Penaponi

torstai 15. marraskuuta 2018

Kengättömyyskeissin ratkaisu

Virittelin keskustelua kengättömyydestä ja kenkiä korvaavista bootseista jokunen viikko sitten. Seurasi pohdintaa ja googlailua ja ponin liikkumisen syynäämistä sillä silmällä. Tämän viikon maanantaina pohdinnat päättyivät ja siirryttiin käytännön tekoihin:



Sulolle napsuteltiin kiinni kengät kokoa 0000. Olisin voinut päätyä ratkaisuun jopa hiukan aikaisemmin, sen verran ohueksi antura oli jo ehtinyt kulua. Seinämää oli kuitenkin vielä kelvollisesti naulaamiseen, takakavioissakin, vaikka ne ovat vinouteen taipuvaiset. Perfektionisti kengittäjämme tosin sanoi ettei lopputulos ollut mikään nappisuoritus, mutta kengät on nyt kiinni ja niillä mennään. Anturan ohuuden vuoksi ei laitettu tilsakumeja alle lainkaan, koska pelkään että niiden väliin tunkeva hiekka ja rapa olisi hiertänyt anturoita turhaan. Lumi luultavasti sataa maahan än-yy-tee-nyt kun tähän ratkaisuun päädyin ja sitten toikkaroidaan koroilla... Suo siellä ja vetelä täällä.

Tämä talvi mennään siis kengillä. Keväällä arvioin uudestaan, jäävätkö kengät pysyvästi vai onko Sulo paljain jaloin taas kesäkauden.

Kengitystä oli seuraamassa myös esikoiseni, hiukan vajaa 5 v. Hän katsoi silmä kovana kun kengittäjä takoi kenkää muotoonsa, ja joka kerta kun kengittäjä meni ja sovitti kenkää Sulon kavioon, hän henkäisi "Oooh, täydellinen..." Hiukan meinasi hymyilyttää. Niin ja sen jälkeen kengitin keppihevosen pahvilla ja jesarilla, koska niin mutsit tekevät.

Tässä olisi nyt iso potti kehonhuollollisia juttuja kirjoitettavana: ollaan taas uuden kuun puolivälissä joten Sulon läskipäivitys pitäisi tehdä, ja tänä aamuna oltiin kärppänä trailerissa klo 07 ja ajelutin ponini klinikalle tapaamaan hammaslääkäriä! Siltä reissulta jäi paljon käteen, joten luvassa kariesraporttia, suun mittoja ja mittasuhteita ja kuolaimensovitusta ja sitä ja tätä - kunhan löydän aikaa kirjoittaa. Lämmin kiitos kaikille edelliseen tekstiin kommentoineille sallivasta vastaanotosta, kannustuksesta ja tsemppaamisesta! Olette ihania. Marraskuu ei niinkään ole, mutta kyllä tämä tästä taas iloksi ja valoksi muuttuu.

Tänä aamuna klo 06.50.
Sulo: JEEEE mihin mennään, mennäänkö heti?!?
Pena: Ei saatana

tiistai 13. marraskuuta 2018

Riittämättömyys

Onko se tämä marraskuun matala vai miten tuntuu niin takkuiselta. Kun tuntuu että koko ajan tekee ja menee ja silti ei riitä. Oikein mihinkään. Omat hevoset seisoo viikon, seisoo toisen, kun ei vain ehdi. Tuntuu että elämä on eteisessä, olen koko ajan menossa, lapsilta tirahtaa itku kun taas äiti sanoo heihei. Yritän olla reipas, ei ole vaihtoehtoja. Kun viimeiseen kahteen vuoteen on mahtunut vuosi opiskelijana ja siitä startti uudemman kerran yrittäjyyteen ja melkein heti perään äitiysloma, niin talous on niin kertakaikkisen kuralla että jokaiselle työtarjoukselle on sanottava joo. Olen sanonut joo niin kiihkeästi, että olen päätynyt myös opettamaan paikkaan jonka hevosenpidosta en ole ollenkaan yhtä mieltä, ja viimeistään nyt marraskuun matalissa huomaan, kuinka paljon sellainen syö naista. Ja kuinka paljon vaaditaan ylimääräistä pinnistelyä saada muutettua omaa työkalenteria, ja kuinka paljon surettaa, välillä ihan vaan kaikki.

