Penaponi

maanantai 15. lokakuuta 2018

Lokakuun laihiskuulumiset


Tänään viuhui taas mittanauha Sulon ympärillä. Olen katsellut että Sulo näyttää mielestäni aika kivasti ohentuneelta, ja pystyn jopa tuntemaan sen lonkkaluut nykyään! Mutta mittanauha on armoton väline - senteissä ja kiloissa ei muutosta ollutkaan juuri tapahtunut kuukauden takaiseen. Saattaa jopa olla että Sulo on saanut muutaman kilon takaisin... Painon mittaaminen painomittanauhalla ei ole mitenkään kovin ekstaktia tiedettä, mutta kun koitin pitää mittanauhan samassa tiukkuudessa kuin ennenkin, sain lukemaksi 318 kg vaikka kuukausi sitten lukema oli 313 kg. Yksi sentti oli kadonnut vatsan ympäriltä, kaulan keskeltä ja tyvestä.

Mikä on muuttunut kuukaudessa?
Hevoset tulivat pois laitumelta kaksi viikkoa sitten eli ovat nyt täysin heinäruokinnalla. En usko että olen varsinaisesti ylensyöttänyt heinällä, mutta liikkuminen on vähentynyt radikaalisti laidunnuksen loppumisen myötä. Ja kun tarkastelin syitä painonpudotuksen hidastumiseen, totesin että en voi syyttää liikunnan vähenemisestä ketään muuta kuin itseäni. Olen ajatellut, että kun on viileämpää niin ei Sulo hikoa niin herkästi. No joo. Tai sitten minä liikutan sitä löperösti, liian kevyesti ja liian lyhyen aikaa. Ja liian harvoin.

Ja onhan liian vähäinen liikunta näkynyt Sulossa muutenkin. Se on ollut aika kesseli, aika ärsyttävä, ylivirkeä ja sillä on ollut kaikenlaisia ideoita. Harmillista että Pena on nyt olevinaan niin aikuinen ettei se riehu Sulon kanssa, vaikka Sulo yllyttää.

Minun on siis aika ryhdistäytyä liikuttamisen suhteen. Lisätä kertoja ja ainakin kertojen tehoja. En vaan oikein tiedä, miten tämä lapsiperhearjessa toteutetaan... Aina tuntuu siltä että joku osapuoli kärsii.

Tänään ohjasajoin Oikeasti Kunnolla. Sulo on niin kiva poni ja ohjasajaminen on kiva laji. Siinä voi saada samanlaisia elämyksiä kuin ratsailtakin, ja se on jotenkin aika hämmentävää. Ja samalla tavalla minun täytyy ohjasajaessa käyttää kehoani ja muistuttaa itseäni apujen ajoituksesta, oikea-aikaisesta hellityksestä ja keveydestä. Onnistuin tekemään laukannostoja käynnistä ja siitä olen aika ylpeä.

Loppukäynnit lähdin tekemään radalle ja taluttamisen sijaan päätinkin ajaa Suloa takaa. Nappasin mukaani kolisevan härvelin jonka olen askarrellut ajo-opetusta silmälläpitäen ja johon olen Suloa totuttanut kentällä muutamaan otteeseen. Tällä erää mentiin vielä niin että minä sain kiskoa kolisevaa härveliä perässäni ja Sulo vain kuunnella se mölyä. Eipä se sitä juuri hetkauttanut...


Koliseva härveli



Hyvä poni siitä tulee! Kunpa vain löytäisin aikaa puristaa tätä ajo-opetushommaakin nyt eteenpäin niin saisin tehoja liikuttamiseen. Ja jotta laihtuminen saataisiin taas jatkumaan, täytyy minun ruveta punnitsemaan yöheinät. Nyt olen silmämääräisesti antanut yöksi heinää n. 2 kg ja olkea ehkä kilon verran. Luulen että tämä suhde täytyy keikauttaa toisinpäin, sillä tarhassa Sulo saa väkisinkin vähän liikaa heinää, kun en voi pitää Penaa ihan niin pienillä heinäkiloilla kuin Sulolle olisi ihanteellista.

torstai 11. lokakuuta 2018

Majakka ja perävaunu


Siinä he ovat, minun kultakimpaleeni. Onneksi Pena kiiltää mudassa rypeneen Sulonkin edestä...

Olen hevosistani joka päivä kovin onnellinen. Erityisen onnellinen olen siitä että saan pitää ne kotona ja hoitaa juuri niin kuin itse parhaaksi näen, käyttää niitä varusteita ja metodeja joiden takana olen itse valmis seisomaan. Olen viime ajat keskittynyt siihen, että joka päivä pysähdyn hetkeksi tunnustelemaan tätä onnellisuutta.

Minulle tulee leipä pöytään ratsastuksen opettamisesta ja työssäni käyn useammalla tallilla joka viikko. Täytyy sanoa että näen vähintään sivusilmällä aika monenlaista hevosenpitoa, monenlaista ratsastusta, vermettä ja varustetta, tapaa ja aatemaailmaa. Kuulen perusteluita jotka mykistävät ("Xx käyttää kumppareita (joustochambon) koska rakennetaan sille selkälihaksia"). Koen toisinaan syvää turhautumista, kun tietoa olisi maailma pullollaan ja silti vielä porskutetaan ikiaikaisten uskomusten varassa. Voin osaltani ujuttaa joitain murusia itämään ajatuksiin, mutta aina on vastassa joku suurempi auktoriteetti, jonka mukaan "näin on aina tehty". Ja raha sanelee niin paljon tässä lajissa. Voi olla että on halua, mutta ei kykyä muuttaa asioita. Enkä tiedä onko mitään hyötyä jäävuoren huipun kiillottamisesta jos koko tyvi on upoksissa paskassa.

Kokonaisuus.
Miten vaikea käsite on kokonaisuus.
Hevonen on niin paljon muutakin kuin se urheilusuoritus jonka se allamme tuottaa.

Enkä minä missään nimessä ole täydellinen eikä minun tapani ole ainoa oikea. Mutta yritän pysyä jyvällä siitä mitä uusimmat tutkimustulokset hevoseläimestä kertovat ja suhteuttaa nämä vanhaan, perinteiseen hevosmiestaitoon, ja valita aina pienimmän pahan. Yritän myös pitää itsestäni huolta etten uuvu hevosistani huolehtimiseen. Joskus ainakin minun hevoseni tokenevat voimasanan voimalla paremmin ruotuun kuin koko mahdollisen kipusignaalirepertuaarin analysoimisella. Mutta jos hevonen jatkuvasti vaatii ruotuunlaittoa tai sen kanssa toimiminen on kokoaikaisesti työlästä tai hankalaa, tai se säännönmukaisesti vastustelee, olisi kiroilun sijaan katsottava asioita tarkemmin ja aiempaa objektiivisemmin. Oikoteitä hyvin harvoin on. On tehtävä uudelleen, perusteellisesti, ja oltava toisinaan valmis uudistamaan omia käsityksiään ja tarkastelemaan tietolähteitään. Moni ihminen voi olla todella kiva, ja silti faktoineen ja tapoineen väärässä. Ja joku toinen voi olla ihan mulkero tyyppi, ja silti tietää paremmin.

Tulipa paatosta.
Menen nyt raaputtamaan noita minun ponejani, majakkaa ja perävaunua, jotka hissuksiin hitsautuvat yhteen ihastuttavaksi komboksi. Menen tunnustelemaan iloa jonka ne minulle tuottavat ihan vain olemalla olemassa. Menen katsomaan onko niillä kaikki hyvin. Mene sinäkin.

perjantai 28. syyskuuta 2018

Kiltti mutta flegmaattinen

Olisikohan tämänvuotinen laidunperiodi nyt taputeltu? On ollut muutama kylmä aamu, jolloin olen sulkenut pääsyn laitumeen, mutta avannut sen iltapäivästä kun keli on taas lämmennyt. Ponit ovat olleet joka kerta sitä mieltä että jo oli aikakin, ja painelleet peltoon hännät suorina. Yöt meillä on oltu sisällä jo hyvän aikaa, mutta päivisin on vielä saanut laiduntaa.

Eilinen syysmyrsky puhkui ja puhalsi sellaisella voimalla, että tarhaan kaatui kaksi puuta. Onneksi oli laidun auki ja hevoset siellä! Tänään en kuitenkaan avannut laidunta lainkaan. Ehkä toivotamme nyt syksyn tervetulleeksi.



Myrskyn jälkeen on poutasää. Jätin oksien karsinnan hevosvoimien tehtäväksi

Laidunkuulumisten jälkeen otsikon aiheeseen, jolla viittaan tällä kertaa Penaan. Minulla on hiukan epämukava tunne siitä että kaikki ei ole ihan niin kuin pitää. Pena on ollut kovin kiltti, ihan tyytyväisen oloinen, mutta jotenkin... flegmaattinen. Ponneton. Tavallaan pitäisi kai olla tyytyväinen, ettei mitään ylenpalttista sätkimistä tai säätämistä ole, mutta tällainen tasainen kiltteys nyt vaan on aika epäpenamaista. Eikä kyse ole vain siitä että se olisi ratsailta vähän laiska, vaan sen koko yleisolemus on jotenkin hiukan liian tyyni, tai uupunut, tai miten sen nyt osaisi muotoilla. Ei se ole mitenkään apea tai sairaan oloinen, seuraa tapahtumia ja eilisellä myrskyllä veti Sulon kanssa hillitöntä laukkaa pellossa ihan koska vaan oli mahdollista. Se syö, juo ja sontii, mutta jokin sen tasaisuudessa vaivaa minua.

