ole ollut siinä asemassa koskaan ennen. Luulen, että Pena on väsynyt, koska sillä on nyt vastuu näiden kahden hengen laumasta. Pena on koko ikänsä ollut jonkun toisen helmoissa ja voinut kesselehtiä mielin määrin, kun joku muu on aina sanonut viimeisen sanan. Tätä teoriaa puoltaa se, että Pena on jotenkin erityisesti minun perääni juuri nyt. Se hörisee minulle paljon ja tahtoo nyhjätä kanssani. Kokeekohan se että kun minä olen läsnä, ei sen tarvitse pitää vahtia?

Yleensä viilenevä keli pistää virtaa kavioihin, joten uutta tämä tämmöinen on. Tulipahan nyt kirjattua blogiinkin ylös niin pystyy sitten tarvittaessa selaamaan taaksepäin ja tarkastelemaan, mikäli tilanne muuttuu.

Blogi kaipaa apua, kenties juuri sinua!

Olen tuijotellut blogini ulkomuotoa tässä viime aikoina ja todennut, että tarvitsemme uudistusta. En ole mikään tietotekniikkavelho, enkä ole valokuvaaja, minulla on kömpelö kamera ja usein kuvaan vain kännykällä, koska huonokin kuva on kivampi kuin ei kuvaa ollenkaan (??), mutta blogin habituksen uudistamiseen nämä tiedot, taidot ja välineet eivät riitä.

Siispä kutsun apuun teitä, arvon seuraajat! Blogin nimi on ollut Penaponi ammoisista ajoista alkaen (yli kuusi vuotta jo!), mutta mitä mieltä olette, pitäisikö nimelle tehdä jotain nyt kun poneja onkin kaksi? Sulo on tullut muonavahvuuteen jäädäkseen ja tulee jatkossakin esiintymään blogissa Penan rinnalla tasapuolisen paljon tai vähän, kuinka sen nyt haluaa tulkita. Muutosten vähimmäismäärä taitaa olla ulkoasun freesaaminen niin, että myös Sulo pääsisi bannerin kuviin ja saisi oman esittelysivunsa. Mutta mitä muuta?

Blogin ulkoasun tekemisen voin antaa myös ammattilaiselle, mutta hänkin on kädetön jos minulla ei ole tarjota hyviä kuvia käyttöön. Siispä jätän tähän avoimen anomuksen sinulle, valokuvaustaitoinen henkilö: Tule meille! Asumme Turku-Tampere-Helsinki -kolmion keskellä. Olen köyhä kuin kirkonrotta, mutta vastineeksi kuvaamisesta tarjoan kahvia ja kahvipöydän herkkuja, "ponilla kyytiä" eli Penaa tai Suloa tai kumpaakin ratsuksi, ja oman ammattitaitoni käyttöösi kun ratsastat. Tai jos sinulla on ehdottaa jotain vaihtoehtoista diiliä, jossa minun opentaitoni olisivat hyödyksi, niin sellainenkin sopii. Vaihtokauppa paras kauppa!

Kommenttikenttä on vapaa kaikenlaisille ehdotuksille blogin nimestä alkaen. Kiitän lämpimästi jo etukäteen!

Syyskuun laihiskuulumiset

Kuukausi on taas vierähtänyt Sulon edellisestä laihdutusraportista. Hiukan pelokkain tuntein tartuin tänään mittanauhaan, sillä syömistä rajoittava koppa hajosi melko pian elokuun "totuudenhetken" jälkeen, ja siitä eteenpäin Sulo on laiduntanut päivät rajoituksetta (n. 14 h). Yökosteus ja erityisen lämmin syyskuun alku roihautti laitumen vielä kasvuun, eli ravintoa on riittänyt vähän turhankin hyvin.

Onneksi mittanauha kertoi, että paino on edelleen laskussuunnassa. Ainoa pomppu ylöspäin oli kaulan tyven mitassa, johon jostain syystä sain tänään 6 cm enemmän kuin edelliskerralla. Vähän vaikeahan siitä kohtaa on saada mittaa, joka olisi joka kerta varmasti samalla tavalla ja samasta kohtaa otettu. Pelkkä kaulan asentokin vaikuttaa.