Minulla on yrittäjän vapaus ja yrittäjän kammottava paine tehdätehdätehdä, että saisin laskut maksettua. Vaikka migreeni ajaisi puoli-invalidiksi tai ääni hädintuskin pihisisi kurkusta ulos, on lähdettävä koleisiin maneeseihin vetämään junnaavia alkeisjatkotunteja, katsomaan kevennyksiä ja kertaamaan ulko-ohja sisäpohje, koska ei ole sellaista asiaa kuin sairausloman palkka. Eikä pidä tulkita väärin - minä saan työstäni paljon iloa ja pääsääntöisesti lähden hyvillä mielin töihin, tai ellen lähde niin ainakin palaan kotiin hyvillä mielin. Koska on ihanaa kun oppilas uskaltaa hypätä sen okserin, tai jonkun äiti tulee sanomaan että sä olet niin kivasti läsnä kun sä opetat. Tai kun tajuaa, miten mutkattomasti hetki sitten niin aranoloinen lapsi nostaa ryhmän mukana laukan.

Olen myös tosi kiitollinen siitä, että olen saanut toisinaan ratsutettavia hevosia tähän kotiin, vaikken ole juuri itseäni siihen hommaan markkinoinutkaan. Mutta fakta on se, että tavallisena arkipäivänä minulla riittää aika hoitaa ja ratsastaa tasan se hevonen josta maksetaan (tai käydä pitämässä yksityinen tunti josta maksetaan), ja sitten on jo kiidettävä laittamaan ruokaa lapsille. Jos ratsutettavia olisi kerrallaan enemmän kuin yksi, tarvitsisin tähän apukädet laittamaan kuntoon, kävelyttämään, loimittamaan ja juottamaan, koska niihin vain uppoaa todella paljon (kallista) aikaa.

Omien hevosten kohdalla valitsen joka päivä, teenkö arkiset tallinhoitotyöt vai yritänkö ehtiä liikuttamaan jomman kumman. Ellei minulla olisi miestä joka suostuu siivoamaan tallia, en varmaan ratsastaisi koskaan. Tai sitten säännönmukaisesti siivoaisin karsinoita, lanaisin kenttää ja säätäisin heiniä ja vesiä klo 23 aikaan. Mutta jos jotain olen elämässä oppinut niin sen, että ihmisen on myös levättävä ja nukuttava tai se menee kertakaikkisen rikki. Vaikka kotitalli tuottaa käsittämättömän määrän pientä työnsälää siellä täällä ripoteltuna pitkin vuorokautta ja vuodenkiertoa, on se kenties kuitenkin (hyvän puolison lisäksi) tärkein minun harrastamiseni mahdollistava tekijä.

Koska olemme kahden pienen lapsen vanhempia ja teemme molemmat säännöllisen epäsäännöllistä iltatyötä, on elämämme yhtä aikataulukaaosta. Silloin kun minä en ole iltojani ratsastuskouluilla opettamassa, olen lasten kanssa kotona ja mies on töissä. Ja kun minä olen iltani ratsastuskouluissa, on kotona joko mies tai mummo tai mamma, tai sitten meillä on läpsystä vaihto -aikataulu. Meillä ei ole koskaan yhteistä vapaata, siihen ei vain juuri nyt ole varaa. Yritän suhtautua niin että se on nyt tätä laatua, ruuhkavuosia, mutta on sanottava, että joskus olisi kiva nähdä puolisoaan muutenkin kuin auton ikkunasta ohimennen.