Kunnon hysteerisen ponitädin tavoin olen käynyt mielessäni läpi kaikki skenaariot hiekkamahasta matoihin ja imeytymishäiriöihin. Hiekan kumoaa se että kipuoireet puuttuvat ja ajanjakso on väärä - ikävä kyllä nämä olen jo oppinut hevosestani näkemään. Matojen varalta truuttasin Penaan matolääkkeen pari viikkoa sitten, ja tavallaan sen hiukan kuiva yleisolemus tuntui kääntyvän parempaan suuntaan. Tai sitten vain näin mitä halusin nähdä. Joka tapauksessa matolääkettä on vielä toinen satsi jemmassa odottamassa ajankohtaa jolloin madotan Sulonkin. Pena saakoon tuplat tänä syksynä. Yksi epäilys on liittynyt ruokaan - rypsi loppui ja syistä x, y ja z laari ehti olla tyhjänä jonkun viikon, ennen kuin sain aikaiseksi noutaa uuden säkin. Mutta ei Pena ole ennenkään ollut mikään ämpärikaupalla ruokittava, joten voisiko muka muutaman desin väkirehuvaje, vieläpä laidunnuksen aikaan, aiheuttaa hevosessa flegmaattisuutta? Epäilen. Veriarvot voisi olla aiheellista tarkistuttaa jos puolitehoisuus jatkuu vielä pitkään. Ainakin oman mielenrauhan vuoksi!

Olen kuitenkin kallistumassa siihen suuntaan, että syyllinen hieman nuupahtaneeseen olemukseen löytyy Penan korvien välistä. Sissen poismuuton jälkeen Pena on joutunut päälliköksi päällikön paikalle, eikä se ole ollut siinä asemassa koskaan ennen. Luulen, että Pena on väsynyt, koska sillä on nyt vastuu näiden kahden hengen laumasta. Pena on koko ikänsä ollut jonkun toisen helmoissa ja voinut kesselehtiä mielin määrin, kun joku muu on aina sanonut viimeisen sanan. Tätä teoriaa puoltaa se, että Pena on jotenkin erityisesti minun perääni juuri nyt. Se hörisee minulle paljon ja tahtoo nyhjätä kanssani. Kokeekohan se että kun minä olen läsnä, ei sen tarvitse pitää vahtia?

Yleensä viilenevä keli pistää virtaa kavioihin, joten uutta tämä tämmöinen on. Tulipahan nyt kirjattua blogiinkin ylös niin pystyy sitten tarvittaessa selaamaan taaksepäin ja tarkastelemaan, mikäli tilanne muuttuu.

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Blogi kaipaa apua, kenties juuri sinua!

Olen tuijotellut blogini ulkomuotoa tässä viime aikoina ja todennut, että tarvitsemme uudistusta. En ole mikään tietotekniikkavelho, enkä ole valokuvaaja, minulla on kömpelö kamera ja usein kuvaan vain kännykällä, koska huonokin kuva on kivampi kuin ei kuvaa ollenkaan (??), mutta blogin habituksen uudistamiseen nämä tiedot, taidot ja välineet eivät riitä.

Siispä kutsun apuun teitä, arvon seuraajat! Blogin nimi on ollut Penaponi ammoisista ajoista alkaen (yli kuusi vuotta jo!), mutta mitä mieltä olette, pitäisikö nimelle tehdä jotain nyt kun poneja onkin kaksi? Sulo on tullut muonavahvuuteen jäädäkseen ja tulee jatkossakin esiintymään blogissa Penan rinnalla tasapuolisen paljon tai vähän, kuinka sen nyt haluaa tulkita. Muutosten vähimmäismäärä taitaa olla ulkoasun freesaaminen niin, että myös Sulo pääsisi bannerin kuviin ja saisi oman esittelysivunsa. Mutta mitä muuta?

Blogin ulkoasun tekemisen voin antaa myös ammattilaiselle, mutta hänkin on kädetön jos minulla ei ole tarjota hyviä kuvia käyttöön. Siispä jätän tähän avoimen anomuksen sinulle, valokuvaustaitoinen henkilö: Tule meille! Asumme Turku-Tampere-Helsinki -kolmion keskellä. Olen köyhä kuin kirkonrotta, mutta vastineeksi kuvaamisesta tarjoan kahvia ja kahvipöydän herkkuja, "ponilla kyytiä" eli Penaa tai Suloa tai kumpaakin ratsuksi, ja oman ammattitaitoni käyttöösi kun ratsastat. Tai jos sinulla on ehdottaa jotain vaihtoehtoista diiliä, jossa minun opentaitoni olisivat hyödyksi, niin sellainenkin sopii. Vaihtokauppa paras kauppa!

Kommenttikenttä on vapaa kaikenlaisille ehdotuksille blogin nimestä alkaen. Kiitän lämpimästi jo etukäteen!

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Syyskuun laihiskuulumiset

Kuukausi on taas vierähtänyt Sulon edellisestä laihdutusraportista. Hiukan pelokkain tuntein tartuin tänään mittanauhaan, sillä syömistä rajoittava koppa hajosi melko pian elokuun "totuudenhetken" jälkeen, ja siitä eteenpäin Sulo on laiduntanut päivät rajoituksetta (n. 14 h). Yökosteus ja erityisen lämmin syyskuun alku roihautti laitumen vielä kasvuun, eli ravintoa on riittänyt vähän turhankin hyvin.


Onneksi mittanauha kertoi, että paino on edelleen laskussuunnassa. Ainoa pomppu ylöspäin oli kaulan tyven mitassa, johon jostain syystä sain tänään 6 cm enemmän kuin edelliskerralla. Vähän vaikeahan siitä kohtaa on saada mittaa, joka olisi joka kerta varmasti samalla tavalla ja samasta kohtaa otettu. Pelkkä kaulan asentokin vaikuttaa.

Painomittanauha antoi tämänhetkiseksi painoksi 129 cm korkealle Sulolle 313 kg. Kuluneena kuukautena painoa olisi siis mittanauhan mukaan kadonnut viisi kiloa, ja mittailun alusta eli kesäkuun puolivälistä peräti 21 kiloa. Minusta pudotustahti on ihan kohtuullinen, kun Sulon laihduttaminen on toistaiseksi toteutettu lähinnä elinolosuhteita muuttamalla, ei rajusti dieettaamalla. Laiduntamista rajoittava koppa on ollut radikaalein tekijä.

Olin tosi iloinen etenkin tuosta vatsanympärysluvusta (kesäkuussa 197 cm, viimeksi 193 cm, nyt 186 cm). Vatsa on Sulon läskipaikka ja vatsanympäryksen pienenemisessä ja kylkien ihrakerrostumien sulamisessa on eniten työmaata. Kylkiluita ei vieläkään ole havaittavissa edes kaivamalla.

12.9.
Yritin kuvata sivukuvaa kiireessä ja ilman apukäsiä. Sulolla oli joka kuvassa enemmän tai vähemmän huono asento ja kärsivä ilme...
Sulo saattaa sivulta kuvattuna näyttää jopa ihan ok:lta lihavuuskunnoltaan. Jotenkin tuo sen väri kätkee lihavuuden. Mutta kun kuvakulmaa muuttaa:

Ihralaatat kyljessä

Lantion korkein kohta ja lonkkakyhmyt kadoksissa ihran alla, selkäranka kuopassa

Sulo on oikeasti todella siro poni, joten kyllä tässä vielä ollaan tukevasti ylipainoisia. Kuukausi kuukaudelta kuitenkin parempaan menossa! Alla vielä vertailun vuoksi saapumiskuva toukokuun alusta sekä kesäkuun alun kuva. Minusta silmiinpistävin muutos on Sulon kropan malli: tullessaan se oli todella kireä ja kipeä selästään, hierojan sanojen mukaan "tyypillisen tuntiponin näköinen", selän lihaskalvot niin kireät että selkäpuoli näytti tosi lyhyeltä. Kesäkuun kuvassa Sulo on jo "pidentynyt".

toukokuu 2018

kesäkuu 2018
Aineenvaihdunnassa tapahtuu koko ajan "jotain". Oli kausi, jolloin Sulon hikihanat tuntuivat auenneen oikein kunnolla, ja hiki suorastaan norui siitä liikunnan jälkeen. Sitten tuli vaihe, jolloin koko poni alkoi tuntua käteen likaiselta, töhkäiseltä, vaikka ei näennäisesti ollut liassa, eikä harjaaminen muuttanut tilannetta miksikään. Ihosta siis tuli läpi jotain, ja muutaman saippuapesun jälkeen tilanne on normalisoitunut niin että nyt karva on taas liukasta ja puhtaan tuntuista, vaikka poni olisi piehtaroinutkin. Tällä hetkellä olen huomannut, että Sulon virtsassa on tosi voimakas ammoniakin haju, vaikka se juo hyvin ja siivoan (ainakin luullakseni) sen karsinan ihan samalla tavalla kuin Penankin, jonka karsina taas ei haise miltään.

Syyskuun puoliväliä siis mennään ja laidunkausi jatkuu vielä. Olen antanut aamuisin ulosviedessä hiukan heinää tarhaan, ja yöksi Pena saa karsinaan jo normisetin (jossain 3-4 kilon paikkeilla) heinää. Sulo saa yöksi verkkoon sekoituksen, jossa on vajaa kilo heinää ja olkea reilummin. Olen ajatellut, että kun se syö laitumella sen n. 14 tuntia päivässä, saa yöksi riittää että sillä on tarjolla pureskeltavaa jos se niin tahtoo. Todennäköisesti sama meno jatkuu sittenkin kun suljen pääsyn laitumelle. Tarhassa tulee kuitenkin olemaan Penan vuoksi heinää tarjolla Sulon tarpeisiin nähden runsaasti, joten heinänsaantia on rajoitettava sieltä mistä sen järkevästi voi toteuttaa.

torstai 6. syyskuuta 2018

Pohkeen edessä

On muuten rasittava termi tuo "pohkeen edessä". Mutta se nyt sattuu olemaan minun ja Penan tämänhetkinen pulmapähkinä, joten ajattelin kirjoittaa auki omia ajatuksiani siitä, miten tuon termin ymmärrän.

Hevonen on reipas ja menee kovaa, nyt se on pohkeen edessä? Väärin.
Ratsasta se paremmin pohkeen eteen! Takaa eteenpäin! Juu juu, mutta miten?

Pohkeen edessä liikkuva hevonen tarkoittaa minulle tunnetta siitä että hevosen moottori käy, ja se käy nimenomaan minulle. Kyse ei ole siitä, että hevosen tulisi mennä kovaa tai että tempon tulisi olla nopea. Voin ratsastaa reipastakin laukkaa ilman että Pena on pohkeen edessä. Pena voi mennä pohjeavusta niin paljon eteenpäin että tuntuu kuin se aikoisi karistaa minut vauhdista, mutta se ei ole pohkeen edessä olemista, vaan alta juoksemista.