Painomittanauha antoi tämänhetkiseksi painoksi 129 cm korkealle Sulolle 313 kg. Kuluneena kuukautena painoa olisi siis mittanauhan mukaan kadonnut viisi kiloa, ja mittailun alusta eli kesäkuun puolivälistä peräti 21 kiloa. Minusta pudotustahti on ihan kohtuullinen, kun Sulon laihduttaminen on toistaiseksi toteutettu lähinnä elinolosuhteita muuttamalla, ei rajusti dieettaamalla. Laiduntamista rajoittava koppa on ollut radikaalein tekijä.

Olin tosi iloinen etenkin tuosta vatsanympärysluvusta (kesäkuussa 197 cm, viimeksi 193 cm, nyt 186 cm). Vatsa on Sulon läskipaikka ja vatsanympäryksen pienenemisessä ja kylkien ihrakerrostumien sulamisessa on eniten työmaata. Kylkiluita ei vieläkään ole havaittavissa edes kaivamalla.

12.9.
Yritin kuvata sivukuvaa kiireessä ja ilman apukäsiä. Sulolla oli joka kuvassa enemmän tai vähemmän huono asento ja kärsivä ilme...

Sulo saattaa sivulta kuvattuna näyttää jopa ihan ok:lta lihavuuskunnoltaan. Jotenkin tuo sen väri kätkee lihavuuden. Mutta kun kuvakulmaa muuttaa:

Ihralaatat kyljessä

Lantion korkein kohta ja lonkkakyhmyt kadoksissa ihran alla, selkäranka kuopassa

Sulo on oikeasti todella siro poni, joten kyllä tässä vielä ollaan tukevasti ylipainoisia. Kuukausi kuukaudelta kuitenkin parempaan menossa! Alla vielä vertailun vuoksi saapumiskuva toukokuun alusta sekä kesäkuun alun kuva. Minusta silmiinpistävin muutos on Sulon kropan malli: tullessaan se oli todella kireä ja kipeä selästään, hierojan sanojen mukaan "tyypillisen tuntiponin näköinen", selän lihaskalvot niin kireät että selkäpuoli näytti tosi lyhyeltä. Kesäkuun kuvassa Sulo on jo "pidentynyt".

toukokuu 2018

kesäkuu 2018

Aineenvaihdunnassa tapahtuu koko ajan "jotain". Oli kausi, jolloin Sulon hikihanat tuntuivat auenneen oikein kunnolla, ja hiki suorastaan norui siitä liikunnan jälkeen. Sitten tuli vaihe, jolloin koko poni alkoi tuntua käteen likaiselta, töhkäiseltä, vaikka ei näennäisesti ollut liassa, eikä harjaaminen muuttanut tilannetta miksikään. Ihosta siis tuli läpi jotain, ja muutaman saippuapesun jälkeen tilanne on normalisoitunut niin että nyt karva on taas liukasta ja puhtaan tuntuista, vaikka poni olisi piehtaroinutkin. Tällä hetkellä olen huomannut, että Sulon virtsassa on tosi voimakas ammoniakin haju, vaikka se juo hyvin ja siivoan (ainakin luullakseni) sen karsinan ihan samalla tavalla kuin Penankin, jonka karsina taas ei haise miltään.

Syyskuun puoliväliä siis mennään ja laidunkausi jatkuu vielä. Olen antanut aamuisin ulosviedessä hiukan heinää tarhaan, ja yöksi Pena saa karsinaan jo normisetin (jossain 3-4 kilon paikkeilla) heinää. Sulo saa yöksi verkkoon sekoituksen, jossa on vajaa kilo heinää ja olkea reilummin. Olen ajatellut, että kun se syö laitumella sen n. 14 tuntia päivässä, saa yöksi riittää että sillä on tarjolla pureskeltavaa jos se niin tahtoo. Todennäköisesti sama meno jatkuu sittenkin kun suljen pääsyn laitumelle. Tarhassa tulee kuitenkin olemaan Penan vuoksi heinää tarjolla Sulon tarpeisiin nähden runsaasti, joten heinänsaantia on rajoitettava sieltä mistä sen järkevästi voi toteuttaa.

Pohkeen edessä

On muuten rasittava termi tuo "pohkeen edessä". Mutta se nyt sattuu olemaan minun ja Penan tämänhetkinen pulmapähkinä, joten ajattelin kirjoittaa auki omia ajatuksiani siitä, miten tuon termin ymmärrän.

Hevonen on reipas ja menee kovaa, nyt se on pohkeen edessä? Väärin.
Ratsasta se paremmin pohkeen eteen! Takaa eteenpäin! Juu juu, mutta miten?