Lapsettomana en todellakaan tajunnut, kuinka paljon pikkulapset vievät aikaa. Koko arki pyörii niiden päivärutiinien ympärillä. En tajunnut, miten tolkuttoman paljon tunteja menee viikossa tiski-, pyykki- ja ruokahuoltoon, aamu- ja iltapaloihin. Nyt tuntuu, että koko ajan tingin jostain - ajasta lasten kanssa, käynneistä yksityisten asiakkaiden luona, omasta harrastamisesta. Omien hevosten hyvinvoinnistakin, jossain määrin. Niiden tulisi liikkua merkittävästi enemmän, säännöllisemmin. Etenkin nyt kun näen, että ne kaivelevat maata koko ajan, on marraskuun loputtoman harmaat sateentuhnuiset päivät, tarha kurainen. Ei niitä huvita käveleksiä märällä pohjalla. Pelkään hullun lailla ähkyjä, yritän juottaa, yritän löytää aikaa käydä kävelyttämässä, edes kierros radalla, tai laskea kentälle vapaaksi, kai sekin jotenkin liikkumiseksi lasketaan kun juoksevat hännät tuubina edestakaisin ja törisevät mennessään. Mutta riittämättömyys on silti läsnä joka päivä - ei minusta riitä tarpeeksi työhön, kotiin ja harrastukseen. Minun pitäisi ratsastaa säntillisesti valmennuksessa, jotta olisin koko ajan kehittyvä opettaja, mutta minulla ei ole aikaa tai varaa. Jos teen niin paljon duunia, että olisi varaa, ei ole enää aikaa. Tai jos raivaan aikaa, ei olekaan enää varaa. Ei ole ihan halpaa lystiä saada ketään tänne mörönperseeseen yhden ratsastajan vuoksi, ja tässä aikakuplassa on vaan mahdotonta käyttää säännöllisesti reilua kolmea tuntia yhden valmennuskeikan mahdollistamiseen: trailerin haku, siirtyminen valmentajan luo, valmennus, siirtyminen kotiin, trailerin palautus. Siispä tingin. Siitäkin.

Olen kiinnittänyt huomiota, että harvalukuisempia ovat ne tosihevosammattilaiset, joilla on lapsia. Ja kuinka paljon on meitä pikkuammattilaisia, joiden oma harrastus hiipuu ja näivettyy, kun kaikki aika menee siihen että yrittää raapia elantoa kasaan ja tasapainoilla työn ja perheen välillä. Valinnat ovat raastavia ja raadollisia - tämä ala ottaa kaiken minkä sille antaa, ja on silti vielä käsi ojossa vaatimassa lisää. Minä yritän selvitä perheen ja hevosten ristipaineessa, mutta kannan tätä riittämättömyyden painolastia mukanani joka ikinen päivä. Mutta kun olen koko aikuisikäni tehnyt hevostöitä niin en oikein osaa muutakaan, enkä ihan rehellisesti usko että saisin samaa tyydytystä mistään muusta työstä kuin mitä saan opettamisesta ja hevosten kouluttamisesta. Se ei silti poista sitä, miten rikkipoikkiloppu olen välillä, ja miten paljon haluaisin ehtiä panostaa myös itseeni ja omiin hevosiini.

Noin. Jos sinulla on vain ikävää sanottavaa, jätä se sanomatta. En kaipaa moraalisaarnaa tuntemattomilta. Piti vain saada oksentaa tämä päässäni vellova ajatussotku johonkin, ja tänne se nyt tuli.

perjantai 2. marraskuuta 2018

Pahat pyhät

Kun kalenteriin osuu pari pyhäpäivää peräkkäin, on kai ihan odotettavissa että vastassa on tällainen näky:


Kivat sille sitten.

Illalla ihan normaali hevonen ja aamulla vastassa tuommoinen mollosilmä. Olen antanut itseni ymmärtää että hevospiireissä tällainen pyhiä vasten teloutuminen on universaali ilmiö. Mitä useampia ja painavampia pyhiä, sitä todennäköisemmin jotain sattuu, eikö niin?