Opettaessani käytän usein mielikuvaa Sulla pitää olla tunne että sulla on enemmän hevosta sun etu- kuin takapuolella. Keventäessä täytyy ajatella, että ylösnousun aikana hevonen kuljettaa satulan eteenpäin taas uudestaan ratsastajan takapuolen alle. Pohkeen edessä oleva hevonen on valpas, mutta levollinen. Se vastaa apuihin pehmeästi, ilman viivettä. Kun laitan jalan kiinni, tulee hevosen moottorista heti energiaa joka tuntuu paineena käsissäni, ja sitten päätän, mihin haluan sen energian laittaa. Isommille askelille eteenpäin? Okei, ajattelen hieman käsiä eteenpäin, ikään kuin työnnän etuosalle tilaa edessäni. Moottori on käynnissä ja takajalat tuottaa energiaa, joka menee hevosen kehon läpi. Ohjastuntuman keveydellä kontrolloin, kuinka paljon haluan hevosta päästää. En missään nimessä kannattele hevosta käsissäni! Ohjaajakoulussa kouluratsastusopemme hoki kyllästymiseen asti "Ei voi tulla ja mennä yhtä aikaa", ja se on oikeasti hyvä neuvo. Apujenkäytön ajoitus on todella tärkeä - pohkeenkäytöllä voi nopeuttaa hevosen jalkoja ja ohjalla kontrolloida, kuinka paljon ja mihin suuntaan energiaa vapauttaa, mutta ei voi käskeä eteenpäin ja jarruttaa samanaikaisesti.

Tämä käsittelee puolipidätettä mutta ajatus sama: ei päästetä energiaa karkuun, ei ajoiteta apuja väärin

Jotta hevonen voi olla pohkeen edessä, on sillä oltava ohjastuntuma. Pena on maailmanluokan mestari ohjastuntuman pakoilemisessa, ja se aloittaa jokaisen treenin kysymällä, voiko se vain olla käppyrässä apujeni ulottumattomissa ja reagoida hitaasti, jos ollenkaan. Se ei välttämättä näytä ulospäin ollenkaan laiskalta/hitaalta, se voi vipeltää kovastikin, mutta tunne selkään on sellainen, että kun kohdistan siihen painetta, menee 3-4 sekuntia ennen kuin saan reaktion. Jos saan. Apujen voimistaminen, "runttaaminen", aiheuttaa vielä syvemmän käpertymisen. Sen sijaan minun pitää pyrkiä nopeuttamaan Penan reaktioita = pyrkiä nopeuttamaan itseäni. Apu (- hellitys) - reaktio. Jos olen itse sitkeä, vahva ja hidas, on hevoseni samanlainen. Joudun aika monesti alkuun napauttamaan pohkeella, terävästikin, mutta silloinkin kuvio on apu - hellitys - reaktio - kiitos.

Aloitan ohjastuntumalle (eli pohkeen eteen) ratsastamisen heti kun kerään ohjia tuntumalle. Ajattelen, että ratsastan hevosta eteenpäin kohti lyhenevää ohjastuntumaa. En siis vain kerää edestä ohjia lyhyelle ja "vedä" tuntumaa itselleni, vaan haluan "työntää" tuntumaa itsestäni poispäin. Niin kuin lykkäisin kottikärryjä edelläni. Ja siellä pohkeen edessä on oltava ja pysyttävä läpi treenin, läpi suunnanmuutosten, käännösten, siirtymisten. Kun kaikki on hyvin, en auta hevosta. En kannattele, en aseta painetta, mutta en myöskään tee hevosen puolesta. Pohkeen edessä oleva hevonen liikkuu itse, hyväksyy tuntuman, antaa ratsastajan istua ja vaikuttaa, on levollisen valpas ja valmis reagoimaan heti.

Täällä olen kirjoittanut auki aika läheltä liippaavia asioita Christoph Hessin klinikan jälkeen. Tekee hyvää palata tällaisiin yhteenvetoihin aina välillä, niin ei eksy raiteilta!

perjantai 31. elokuuta 2018

Projekteja ja onnistumisia

Matkalla maastoon

Asetin tälle vuodelle tavoitteeksi päästä yksin ratsain maastoon Penan kanssa. Tiedättekö kun joskus aika vaan on kypsä ja tekeminen on helppoa - tämän maastoonmenon suhteen on käynyt juuri niin. Ok, hevoseni on 12-vuotias eikä todellakaan mikään luottopolle jolla voi mennä minne vaan ja miten vaan, mutta siinä missä en vielä muutama vuosi sitten tohtinut edes ajatella että poistuisin sen kanssa tontilta ratsastaen ilman kenenkään seuraa, on tänä kesänä tapahtunut jonkinlainen loksahdus. Enkä kyllä voi sanoa että olisi hullun lailla reenattu, päinvastoin. Olen välillä halunnut mennä metsään ratsastamaan, ja sitten, noh, olen mennyt.

Tällä viikolla tuli eräänlainen läpimurto siinä, että tein koko lenkin ratsailta. Yleensä olen taluttanut alkumatkan, jolloin pitää oman pihatien jälkeen kulkea reilu sata metriä asvalttitien reunaa, mutta nyt avasimme reitin radan kulmasta metsään niin ettei tarvitse mennä autojen sekaan lainkaan. Ja niin minä sitten menin ja ratsastin sieltä metsään, tein lenkin, menin vähän raviakin, jouduin yhdessä kohdassa vähän patistamaan Penaa ja sanomaan että ei, tuo(kaan) pölli ei aio sinua syödä ja ei, et lähde takajalkapipruetin kautta kotio. Ja Pena tokeni järkytyksestään ja talsi loppulenkin ihan asiallisesti - hieman korvat töröllä ja kroppa kireänä, mutta hallinnassa, suuremmin säpsimättä. Niin, eikä sillä ollut edes korvatulppia.

Ei huono, ei ollenkaan.


Ja koska olen ihminen jolla pitää olla jotain pientä työn alla koko ajan, ollaan aloitettu Sulon kanssa hiljaksiin uuden lajin opiskelua. Hankin sille valjakkovaljaat, tosin nämä ovat kukkaroystävälliset ja räikeät nyloniset versiot eivätkä päihitä nahkaisia kumppaneitaan, mutta saavat kelvata alkuharjotteluun.

Ensisijainen toive olisi opettaa Sulo kevyisiin työajohommiin, siis vetämään kevyitä kohteita perässään. Rengasta, ehkä jotain kuormalavatyyppistä kenttälanaa, talvella pulkkaa. Sellaisia juttuja joita kehtaa vedättää rintaremmillä. Suurempiin kuormiin ergonomisin vetoväline on tietysti länget, mutta tarkoitus ei ole edetä ihan niin hc-asteelle.


Sulo toimii ohjasajossa niin hyvin ettei se tunne paljoa eroa ratsastamisesta. Takaa ajaminen on sille myös ihan iisiä, eikä se ollut millänsäkään häntäremmistä eikä mäkivöistä, kun niitä sille esittelin. Olen myös siedättänyt sitä siihen että remmit osuu jalkoihin ja heitellyt ja sivellyt ja hinkannut sen jalkoja vetoliinoilla. Se kääntää korvaansa minua kohti ja voin nähdä kysymysmerkin sen pään päällä, mutta mihinkään se ei säntää eikä jännity. Seuraavassa vaiheessa aletaan takaa-ajon yhteydessä heilutella vetoliinaa sen jalkoja vasten ja matkia sitä miten remmit käännöksissä painuvat kiinni hevoseen. Aion myös rakennella erilaisia kiliseviä/rahisevia/suhisevia raahattavia häkkyröitä joita voin itse vetää perässäni kun ajan Suloa näin maastakäsin, jotta se tottuu raahautuvaan ääneen.


Sulo on vaan niin kymppi kaikessa. Se on välillä sen näköinen että kaikkea tuokin eukko keksii, mutta toteaa sitten ettei tästä(kään) päähänpistosta taida olla sille välitöntä uhkaa, ja jää siihen. Ja se on vasta yhdeksän! Mitä kaikkea me ehditäänkään, jos se vain saa olla ja elää terveenä. Uskon että Sulosta tulee Penan veroinen sielunkumppani minulle ja elämäni hevonen, yksi niistä. Ja oikeastaan se on sitä jo nyt.

perjantai 24. elokuuta 2018

Huojennus





Näiden kuvien nimi on huojennus, ja jokainen tämänvuotisesta heinätilanteesta kartalla oleva hevosihminen ymmärtää kyllä miksi.

Meidän ponien talven eväät on nyt tuotu pihaan, 15 isoa paalia esikuivattua heinää. Toivon että matikkapääni osasi laskea oikean määrän ettei tarvitse kevättalvella etsiä lisää - silloin, jos milloin, on nimittäin myyjän markkinat, jos ylipäätään on missään mitään myytäväksi. Ennätyksellisen kuiva ja kuuma kesä teki eteläisen Suomen heinäsadosta todella niukan, ja vaikka ykkössato saatiin korjattua todella aikaisin normaaliin nähden, ei senkään jälkeen juuri sateita tullut joten paljon odotettu ja toivottu kakkossato jäi myös monin paikoin pieneksi. Korjatkaa jos olen väärässä, mutta ymmärtääkseni idässä ja pohjoisessa heinäpula ei ole ihan niin piinallinen kuin muualla maassa?

Heinän lisäksi meillä syödään talvella olkea, tai ainakin Sulo syö. Ensin metsästin olkea vähän joka puolelta ja jätin yhteystietojani sinne ja tänne, jos jossain onnistuttaisiin paalaamaan hygieenistä ja syöttöön sopivaa olkea niin ostaisin. Kunnes mieleeni hiipi ajatus, mahtoiko oman tallin vintillä olla jotain...

Tallinvintille pitää meillä kulkea irtotikkaita pitkin joten siellä ei juuri tule käytyä. Nyt otin ja kiipesin ja kas, muistikuvani osoittautui todeksi. Ainakin 50 pikkupaalia kauranolkea, pölytöntä ja siistiä, vaikkakin vanhaa. Paalit on tehty ennen meidän muuttoa tähän joten niillä on ikää ainakin 7 vuotta, mutta kun hygienia on kunnossa ja tarkoitus ei ole saada niistä mitään ravitsemuksellista hyötyä, ne ovat vallan passeleita. Ja niiden kustannus kukkarolleni: nolla euroa.