Pohkeen edessä liikkuva hevonen tarkoittaa minulle tunnetta siitä että hevosen moottori käy, ja se käy nimenomaan minulle. Kyse ei ole siitä, että hevosen tulisi mennä kovaa tai että tempon tulisi olla nopea. Voin ratsastaa reipastakin laukkaa ilman että Pena on pohkeen edessä. Pena voi mennä pohjeavusta niin paljon eteenpäin että tuntuu kuin se aikoisi karistaa minut vauhdista, mutta se ei ole pohkeen edessä olemista, vaan alta juoksemista.

Opettaessani käytän usein mielikuvaa Sulla pitää olla tunne että sulla on enemmän hevosta sun etu- kuin takapuolella. Keventäessä täytyy ajatella, että ylösnousun aikana hevonen kuljettaa satulan eteenpäin taas uudestaan ratsastajan takapuolen alle. Pohkeen edessä oleva hevonen on valpas, mutta levollinen. Se vastaa apuihin pehmeästi, ilman viivettä. Kun laitan jalan kiinni, tulee hevosen moottorista heti energiaa joka tuntuu paineena käsissäni, ja sitten päätän, mihin haluan sen energian laittaa. Isommille askelille eteenpäin? Okei, ajattelen hieman käsiä eteenpäin, ikään kuin työnnän etuosalle tilaa edessäni. Moottori on käynnissä ja takajalat tuottaa energiaa, joka menee hevosen kehon läpi. Ohjastuntuman keveydellä kontrolloin, kuinka paljon haluan hevosta päästää. En missään nimessä kannattele hevosta käsissäni! Ohjaajakoulussa kouluratsastusopemme hoki kyllästymiseen asti "Ei voi tulla ja mennä yhtä aikaa", ja se on oikeasti hyvä neuvo. Apujenkäytön ajoitus on todella tärkeä - pohkeenkäytöllä voi nopeuttaa hevosen jalkoja ja ohjalla kontrolloida, kuinka paljon ja mihin suuntaan energiaa vapauttaa, mutta ei voi käskeä eteenpäin ja jarruttaa samanaikaisesti.

Tämä käsittelee puolipidätettä mutta ajatus sama: ei päästetä energiaa karkuun, ei ajoiteta apuja väärin

Jotta hevonen voi olla pohkeen edessä, on sillä oltava ohjastuntuma. Pena on maailmanluokan mestari ohjastuntuman pakoilemisessa, ja se aloittaa jokaisen treenin kysymällä, voiko se vain olla käppyrässä apujeni ulottumattomissa ja reagoida hitaasti, jos ollenkaan. Se ei välttämättä näytä ulospäin ollenkaan laiskalta/hitaalta, se voi vipeltää kovastikin, mutta tunne selkään on sellainen, että kun kohdistan siihen painetta, menee 3-4 sekuntia ennen kuin saan reaktion. Jos saan. Apujen voimistaminen, "runttaaminen", aiheuttaa vielä syvemmän käpertymisen. Sen sijaan minun pitää pyrkiä nopeuttamaan Penan reaktioita = pyrkiä nopeuttamaan itseäni. Apu (- hellitys) - reaktio. Jos olen itse sitkeä, vahva ja hidas, on hevoseni samanlainen. Joudun aika monesti alkuun napauttamaan pohkeella, terävästikin, mutta silloinkin kuvio on apu - hellitys - reaktio - kiitos.

Aloitan ohjastuntumalle (eli pohkeen eteen) ratsastamisen heti kun kerään ohjia tuntumalle. Ajattelen, että ratsastan hevosta eteenpäin kohti lyhenevää ohjastuntumaa. En siis vain kerää edestä ohjia lyhyelle ja "vedä" tuntumaa itselleni, vaan haluan "työntää" tuntumaa itsestäni poispäin. Niin kuin lykkäisin kottikärryjä edelläni. Ja siellä pohkeen edessä on oltava ja pysyttävä läpi treenin, läpi suunnanmuutosten, käännösten, siirtymisten. Kun kaikki on hyvin, en auta hevosta. En kannattele, en aseta painetta, mutta en myöskään tee hevosen puolesta. Pohkeen edessä oleva hevonen liikkuu itse, hyväksyy tuntuman, antaa ratsastajan istua ja vaikuttaa, on levollisen valpas ja valmis reagoimaan heti.

Täällä olen kirjoittanut auki aika läheltä liippaavia asioita Christoph Hessin klinikan jälkeen. Tekee hyvää palata tällaisiin yhteenvetoihin aina välillä, niin ei eksy raiteilta!