Silmä itsessään näyttäisi ehjältä, ja onnistuin huuhtomaan sieltä heti aamulla pienen turpeentikun. Toivon että tämä olisi nyt vain raju "roska silmässä" -keissi ja menisi ohi ilman tuplataksaa veloittavaa eläinlääkäriä. Tulee meinaan jonkun verran kalliit silmätipat jos pyhänä täytyy ruveta säätämään. Eikä sillä, hoidetaan jos hoidettava on, mutta olen sillä tapaa vähän vanhakantainen että katson ensin hetken, mihin suuntaan ei-henkeäuhkaavat vaivat kääntyvät ennen kuin tartun puhelimeen.

Iltapäivällä silmä ei ollut ainakaan aamua pahempi. Pena pitää sitä kyllä auki sen minkä se turvotukselta pystyy, ei siristele eikä väristele eikä myöskään hankaa silmää raivoisasti mihinkään. Silmä ei vuoda eikä luomissa ole haavoja. Ensiapuna huuhdon silmää ahkerasti keittosuolalioksella. Nyt on jo tullut mörönpersepimeää joten hyvä kun koko hevosen löytää tarhasta. Seuraava tarkastelu ja puhdistelu siis iltaruokinnan aikaan. Peukut pystyyn.

lauantai 27. lokakuuta 2018

Keskikokoinen kengättömyyskeskustelu

Syksyn tulo, kylmästi puhaltava tuuli ja räntähippulat tuulen mukana ovat saaneet minut havahtumaan siihen todellisuuteen, että kohta on maa jäässä. Sulo on porskutellut kengättä meilletulostaan saakka ja pärjännyt hyvin. Olen vuollut sen itse, joten kavionhuolto on ollut helppoa. Kerran pyysin kengittäjää vilkaisemaan, olenko vuolujeni kanssa oikeassa kurssissa. Kysyin neuvoja miten pitäisi vuolla Sulon takakavioita, jotka ovat kuten Penallakin, eli paino kiertyy kavion ulkosyrjälle joka kuluu sisäsyrjää enemmän. Sain ohjeet ja taas kulki hyvin.

Sulon kavioaines on kestänyt hyvin tämän käytön ja nämä pohjat joilla se meillä liikkuu. Tosin viime kerralla vuollessani taisin ottaa takakavioita vähän turhan ahneesti lyhyemmäksi, sillä nyt Sulo on hieman arkonut niitä karhealla alustalla. Tai sitten arkominen johtuu siitä että kosteus tekee kavioaineksen ja anturan pehmeämmäksi. Tai siitä, että viime kerralla vuolin kavioista pois aika merkittävän "rannun" - sen juovan joka oli muodostunut kavioon kun Sulo muutti vanhasta kodistaan meille ja sen ruokinta (ja muukin elämä) muuttui toisenlaiseksi. Tämän rannun takia vuolinkin kavioita varmaan vähän enemmän kuin olisi ollut ihanteellista.

Nyt sitten pohdin, mitä tehdä kun talvi tulee. Haluaisin (ja minun pitäisi!) pitää Sulon käyttökunnossa eli liikkeessä läpi talven, joten kengättömyys näillä leveysasteilla on melkoinen haaste. Eikä siinä mitään, jos olisi hyvä lumitalvi, mutta täällä tahtoo olla ihan arpapeliä, onko lunta lainkaan ja jos on, montako päivää/viikkoa se pysyy ennen kuin on taas kaikki paikat peilijäässä. Lisäksi pelkään jonkun verran liukastumista tarhassa, sillä Sulo on eläväinen tyyppi (ja tuntuu tulevan sitä eläväisemmäksi, mitä enemmän laihtuu ja mitä alemmas lämpötila painuu...).