Keräilin analyysiä varten näytteen ja tulokset tulivat alle viikossa:


Myös meidän osalta tuli todistettua vääräksi sitkeä uskomus siitä että oljessa olisi korkeat sokerit!

Nyt siis ihan luottavaisin mielin syksyä päin, kun pojilla on varmasti evästä.

lauantai 18. elokuuta 2018

Laihis etenee! - Taistelu läskiä vastaan (osa 2)

Kirjoitin lihavuustaistelusta ensimmäisen osan täällä ja tässä jatkoa: lisää lihavuuden tekijöiden pohdiskelua, ruokintajuttuja ja liikuntaa.

Kaaviossa punaisella pylpyräviivalla paino, -15 kg vajaassa 2 kuukaudessa.
Muut viivat ovat rinnanympärys, vatsanympärys ja kaulan puolivälin ympärys. Joitain senttejä kadonnut kaikista.


Olen opiskellut tätä lihavuusasiaa pikkuhiljaa ja kiinnostunut erityisesti leptiiniresistenssistä, joka lyhyesti summattuna tarkoittaa sitä, että hevosen kehon ylimääräinen rasva erittää sytokiineja, ns. tulehduksellisia aineita, jotka taas vahingoittavat hypotalamusta eli sitä aivojen osaa joka tunnistaa leptiinin eli kylläisyyshormonin. Kun hevonen syö, leptiinin määrä elimistössä kasvaa, mutta aivot eivät tunnista tätä eikä hevonen koe kylläisyyttä. Sen sijaan se jatkaa syömistä, tulee entistä lihavammaksi, tuottaa enemmän sytokiineja, jotka tekevät lisää tulehduksellista vauriota hypotalamukseen, mikä johtaa suurempaan leptiiniresistenssiin ja suurempaan lihavuuteen.

Ulkomaalaiset artikkelit tarjoavat ratkaisuksi leptiiniresistenssiin sitä, että armottoman dieetin sijasta laihdutettavalla hevosella pidetään ruokaa koko ajan edessä - korostetusti koko ajan, ei edes 10 min pausseja. Taustalla on erinomainen ajatus: on tutkittu, että stressi aiheuttaa hevosen elimistössä lukuisia tapahtumaketjuja jotka vahingoittavat elimistöä, ja että ruuan odottelu tyhjällä vatsalla on yksi suurimmista stressinaiheuttajista, ja että stressi pitää poistaa niin keho tervehtyy. Bingo, tämänhän me kaikki tiedämmekin.

Miksi sitten tässä mennään niin usein metsään? Luetaan ja ymmärretään vain se mitä halutaan lukea ja ymmärtää? "Tutkimus sanoo että hevosella pitää olla heinää koko ajan edessä, se laihtuu kun se syö koko ajan", ja laitetaan pyöröpaali tarhaan ja todetaan, että nyt on luonnonmukaiset olot.

Ratkaisu on nimenomaan luonnonmukaistaminen, mutta pyöröpaali tarhassa ei ole sitä. Meidän omistajien tulisi pyrkiä palauttamaan hevonen hevoseksi, eläimeksi joka kulkee ja etsii ruokaa. Tärkeää on myös ymmärtää, mitä se hevonen syö ja mitä sen elimistö tarvitsee.

Löysin viittauksen tutkimukseen, jossa 14 sairaalloisen ylipainoisen testihevosen testiryhmä laitettiin ruokavaliolle, jossa mineraalien saanti oli tasapainoitettu ja heinäruokavalio oli vähäsokerinen (matala NSC eli non-structural carbohydrate = sokerit, fruktaanit ja tärkkelys), mutta heinää oli vapaasti saatavilla koko ajan. Hevosia kävelytettiin maastakäsin. Ja hevosten kuntoluokka putosi Henneken lihavuuskuntoluokituksen asteikolla sairaalloisen lihavasta 8,5:sta normaaliin 5,0:n. Lisäksi kaksi vuotta myöhemmin 13/14 hevosista pystyi jälleen laiduntamaan ja silti pysymään saavutetussa kuntoluokassa.

Tässä tullaan siihen olennaiseen asiaan, joka tuppaa helposti unohtumaan. Harrastehevosta ei voi ruokkia kuin lypsävää nautaa tai edes kuin kilpaa juoksevaa lämminveristä. Sillä on väliä, millaista heinää syöttää, jos käsissä on erikoistapaus - lihava, metabolinen, PPID, insuliiniresistenssi, kaviokuumetapaus... Minusta on järkeenkäypää, että hevosen tulisi saada syödä ns. koko ajan. Mutta se ei voi vedellä koko ajan ruokaa joka saa sen sairaaksi. Yleisessä heinäpaniikissa on myös syytä muistaa, että kaikki hevoset eivät ole erikoistapauksia, ja terve hevonen kestää kyllä heinän sokeria, jos ja kun sitä toivottavasti pidetään liikkeessä niin että se kuluttaa saamansa energian.

Toinen hyvin kiinnostava pointti on tuo mineraalien tasapainoittaminen. Leptiiniresistenssiä vastaan kehotetaan käymään ensisijaisesti (ruokinta)stressin poistamisella, mutta lisäksi myös panostamalla antioksidanttiseen ruokintaan, tulehdusta hillitseviin yrtteihin, omega 3 ja omega 6 -rasvahappojen oikeaan balanssiin ja oikeiden mineraalien saannin turvaamiseen ja vieläpä muodossa jonka tiedetään imeytyvän.

Sulon elämäntaparemonttiin on nyt kuulunut olosuhteiden kokonaisvaltainen muutos: pois hälisevästä ympäristöstä, lauman seuraan, laidunnus (vaikkakin syötyä määrää kuonokopalla rajoittaen), kivunaiheuttajien poistaminen (epäsopiva satula, hampaat) ja ruokinnan laskeminen. Tein perusteellista tutkimusta valitessani kivennäistä joka palvelisi Sulon ja Penan tarpeita, ja opin että vaikka kivennäinen lupaa kattaa "kaiken", se ei monessakaan tapauksessa niin tee. Nyt Sulo on syönyt muutaman kuukauden kivennäiskomboa joka hyvin lähelle täyttää kaiken muun paitsi D-vitamiinin (kesäkaudella ei ongelmaa koska aurinko, talvella otetaan purkista tai pullosta täydennystä) ja magnesiumin. Magnesium onkin ihan oma lukunsa tällaisen aineenvaihduntaongelmaisen ruokinnassa, ja sitä minun on vielä hankittava erikseen lisää. Liika rauta pitäisi myös karsia pois, ja tämä on yksi kääntämätön kortti vielä, sillä nykyisessä kivennäisessä on melko korkea lisätty rauta, ja kotimainen heinä on myös tunnetusti rautapitoista.

3.8.2018

Havaintoja Sulosta: se on hiukan hoikistunut. Vatsa ja selkä ovat edelleen merkittävän lihavia, mutta rasvaa on sulanut etenkin lavoilta ja pyllystä. Painomitta kertoo kiloja kadonneen n. viisitoista. Painomittaa olen käytellyt suunnilleen juhannuksesta alkaen, eli havaintoaikaa on n. kaksi kuukautta. Havaintoni vahvisti myös hieroja, joka kävi kesäkuun alussa ja nyt elokuun alussa. Hän kertoi että nahka tuntuu etenkin pyllyssä siltä että siellä on "tyhjää". Ja mikä mainiointa, Sulo on ruvennut hikoilemaan! Hikoilemattomuus on epätervettä. Uskon että mineraalien ja kivennäisaineiden saannilla on suuri merkitys tässä hikoiluasiassa. Ylipäätään Sulon tapa liikkua on muuttunut elastisemmaksi, eikä se ollut hierojan käsiin enää samalla tavalla tukkoinen ja kova kuin alkukesästä. Päämäärään on vieläkin runsaasti matkaa, mutta suunta on oikea.



Ruokavalion ohella myös liikunnan lisääminen laihduttaa, sen sanoo järkikin. Sulon kohdalla pointti ei niinkään ole ollut määrän lisääminen, vaan laadun. Entinen tuntiponi pystyy menemään nöpöhölkkää tunnista toiseen rasittumatta fyysisesti juurikaan, joten matkaa lisäämällä en edes yrittänyt lisätä Sulon liikuntaa. Sen sijaan olen keskittynyt siihen, että saisin sen käyttämään oikeita lihaksia ja ns. avaamaan itseään. Olen myös koittanut olla stressaamatta ja luottanut siihen, että varsinaisen harjoittelun ohella myös kaikenlainen vapaa liikuskelu on plussaa, ja sitähän laiduntaminen laumassa väkisinkin tuo.

Sulon liikuntakalenteriin on kuulunut säännöllisesti ohjasajotreenit kentällä: puolisen tuntia niin että hengästyy ja työskentelee: kulkee kuolaimella itsensä kantaen, muuntaa askelpituutta, ponnistaa siirtymisissä askellajista toiseen. Tässäkin ollaan edistytty paljon ja Sulon liikkuminen on huomattavasti vaivattomampaa kuin aloitellessa, jolloin se oli... Noh, jäykkä ja kömpelö. Toinen säännöllinen treenimuoto on ollut irtolaukkailu. Kentällä verryttelyn jälkeen reipasta laukkaa vapaana, kunnon kiihdytyksiä ja spurtteja. Ensialkuun Suloa piti käskeä laukkaamaan, nyt se selvästi menee menemisen ilosta, pukittelee ja rallittaa monta kierrosta niin että minä vain seison kentän keskellä ja ihmettelen, mikä sille tuli. Lisäksi Sulo irtohyppää n. kerran viikossa, ja käydään metsässä kävelemässä ja rämpimässä poluilla ja polkujen vieressä sekä ajetaan pyörälenkkejä. Minulla ei vain tahdo kunto riittää polkea niin kovaa kuin Sulo menisi!

Pihkainen poni irtolaukkailun tauolla

Suloa ei siis ole liikutettu veren maku suussa monta tuntia päivässä. Siihen olen pyrkinyt, että kun se on liikutuksessa, sen tulee aina vähän hiki ja se selvästi hengästyy. Metsälenkeillä hikoilupuoli ei täyty, hengästyminen kyllä - sen verran erilaista liikkuminen poluilla on. Tyttäreni talutusratsastuksia en laske liikunnaksi lainkaan.