Mitä sinä tekisit? Kengittäisitkö? Silläkin riskillä, että kengittäminen sotkee hyvin alkaneen kengättömyyden? Keväällä menee taas aika tovi siihen että naulojen riipimä seinämä kasvaa kokonaan alas, ja tässä vaiheessa voi tulla kurjiakin lohkeamia. Ja onhan kengittäminen yksi kulu lisää tällaiselle tarkan markan vartijalle. Kengättömyys maksaa minulle toistaiseksi nolla euroa, kun hoidan vuolut itse.

Sitten on tämä bootsiosasto, johon erityisesti kaipaisin näkemyksiä ja vinkkejä. Minulla on kengättömien bootseista sen verran kokemusta, että Mikuvainaalla oli Easybootit n. kymmenen vuotta sitten. Miku tosin käytti bootsejaan vain kesäaikaan, joten bootsit + hokit -kombosta minulla ei ole kokemusta. Googlasin vähän ja täytyy sanoa että meinasin silmäni pudottaa kun näin mikä hintakehitys niillä töppösillä on kymmenessä vuodessa ollut! Herrasiunaa! YKSI bootsi maksaa tänä päivänä liki sata euroa! Minä muistelin, että sain Mikulle kaikkiin koipiin töppöset n. 200 eurolla, ja pidin sitä jo silloin aika sijoituksena. Ohuesti nyt harmittaa että myin Mikun bootsit aikanaan pois. Ne olisivat varmaankin olleet Sulolle ihan sopivan kokoiset.

Bootseja on kuitenkin tullut kymmenessä vuodessa markkinoille hurjan paljon lisää, ja olen niiden osalta pudonnut kehityksen kelkasta. Voitko auttaa minua?

Original Easyboot.
Tällaiset Mikulla oli takajaloissa ja näitä muuten etsittiin pitkin sänkipeltoja aika moneen otteeseen, kun Miku paineli Immun perässä vapaana pierupukkilaukkaa

Easyboot Epic.
Nämä oli Mikulla etujaloissa ja pysyivät matkassa mukana myös siellä sänkkärillä

Tässä bootsihommassa mättää lähinnä se, että niitä ei voi pitää jatkuvasti. Vai olenko väärässä? Vaikka noiden pukemiseen harjaantui aika pian ja ne olivat oikeinkin näppärät käyttää, niin tiedostan nykyiset aika- ja jaksamisresurssini sen verran hyvin, että epäilen kykyäni pukea ja riisua bootseja aamuin illoin. Toisaalta, jos liukkaita kelejä ei olisikaan kovin paljon, niin menisivätköhän nämä kumminkin...

Kukkaron kannalta bootsien hankinta vs. kengittäminen läpi talven menisivät ekana vuonna suunnilleen samoihin euromääriin. Jos bootseihin hokkeineen ja tykötarpeineen saa laskea n. 400 euroa, niin sama raha uppoaa kyllä kengittämiseenkin. Ekana vuonna tosin bootsien hankintahinta kirpaisisi kerralla, kun kengittämisen kulut tulisivat osissa. Toisena talvena bootsit alkaisivat sitten maksaa itseään takaisin.

Pikaisella perehtymisellä nämä Easyboot Glove Soft -bootsit herättivät suurimman mielenkiintoni, ja yhtä pikainen fb-keskustelujen penkominen antoi osviittaa siitä, että tämmöiset jopa pysyisivät jaloissa haastavissakin oloissa

Myös tämä Scoot Boot vaikutti ihan pätevältä

En ole intomielisesti kengättömyyden puolesta enkä sitä vastaan. Pena on ihan selvä tapaus, se on pidettävä kengässä tai sillä ei ole takakavioita enää lainkaan. Kengättömyys on kokeiltu Penan menneisyydessä, ja sieltä sitten rakennettiin pikkuhiljaa ponille kaviot takaisin. Sulo sen sijaan näyttäisi menestyvän ihan kelvollisesti ilmankin kenkiä, joten en nyt varsinaisesti tunne suurta paloa laittaa sitä kenkään. Toki tuota arkomishommaa täytyy nyt seurata silmä kovana, ja jos näyttää siltä että arkominen jatkuu vaan niin sitten tietenkin kengitetään.