Yllättävän vähän löytyy faktatietoa siitä, kuinka paljon laihdutettavaa hevosta tulisi liikuttaa. Onko sitten kyse siitä, että lihavuusongelmaan havahdutaan vasta kun hevonen on niin sairas, ettei se pysty kivutta liikkumaan, ja silloin laihdutusta on tehtävä enemmän ruokavaliolla ja liikutettava sen rajoissa, mitä hevosen terveydentila antaa myöden. Yksinkertainen laihtumisen sääntö on, että on kulutettava enemmän kuin syö, jolloin painon pitäisi pudota - poislukien tietysti ns. säästöliekkitila, johon leptiiniresistenssikin osittain liittyy. Mitä jyrkemmin ruokaa rajoitetaan, sitä tiukemmin hevonen pitää kiloistaan kiinni, koska stressaantuu ruuan puutteesta. Toki jos vaihtoehto on kuolla kaviokuumeeseen tai olla rajusti rajoitetulla ruokinnalla, on valittava pienempi paha.

Palatakseni vielä siihen, mitä heinää syöttää, niin tuleva talvikausi on yleisen heinänsaantipaniikin lisäksi heinänlaatupaniikin aikaa. On tarjolla korkeaa sokeria ja vielä korkeampaa sokeria. Ei kovin ruusuiset näkymät aineenvaihduntasairaille joiden painoa pitäisi saada alas, saati sitten niille joilla on jo kaviokuumehistoriaa.

Meidän talven heinien sokeri on 180, ja se oli tarjokkaista matalin. Tai oli tarjolla myös 174 sokeri, mutta siinä valkuainen oli niin huima (100 kieppeillä), että päätin valita muutaman gramman enemmän sokeria ja useamman kymmenen grammaa vähemmän valkuaista per kuiva-ainekilo. Koska olennaista ei ole tuijottaa vain valkuaista ja sokeria, vaan katsoa myös kokonaisenergiaa eli ME-arvoa, jos haluaa hoikistaa toista hevosta sekä syöttää terveelle hevoselle jokseenkin järkeviä kilomääriä ilman jatkuvaa pihistelyä ja lihomisen pelkoa. Vajaaksi jäävän valkuaisen voin hyvin syöttää Penalle pussista, Sulon valkuaisvajetta en heti alkusyksystä lähde vielä täydentämään vaan seurailen hetken, miten sen painonpudotus etenee kun siirrytään kokonaan heinäruokintaan. "Laimennan" Sulon heiniä tarjoamalla osan korsirehusta olkena, jotta sillä olisi pureskeltavaa ja jotta sen saama päivittäinen kokonaisenergia ei nousisi liian suureksi heinän korkean sokeriarvon vuoksi. Oljen käytöstä ruokinnassa on hiljattain kirjoittanut Kaisa blogissaan, ja myös Elinan blogissa on ruokailu- ja laihdutusprojekti -tagien alla olkijuttuja.

Sivuhuomautus: Laskin viime vuonna, että Penan valkuaisentarve täyttyy heinällä jossa valkuainen on 65, jos se syö heinää 12 kg/vrk (ko. heinässä tämä tarkoitti 9,6 kuiva-ainekiloa, joka oli myös juuri optimi 2,0% Penan elopainokiloista). Tulevan talven heinässä valkuainen on 40, joten tarvitaan hieman täydennystä - ei kuitenkaan järjettömiä määriä, alle puoli litraa rypsiä riittää. 


17.8. laitumelta tullessa Sulon kuonokoppa näytti tältä. Tulkitsen tämän niin että koppailu on tältä kesältä ohitse. Sulo kulkekoon päivät laitumella vapaasti, sillä laidun on jo kuiva ja ylensyönnin mahdollisuus pieni. Kopasta oli iso hyöty ja punnitsen uuden kopan tarvetta ensi keväänä


Pahoittelen että tämä(kin) kirjoitus paisui tällaiseksi eepokseksi joka poukkoilee sinne tänne aiheessa ja sen liepeillä. Yritän hahmottaa kokonaisuuksia, mutta huomaan miten moni asia vaikuttaa kokonaisuuteen ja tulee ottaa huomioon jotta ei oikoisi mutkia suoraksi väärissä kohdin. Tämä ei ole tieteellinen teksti vaan ajatuksiani hevosen laihduttamisesta ja hyvinvointiin liittyvistä tekijöistä. Loppuun vielä muutamia linkkejä sivustoille joilla olen seikkaillut tätä tekstiä kirjoittaessani.


NSC
https://thehorse.com/18051/non-structural-carbohydrates-in-horse-forages/

Insuliiniresistenssi ja leptiiniresistenssi
https://www.horsetalk.co.nz/2017/01/03/insulin-resistant-horse-health/

Liikunta hevosen laihdutuksessa
https://thehorse.com/148509/exercising-horses-for-weight-loss/

Hevosen tasapainoinen ruokinta - muutamia selkokielisiä blogikirjoituksia aiheesta
http://hevosenruokinta.blogspot.com/


keskiviikko 15. elokuuta 2018

Valkoisten aitojen kaipuu

Osastoa mutkumähaluun. Ratsastuskentällä kuuluu olla valkoiset aidat. Meillä on sähkölangat, koska hevoset kirjaimellisesti söivät itsensä läpi parhaat päivänsä nähneestä valkoisesta lauta-aidasta pari vuotta sitten, jolloin tarhasivat kuraa paossa kentällä.

Onneksi ollaan laiskoja siivoamaan eikä heitetä juuri mitään pois. Heinäladon kattoparrujen varassa nimittäin on vuosikaudet kiikkunut valkoisia peltisiä n. nelimetrisiä jotain, jotka luultavasti ovat tilan historian aikana joskus olleet kiinni jossain aidassa. Pikainen tikkailla kiikkuminen ja laskutoimitus paljasti, että nämä jotkin voisivat kuin voisivatkin yhdessä juoksussa riittää kentän ympäri.

Tuumasta toimeen! Tulevat aitalankut alas katonrajasta, pihalle levälleen ja painepesuri laulamaan.

Näin kerron teille tapahtuneen...

... mutta näin se oikeasti tapahtui

Vuosikymmenten pölyt pois ja avot, meillä on säihkyvää aitamatskua monen monituista metriä! Sopivasti oli myös jäänyt aiemmista remonteista peltiruuveja joten kiinnityskin oli ratkaistu. Liitoskohtia varten piti vähän hieroa älynystyröitä, ja rälläkkä piti hakea anoppilasta lainaan, mutta sitten alkoi sujua.


Perusmeno lapsiperhe-kotitallissa

Siitä sitä rupesi syntymään

Aidanmokomat meinasivat loppua kesken, kunnes kaiveltiin vähän lisää tontin pöpelikköjä ja kas, puuttuvatkin metrit löytyi. Kivaahan tuommoista aitahommaa on tehdä kun kelikin on... noh, lievästi sanottuna paahteinen, +30 ja risat joka päivä. Aitaa päkästettiin kasaan porakoneen ja kateruuvien kera aina kuopuksen päiväunien aikaan, eli tunti silloin ja toinen tällöin.

Ja kun pukkaa niin priiman näköistä aitaa niin pitäähän kulahtaneet tolpatkin saada jotenkin ryhtiin. Ennen maalikauppaan kiirehtimistä kysäisin äidiltäni, olisiko hänellä sattumalta jäänyt valkoista maalia viime kesän remonteistaan. Ja juu, purkinpohja oli!





Sitten jossain vaiheessa loppui maali, ja koska olin ilahtuneen onnistuneesti saanut tämän projektin pihisteltyä läpi tähän saakka vain 5,34 e kustannuksella (pieni pussi kateruuveja lisää Prisman punnitse ja säästä -ruuviosastolta), en halunnut lähteä maalikauppaan. Jäin odottamaan äidiltäni seuraavaa maalipurkin loppua, koska myös hänellä oli erinäisiä kesäprojekteja meneillään omassa kodissaan.

Kun vihdoin maalipurkki kulkeutui meidän leveyksille, pääsin jatkamaan maalaamista. Tolppa silloin ja toinen tällöin, ja valmista tuli hitaasti mutta hitaasti. Mutta valmistuipa mokoma lopulta! Nyt kelpaa ratsastella viiden euron valkoisissa aidoissa! Onko kellään muuten tietoa, miksi ratsastuskentän aidat ovat perinteisesti valkoiset? Onko siinäkin taustalla joku ritariajan käytännönasia niin kuin vasemmalta puolelta selkäännousussa?

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Aika aikuistua

Kevät 2016

Penan seuralaisena meillä monta vuotta asunut vanharouva Sisse muutti tänään pois. Ei tämä mitenkään yllärinä tullut, nyt vaan oli aika. Sisse on ollut mainio seurarouva - siisti, järkevä, sellainen laumanjohtaja joka porukassa kuin porukassa, täysin ärhentelemättä, vain presenssillään ottaa päällikön paikan. Joka suuntaan huiluvalle ja silmiään pyörittelevälle Penalle siis oikein hyvä ankkuri. Mutta jokaiselle diilille on aikansa, ja kun molemminpuolinen hyöty alkoi muuttua yksipuoliseksi hyödyksi niin muutoksia oli tehtävä.

Nyt meillä asuu siis vain minun omat hevoseni, Pena ja Sulo, ruunaihmisen kaksi ruunaa, ja niin on hyvä. Sulo on ollut kymppihankinta kaikessa, mutta yksi miinus siinä on: siitä ei tullutkaan Penalle päällikköä. Se on ainakin tähän saakka ollut Penan alapuolella arvojärjestyksessä, ja Pena ei todellakaan ole johtajatyyppiä. Se voi komennella ja siirrellä toista hevosta, mutta sehän on pelkkää pomottelua, ei laumanjohtamista.

Sulo päätyi vahingossa Penan karsinaan kylään

Penalla on aina ollut jonkun häntäjouhet turvanaan. Se on sellainen joka laumaan sopeutuva tyyppi, onnistuu aina kiilautumaan arvojärjestyksessä sinne puolivälin korkeammalle puolelle, liki laumanjohtajan suurinta suosiota. Pomon häntäjouhissa se pääsee parhaimmille apajille ja parhaimpiin lepopaikkoihin.

Jo aivan nuorena kollina Pena oli jonkun aikaa Sissen kanssa tarhapari, ja sen jälkeen lähes viisi vuotta minun edesmenneen Immuni uskollinen perämies. Kun Immu lopetettiin syksyllä 2014, oli Penan suru raastavaa. Se oli reppana ihan yksin - ei kirjaimellisesti, mutta henkisesti. Turvalliset häntäjouhet sen edestä olivat kadonneet. Erinäisten vaiheiden myötä Sisse päätyi meille asumaan ja eläköitymään keväällä 2015. Sisse ja Pena eivät ikinä olleet sydänystäviä, mutta ne hitsautuivat yhteen ja tottuivat toisiinsa, ja Sissen järkähtämätön järkevyys tasoitti Penaa. Tosin viime aikoina Sissen 22 ikävuotta alkoivat näkyä siinä, samanlaisina vanhuudenpöhlöinä merkkeinä joita opin lukemaan Immusta ja Mikusta. Olen kokenut puristavaa ikävää näihin hevosvanhuksiini (ihan jopa siinä määrin, että itkeä tirautin näin 4 vuotta lopetuksia myöhemmin, koska tuli vain niin kova ikävä), ja toisaalta ajatellut, että hevosen ei tulisi joutua olemaan noin, jotenkin vähän poissa itsestään ajoittain.

Immu ja Miku ja teini-ikäinen minä, vuosi on ehkä 2002 tai 2003

Nyt Penalla ei ole ketään komentamassa, ei ketään kertomassa, koska syödään ja koska levätään ja koska mennään katokseen ja koska pois. Mistä asiasta kannattaa saada hepuli ja mistä ei.

Jännitän, kuinka Pena sopeutuu. Mitä tapahtuu sen ja Sulon väleille? Ne ovat koko ajan tulleet toimeen, mutta totta kai Sulo on ollut kolmas pyörä, kun Penalla ja Sissellä oli jo niin paljon yhteistä historiaa. Nyt tilanne on ihan uusi. Ja vaikka Sissen lähtö olikin monelta kantilta järkiratkaisu, ei mikään järkiperäinen syy estä sydäntäni murtumasta, kun Pena kulkee tarhaa edestakaisin, pysähtyy portille, hirnuu. Huutaa ystäväänsä ja turvaansa joka ei enää tule. Jokainen joka on hevosensa surua joutunut katsomaan, tietää mistä puhun.

perjantai 27. heinäkuuta 2018

Hammaslääkärin visiitti

Puoli vuotta hurahti edellisestä hammastsekkauksesta, jolloin panikoiduin Penan karies-löydöksistä. Jännitti siis melko lailla, miltä suussa nyt näyttää, ja jännitti myös mitä Sulon purukalustosta paljastuu, kun se ensimmäisen kerran meillä katsotaan. Koska aina on kiva pelätä pahinta, maalailin tuomioksi Penan karieksen roihahtaneen niin että poisto/paikkauskuntoisia hampaita olisi useampia, ja että Sulon suu olisi ihan pommi, ihan vaan vaikka kaikilta osin.

Ilokseni olin väärässä.
Karieksen suhteen tilanne oli Penan suussa ennallaan. Tummia alueita oli, mutta mikään ei ollut muuttunut kuluneen puolen vuoden aikana. Ei siis tarvitse välittömästi ajatella paikkausta tai pahimmassta tapauksessa poistoja, vaan voidaan jatkaa puolivuotisilla tsekkauksilla ja tilanteen seuraamisella. Hammaspiikkien suhteen tilanne oli normaalin kaoottinen - Penalle tulee reilusti piikkejä jo puolessa vuodessa ja sillä mennään. Nyt on suu taas kuosissa.

Sulonkin suhteen sain tavallaan huokaista, ja tavallaan en. Sillä on ihan ok-hyvät hampaat eikä suusta paljastunut mitään hirveää ylläriä. Purennassa on etenkin vasemmalla puolella pientä porrastumaa: osa alaposkihampaista on kohollaan, mutta ei niin merkittävästi, että ylhäällä näkyisi vastaavasti madaltumaa. Tätä hieman tasattiin. Etuhampaissa näkyi samanlaista majava-vauriota kuin Penallakin, on järsitty jotain ylimääräisiä objekteja. Piikkejä Sulolla oli aivan hirvittävästi ja sitä myöten haavoja myös.

Se mikä tekee minut vähän apeaksi, oli Sulon reaktio raspaukseen. Se tuli minulle pohjatiedolla että on liki mahdoton pistää, pakenee eläinlääkäriä karsinan peräseinälle jos viereistä hevosta hoidetaan, ja on tullut karsinasta eläinlääkärin päälle. Sitä on hoitanut edellisessä kodissa melkoisen jäyhä, pitkä mieseläinlääkäri jonka vahvuuksiin ei ehkä kuulu tuttavuuden tekeminen pelkäävän hevosen kanssa. No, pistäminen ei ollut ollenkaan hankalaa nyt kun meidän hevosen käyttäytymiseen perehtynyt naiseläinlääkäri hoiti homman ja käytti muutaman hetken siedättämiseen ja poniin tutustumiseen. Mutta Sulo oli varuillaan eikä rauhoitusaine vaikuttanut kunnolla, jouduttiin lisäämään pariin otteeseen. Loppuviimein eläinlääkäri pääsi suuhun saakka, mutta kun raspi koski hampaisiin, Sulo taas panikoitui rauhoituksesta huolimatta. Sähköraspin ääni oli ihan ok, mutta tuntuma kun hampaisiin kosketaan, oli sille liki sietämätön. Aina uuteen kohtaan siirtyminen piti tehdä tosi varoen ja asteittain, ensin vähän kädellä koskien ja sitten vain "kolistella" raspia lähellä ja vasta sitten suorittaa itse toimenpide.

Oma tulkintani Sulon käytöksestä oli se, että koska sitä on pidetty vaikeana pistää, sitä ei ole rauhoitettu vaan sen hampaat on hoidettu pakkopilttuussa väkisin. En todellakaan tiedä, onko asia näin, mutta selvästi sille oli ahdistuksen paikka se kun hampaisiin osui, ja eläinlääkärikin oli sitä mieltä, että on kovin epätyypillinen reaktio. Vaikka hammashuolto saatiin nyt tehtyä ilman varsinaista pakottamista tai taistelua, on minusta silti todella murheellista, että hevosen pitää olla peloissaan rutiinitoimenpiteissä. Hammashuolto oli eilen, ja vielä tänäänkin Sulosta paistoi epäluulo kun hoidin sitä.

Jos hammaskuulumiset olivat kuitenkin plussan puolella, pitkän miinuksen tekee se että tämä oli eläinlääkärimme viimeinen hammashuoltokeikka. Hän lopettaa hammashuollot kokonaan, mikä tarkoittaa että meiltä katkeaa useamman vuoden mittainen hoitosuhde. Tarvitaan uusi luottolääkäri! Todennäköisesti seuraava siirtoni puolen vuoden kuluttua on pakata molemmat welshit autoon ja karauttaa jollekin klinikalle, jossa voidaan ottaa Penan purukalustosta myös röntgenkuvat. Ihan vain varmuudeksi, jotta voidaan seurata karieksen tilannetta. Suosituksia saa antaa, periaatteessa Turku-Tampere-Helsinki -akselilta kaikki käy.

tiistai 17. heinäkuuta 2018

Kesäillan valssi

Klo 21.30 on enää "vain" 29 astetta lämmintä ja "vain" 60 000 paarmaa joten on aika pienelle kesäillan valssille.




Helle on turvottanut jalat niin että saappaiden vetoketjua saa hampaat irvessä vetää kiinni, eikä totta puhuakseni ratsastus ole kovinkaan lähellä harmonista valssin keinuntaa. Ennemmin se muistuttaa puolivallatonta polkkaa jossa ei oikein ole selvää kumpi vie ja kumpi vikisee.

Vaan on se kesäilta kaunis, helteestä huolimatta


Kesken laukan lentää ötökkä silmään ja Pena pinkoo hilpeänä ja varsin kevyenä edestä ja takaa. Ja mikäs siinä on pinkoessa kun saa päivät huilia viileässä tallissa ja vain yöt laiduntaa! Puoli tuntia ja ollaan molemmat suihkua vailla. Saappaatkin alkaa sopia jalkaan vähän paremmin ja jalkojen lisäksi on keventynyt mieli. 

Kollektiivinen hiki

Pesujen päälle hörppy 
Klo 22 Pena palautuu lauman luo ja minä mätän karsinoista päivän tuotokset, koska huomenna on taas uusi hellepäivä ja sisähuoltoa vaativat hevoset. Ei oo kylmä, ei oo pimeetä, ei oo märkää. Ei siis parane valittaa, kai, vaikka en minä näiden helteiden suuri ystävä olekaan. 

Pitäkäähän huolta nestetasapainosta ja suojatkaa hevosia paahteelta ja paarmoilta! Muistellaan tätä sitten marraskuussa. 

perjantai 13. heinäkuuta 2018

Taistelu läskiä vastaan (osa 1)

Hevosten liikalihavuus on alkanut puhututtaa ja hyvä niin. On ihan totta, että harrastajien käsitys normaalipainoisesta hevosesta on muuttunut epäterveempään suuntaan. Halutaan "massaa" ja tykätään että on "ylälinjaa" eikä eroteta lihasta ja läskiä toisistaan. Myynti-ilmoituksiin on tullut ihmeellinen käsite muhku, joka usein on ihan vain rehellisesti liian lihava hevonen. Heinän pitää olla vimpan päälle priimaa ja valkuaisrikasta, vaikka hevosen käyttö olisi kevyttä kenttäjumppaa ja helppoja maastoja 3-5 kertaa viikossa. Ylipäätään ajatus siitä, kuinka raskaasti oma hevonen liikkuu, on hukassa. 

Miksi sitten on vaarallista olla pullero?

Lihavuus altistaa hevosen paitsi nivelten, jänteiden ja nivelsiteiden ylirasittumiselle ja vaurioitumiselle, myös sisäelinten rasittumiseen. Vain noin puolet ylimääräisestä rasvasta on näkyvillä - tarkoittaa siis että puolet on näkymättömissä, sisäelinten ympärillä. Liikalihavuus altistaa hevosen metaboliselle oireyhtymälle (EMS eli equine metabolic syndrome), joka taas altistaa mm. insuliiniresistenssille sekä kaviokuumeelle (akuutille ja krooniselle). Kaviokuume on kammottavan kivulias, monisyinen sairaus josta paraneminen on todella pitkä ja vaativa prosessi eikä suinkaan aina edes mahdollinen. 

Hevosen lihavuuskunnon arvioimiseksi on olemassa erilaisia asteikkoja. Tässä allaolevalla videolla esitetään yksi kolmeosainen, viisiportainen asteikko, ja vaikka minäkin olen näitä erilaisia mittareita aika paljon tuijotellut, oli tämä minulle hyvin avaava ja havainnollistava. Sinällään videolla esiteltävät ponit eivät ole sellaisessa lihaskunnossa jossa minä haluaisin hevosen nähdä, mutta jos nyt keskitytään vain siihen läskin määrän arviointiin, on tämä klippi minusta oikein hyvä. Tämän katsottuani menin heti käpälöimään meidän tontin hevoset läpi, koska näppituntuma vaan on niin paljon enemmän kuin pelkkä silmämääräinen arviointi. 
(Älä hämäänny että videolla puhutaan Cushingista)





Sitten on tämä 9-portainen asteikko (Henneke Body Condition Score), joka sekin on havainnollistava, joskin ehkä pelkkänä kuvamateriaalina hankalampi hahmottaa:





Syy siihen miksi nämä lihavuusasiat ovat nyt pinnalla minun ajatuksissani, on tietenkin Sulo. Se on liian lihava ja sen kehossa on epänormaaleja rasvakertymiä jotka viittaavat EMS:n. Insuliiniarvon määrittämisellä voisin saada varmistuksen tälle, mutta en tiedä tekisikö tieto numeerisesta arvosta suurta muutosta. Suloa on kohdeltava ja hoidettava metabolisena, ylilihavana ponina ja reagoitava sen vointiin ennen kuin se kehittää kaviokuumeen. 

En lähde tässä ja nyt kirjoittamaan tieteellistä artikkelia hevosen lihavuudesta ja/tai EMS:sta saati sitten kaviokuumeesta. Sen sijaan olen koonnut loppuun linkkilistan joiden avulla olen itse tässä viidakossa viime ajat suunnistanut. Teoriassa kuka tahansa osaa ja voi laihduttaa hevosta, mutta kaikki jotka ovat sitä käytännössä kokeilleet, tietävät ettei asia olekaan ihan niin yksioikoinen. Tässä minun mietteitäni ja aikomuksiani projektiponi Sulon tapauksessa. Jotta tämä kirjoitus ei paisuisi ihan vallan jättimäiseksi, käsittelen tässä nyt meidän kesäajan ruokintaproblematiikkaa ja palaan läskinlähdetyshommiin (liikuntaan ja sisäkauden ruokintaratkaisuihin) pitkin loppuvuotta muutamaan otteeseen. 

Selluliittimuhkuroita

Malliesimerkki omeanmuotoisesta takapuolesta! Hännäntyvessä ihraa

Tätä kuvaa ei tarvinne selittää. Yhdenkään normaalipainoisen hevosen selkä ei näytä tältä. Sulolla rasva kertyy kylkiin ja vatsaan sekä takapuoleen. Sen kaula ei ole yhtä ihrainen, kuin mitä keskikehon ja takapuolen ulkomuodosta voisi päätellä. Tämä sinällään on huojentavaa, sillä eritoten niskaan kertyvän ihran on arvioitu olevan hälytysmerkki kohonneesta kaviokuumeriskistä

Turvonnut esinahan alue, jota voidaan erehtyä luulemaan esinahan tulehduksesi. Tässä tapauksessa aiheuttaja on kuitenkin lihavuus ja rasvan kertyminen

"Älä laita sitä vihreälle jos se pitää saada laihtumaan!"
Totta. Hyvä lähtökohta. MUTTA: Sulo tuli meille paikasta jossa se oli tarhannut 4 h päivässä, yksin ja pelkässä hiekkatarhassa, läpi vuoden. Se nyt ei vaan vastaa minun käsitystäni siitä kuinka hevosta tulisi pitää. Tiedän että on poikkeuksia: poikkeusyksilöitä ja poikkeustilanteita, ei mennä niihin nyt. Minun muumimaailmassani hevonen saa olla laumassa ja saa laiduntaa. Lisäksi Sulon psyykkinen terveydentila oli sellaisissa kantimissa, että halusin sen ehdottomasti laumaan ja sitä kautta luonnollisesti liikkeelle. Sen jätökset haisivat ihmeelliseltä, makealta ja tunkkaiselta, aivan erilaiselta kuin muiden meillä asuvien hevosten jätökset, mistä pystyi päättelemään ettei suolistossa ollut kaikki niin kuin pitäisi. Tässä valossa tarkasteltuna seison edelleen valintani takana laittaa Sulo laitumelle. Mutta tuota sen vyötärönympärystä seuraillessani olen monesti ajatellut, että olisipa ollut joku muu vuodenaika kun Sulo saapui. Olisin (ehkä!) saanut sen aineenvaihdunnan heräteltyä vähän virkeämmäksi ennen laidunta, jolloin se ehkä ei olisi paisunut niin järkyttävästi. 

Sulohan syö laitumella koko ajan. Kun muut huilaavat, Sulo syö. Se ei pidä taukoja. Tämä ahmiminen voi olla sellaista, että se joskus tasaantuu tai sitten ei. Kun hevosen normaalia syömiskäytöstä rajoitetaan voimakkaasti, voi esiintyä myös voimakasta kompensaatiota. Hevonen syö hullun tavalla silloin kun ruokaa on saatavilla, koska sen elimistö on totutettu siihen että kohta ruokaa ei taas pitkään aikaan olekaan. Hevonen voi syödä muutamassa tunnissa koko vuorokauden energiantarpeensa, ja minun kokemukseni on, että mitä rankemmin laiduntamista rajoittaa, sitä päättäväisemmin hevonen ahmii. Siksi hylkäsin myöskin osapäivälaidunnuksen. Ja henkinen terveys tässäkin puntarissa. Minä en halunnut eristää Suloa porukasta. Se epäilemättä olisi tyytynyt osaansa yksin tarhassa kun muut laiduntavat, mutta kuinka se olisi oikeasti voinut?

Huom. Luulen että osasyyllinen siihen, miksi nykyään jopa puolet hevosista on ylipainoisia (Hevostietokeskuksen arvio), johtuu osaltaan siitä että olemme tulleet tietoisemmiksi näistä hevosen hyvinvointitekijöistä, ja tehneet ylilyönnin tässä hyvin hoitamisessa. Luonnossa hevonen syö koko ajan, MUTTA liikkuu myös kymmeniä kilometrejä päivässä. Sen syömä ravinto ei ole viljeltyä laidunheinää, vaan niukkaa arokasvustoa. Saaduissa ja kulutetuissa kaloreissa on vissi ero nykyhevoseen!

Joten meillä meni jo valmiiksi lihava poni laitumelle. Sillä on lauma. Se tulee ihmistä vastaan ja lähtee laitumelta mielellään poiskin. Se on muuttunut kahdessa kuukaudessa epäluuloisesta jännittyjästä rennoksi ja tyytyväiseksi. Minulla on tunne, että sen mieli voi hyvin. 

Nyt on aika saada myös kroppa voimaan hyvin. 

Niinpä ostin tällaisen

Jep, se on kuonokoppa. Ostin sen ja sitten olen roikottanut sitä viikon siellä ja toisen täällä ja kamppaillut itseni kanssa. Miten on tuntunut niin julmalta ajatukselta pukea tuollainen vekotin ponille jolle selvästi syöminen on maailman tärkeintä? 

Mutta hei, en ole yksin. Lopun linkkilistassa on erinomainen sivusto jossa käsitellään kuonokopattamista kaikilta mahdollisilta kanteilta, eikä suinkaan vähäisin ole omistajien oma tuska, hevosen inhimillistäminen ja kaikki miljoonat tekosyyt joita voi keksiä jotta ei laitakaan hevoselleen syömisenrajoitinta. 

Muzzlen eli kuonokopan hyötyjä on maailmalla tutkittu melko runsaasti, ja arviot siitä kuinka paljon muzzle vähentää mahaan päätyvän ruohon määrää vaihtelevat 70-85% välillä. Tuossa meidän kuonokopassa oli tosi pieni reikä keskellä ja kun seurailin Suloa sen kanssa, totesin että se oikeasti varmaan rajoittaa tuon 80%. En pidä tavoiteltavana sitäkään, että koko syömishomma on yhtä turhauttavaa taistelua, joten otin puukon kauniiseen käteen ja koversin reikää hieman suuremmaksi. 




Ja sitten kovetin itseni ja puin kopan. Ei koppa päässä laiduntaminen mitään unelmaelämää ole, mutta nyt poni saa olla porukassa, saa ruokaa tasaisesti pitkin vuorokautta mutta ei pääse ahmimaan. Sulo ei pyristele kopasta eroon eikä vaikuta mitenkään lannistuneelta se päässä. Ja mikä mainiointa, se ei kaasuunnu ollenkaan laiduntaessaan koppa päässä! Vapaasti syödessään se keräsi hillittömästi ilmaa mahaansa ja piereskeli paljon. Tietysti toivon, että se voisi laiduntaa vaikka jo ensi kesänä vapaasti, ilman että paisuu hillittömästi. Tuleva talvi näyttää, kuinka onnistun saamaan sitä hoikemmaksi, ja kuinka herkässä takaisin lihominen on. Eniten toivon, että se kestää terveenä ilman kaviokuumetta.

Tässä video kuinka syöminen sujuu koppa päässä:


Kopan käyttö edellyttää sellaista laumadynamiikkaa ettei hevonen joudu kokemaan puolustuskyvyttömyyttä. Lisäksi käyttöön tulee asteittain totuttaa ja seurata, että hevonen saa syötyä ja uskaltaa myös juoda koppa päässä! Koppaa suositellaan käytettäväksi max. 12 h/vrk ja lopun aikaa pitämään hevonen pois laitumesta. Meillä Sulo pitää koppaa pidempiä aikoja, mutta on nyt toistaiseksi muun lauman kanssa päivän paahteisimmat ajat sisällä tallissa ja siis ilman koppaa. Se saa sisällä pienen satsin niitetyn ruohon ja oljen sekoitusta, eikä hyökkää tämän annoksen kimppuun mitenkään yltiöpäisenä, joten oletan ettei koppa rajoita sen syömistä niin että se näkisi nälkää. Toivottavasti se kuitenkin rajoittaa tarpeeksi, jotta laihtumista tapahtuisi!

Seuraan Sulon lihavuuskuntoa valokuvaamalla sitä kuukauden välein. Lisäksi käytän mittanauhaa. Painomittanauha näytti juhannuksen tietämillä 334 kg (Sulolla korkeutta 129 cm). Uskoisin että sen tavoitepaino olisi jossain 270-290 kg tietämillä. Mielenkiintoista olisi käyttää se myös vaa'alla jossain vaiheessa. Lisäksi seuraan mittanauhalla sen kropan mallia. Mittaan kuukausittain sen kaulanympäryksen kolmesta kohtaa: ylhäältä niskasta heti korvien takaa, keskeltä kaulaa sekä kaulan ja lapojen liittymäkohdasta. Lisäksi mittaan cm-mitan rinnanympäryksestä heti etujalkojen takaa ja vatsanympäryksen viimeisen kylkiluun kohdalta. Ja taulukoin nämä. Laitan mittojen muutoksia näkyviin kunhan muutama kuukausi on kulunut lisää.

Seuraava katsaus taisteluun läskiä vastaan tehdään liikunta-aiheiden merkeissä. 


Lähteet:
Lihavuuskunnon määrittäminen
https://veteriankey.com/assessment-of-body-condition-and-bodyweight/
https://equinenutritionnerd.com/2014/02/04/body-condition-scoring/ hyvät esimerkkikuvat!
http://www.hevosmaailma.net/General/lihavuuskunto.shtml
http://hevosesihyvaksi.fi/tietoiskut/mita-jokaisen-hevosharrastajan-tulee-tietaa-hevosen-liikalihavuudesta

EMS
https://thehorse.com/150629/identifying-and-managing-equine-metabolic-syndrome-ems/
https://www.msdvetmanual.com/metabolic-disorders/equine-metabolic-syndrome/overview-of-equine-metabolic-syndrome
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/79138/Pennanen_Marja.pdf?sequence=1 suomenkielinen opinnäytetyö

Kaviokuume
http://www.thelaminitissite.org/ Aivan huippu sivusto!! Paljon asiaa myös PPID:sta ja EMS:sta, linkkejä tieteellisiin artikkeleihin, paljon kuvia, videolinkkejä ym ym.

Kuonokoppa
http://www.healthyhoof.com/articles/Muzzles.php

perjantai 6. heinäkuuta 2018

Eräs torstai

6.42 Vauva herättää. Se on nukkunut erityisen kiltisti tämän yön (herännyt vain neljästi syömään tai hääräämään) mutta minä olen silti nukkunut huonosti. Mies ja esikoinen (4 v.) nukkuvat vielä joten nousen pukemaan vauvaa. Toimitus on tuollaisen melkein-kävelevän yhdeksänkuisen touhon kanssa yhtä iisiä kuin ankeriaan työntäminen sukkahousuihin. Päästän koirat ulos.

7.14 Esikoinen herää ja haluaa tapansa mukaan katsoa muutaman My Little Pony -jakson. Mies nousee myös ja minä saan mennä aamutorkuille paikkaamaan kehnoja yöuniani.

8.47 Esikoinen tulee kertomaan että aikoo lähteä isin kanssa kauppaan. Aamupala. Mies lykkää vauvan vaunuissa päivän ensimmäisille päiväunille.




9.20 Haen Penan. Tallissa tajuan että ratsastuskamppeeni ovat Volvossa jolla mies ja esikoinen juuri lähtivät kylille. Kaivan vanhan kypäräni paikkaushommiin.

10 - 10.36 Ratsastan tehokkaan 35 minuuttia ja mikä uskomaton tuuri, vauva nukkuu koko sen ajan! Pena on taas aloittanut ärsyttävän kotikentän tuijottelun, joka on loistanut poissaolollaan ainakin jo vuoden. Huomaan provosoituvani ja siitäkös kyttääminen vasta ottaakin tuulta alleen. Vasemmalle kaikki tuntuu vaikealta, oikealle sujuu ok. Penan pesu, juotto, varusteiden siivoaminen ja Pena takaisin laitumelle, jossa se heittääntyy heti mutaan piehtaroimaan.

Treenin jälkeen

Painomitan lukema tänään 490 kg

Jälkihuolto

10.45 Vauva herää. Viedään vedet laitumelle. Mies soittaa kyliltä ja kertoo löytäneensä romurautaa myyvästä liikkeestä rautaputkea kentän valotolppia varten hintaan 70 snt/kg. Mietitään, paljonko 2x6 metriä mahtaa painaa. Siivoan karsinoista eilisen sisähuilaamisen aikana tehdyt kakat. Laitan kivennäiset valmiiksi ja mashin turpoamaan. Lykkäilen vauvaa mukana vaunuissa ja morjenstelen ja virnuilen sille viihdytykseksi mennen tullen.

Perillä kohteessa

Jokaiselle jotakin

11.35 Sisälle. Imetys, vaipanvaihto ja ruuanlaittoon sekä soseentekoon. Vauva killuu lahkeessa koko ajan. Laitan sen syöttötuoliin ja annan sille kurkkua, jonka se heittää lattialle, josta kurkku päätyy koiran kitusiin.



12.20 Ruvetaan syömään. Mies ja esikoinen tulevat kauppareissulta kun ollaan vauvan kanssa syöty. Laitan esikoiselle satsin valmiiksi ja alan pakastaa vauvalle tekemääni sosetta. Tyhjennän ja täytän tiskikoneen. Tyhjennän kuivausrummun ja vien pyykit kaappeihin. Nukuttaa niin että silmäluomet lupsahtelee. Lapset leikkivät Duploilla, tai esikoinen leikkii ja vauva heiluu mukana.

13.30 Kirjoitan tätä. Otan vauvan syliin torkuille ja esikoinen katsoo Areenasta Ryhmä Hau. Vauva suostuu nukahtamaan vasta klo 14 ja nukkuu 45 min. Seikkailen sen aikaa netissä ja harkitsen torkahtamista, mutta vauva herää ennen kuin minä ehdin uneen.

15.00 Kahvi- ja välipala-aika.



15.50 Imetän vauvan ja lähden esikoisen kanssa ulos. Tarkoitukseni on ajaa siimaleikkurilla kentän aitojenaluset siistiksi, mutta se helvetinperkeleen rakkine lakkaa toimimasta. Seuraa marssimista edestakaisin pihalla, tankkaamista ja toivottomaksi osoittautuvaa käynnistysjohdosta rempomista. Mykkä mikä mykkä. Kiukkuvimmalla otan viikatteen ja menen käsipelillä huiskimaan aitojenalusia. Pääsen pari tolpanväliä kunnes on liian kuuma, liikaa paarmoja ja liikaa vit... harmitusta. Luovutan. Viemme esikoisen kanssa hevosille kivennäiset laitumelle ja tsekkaamme vedet. Koitan vielä rempoa siimuria käyntiin, turhaan. Käsken esikoisen sisälle ja lämmitän sille ruokaa. Syön itse vähän rääppeitä. Soitan äidilleni kuulumiset. Mies on ulkohommissa vauvan kanssa ja laittaa sen unille vaunuihin.

Hän-joka-ei-sitten-toiminutkaan

Kuvaan pakotetut koirat sekä pari varsin vapaata kanaa


17.30 Lähden taas ulos. Haen minulla ratsutuksessa olevan kolmevuotiaan tamman sisälle ja laitan kuntoon, sillä sen omistaja on tulossa katsomaan miltä näyttää ja missä vaiheessa mennään. Tamma on super niin kuin aina ja omistaja tyytyväinen. Ehditään sopivasti saada tamman kanssa hommat valmiiksi ennen kuin vauva herää. Esikoinen poukkoilee pihalla.

19.00 Palaan sisälle. Imetän. Lapset kylpyyn ja kylvyn jälkeen esikoiselle iltapalaa. Hammaspesut ja iltasadun lukeminen.

20.15 Esikoinen nukahtaa. Teen itselleni iltapalaa. Mies tekee iltapuuron vauvalle ja syöttää sen.

21.30 Vauva nukahtaa-eipäs nukahda-nukahtaa-eipäs.

22.00 Imettämässä sängyssä jotta vauva viimein nukahtaisi oikeasti.

22.30 Päivän toinen jäätelö. Netissä harhailua. Söpöt pinkkireunaiset ponibootsit facen myyntiryhmässä. Hillitsen itseni. Mies käyttää koirat ulkona, tsekkaa että laitumella on väki koossa ja käy ruokkimassa tallikissan.

Keppareillakin kaikki hyvin

23.00 Tämän tekstin viimeiset merkinnät. Koirille ja kissalle ruuat. Pesujen kautta maate. Sängyssä vielä vähän kännykällä Spider-pasianssia ennen kuin uni korjaa.

01.50 Imetys

03.50 Imetys

05.47 Imetys, esikoinen herää vessaan eikä sitten enää nuku kukaan. Uusi päivä alkaa.

Päivän lopuksi puhelimen askelmittariin on kertynyt 12 350 askelta. Muutoin aika tavallinen päivä, paitsi että miehen loman vuoksi ei ollenkaan tavallinen. Moni asia on niin paljon helpompaa kun kotona on koko päivän kaksi aikuista jotka kantavat vastuuta lapsista, eläimistä ja kodinhoidosta. Eikä kesäaika ylipäätään ole lainkaan tavallista, kun hevosenhoito on hyvällä laidunsäällä melkoisen yksinkertaista. Mutta tällainen oli eräs heinäkuinen torstai meillä. Haastan muutkin kertomaan blogeissaan, miltä arki näyttää!