Anna tulla! Mitä sinä ajattelet kengättömyydestä, kengittämisestä ja sen tarpeellisuudesta ja näistä bootseista?

keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Kun ruska on mennyt

Kun syksyn ruska näyttää vaihtuneen astetta ankeampaan syyskeliin, on aika hiukan vielä palata noihin upeisiin, värikkäisiin päiviin.

1
Lokakuisena sunnuntaiaamuna meillä kävi kylässä valokuvaaja, talliyrittäjä, naapurini ja ystäväni Minna Alaspää. Ja vaude mitä hän sai aikaan! Tässä on ensimmäiset maistiaiset kuvista ja muutamia on vielä tulossa lisää; sellaisia jotka vaativat vähän enemmän kuvankäsittelyä. Eiköhän näiden avulla saada blogin ulkoasukin uudistettua.

2

3

4

Sen lisäksi, että Minna on todella taitava kuvaaja, hän on myös ehkä maailman sydämellisin ihminen. Sellainen, jonka kanssa on helppo olla, tällaisenkin joka ei ole tottunut olemaan kuvattavana. Hän tuntuu löytävän kuviin juuri oikeat hetket, vaikka oma fiilis olisi sellainen ettei poseeraamisesta tule mitään, ponit vaan möllöttää tai yrittävät syödä, koira vaanii aina väärässä paikassa ja oma ilmekin on vähintään murhanhimoinen. Minnan kuvauslahjoihin luotin silloinkin kun vietimme kuopuksen nimiäisiä vuosi sitten ja julkistimme suvulle ja ystäville menneemme salaa naimisiin. 

Eikä tämä ole maksettu mainos, vaan ihan ehta mielipiteeni. Jos etsit kuvaajaa elämäsi tärkeisiin hetkiin, tässä yksi varteenotettava ehdokas! https://www.paivakummunminna.com/ 

5
6

7

8
Mistä kuvasta tykkäsit eniten?

perjantai 19. lokakuuta 2018

Pikkukakkosheinät











maanantai 15. lokakuuta 2018

Lokakuun laihiskuulumiset


Tänään viuhui taas mittanauha Sulon ympärillä. Olen katsellut että Sulo näyttää mielestäni aika kivasti ohentuneelta, ja pystyn jopa tuntemaan sen lonkkaluut nykyään! Mutta mittanauha on armoton väline - senteissä ja kiloissa ei muutosta ollutkaan juuri tapahtunut kuukauden takaiseen. Saattaa jopa olla että Sulo on saanut muutaman kilon takaisin... Painon mittaaminen painomittanauhalla ei ole mitenkään kovin ekstaktia tiedettä, mutta kun koitin pitää mittanauhan samassa tiukkuudessa kuin ennenkin, sain lukemaksi 318 kg vaikka kuukausi sitten lukema oli 313 kg. Yksi sentti oli kadonnut vatsan ympäriltä, kaulan keskeltä ja tyvestä.

Mikä on muuttunut kuukaudessa?
Hevoset tulivat pois laitumelta kaksi viikkoa sitten eli ovat nyt täysin heinäruokinnalla. En usko että olen varsinaisesti ylensyöttänyt heinällä, mutta liikkuminen on vähentynyt radikaalisti laidunnuksen loppumisen myötä. Ja kun tarkastelin syitä painonpudotuksen hidastumiseen, totesin että en voi syyttää liikunnan vähenemisestä ketään muuta kuin itseäni. Olen ajatellut, että kun on viileämpää niin ei Sulo hikoa niin herkästi. No joo. Tai sitten minä liikutan sitä löperösti, liian kevyesti ja liian lyhyen aikaa. Ja liian harvoin.

Ja onhan liian vähäinen liikunta näkynyt Sulossa muutenkin. Se on ollut aika kesseli, aika ärsyttävä, ylivirkeä ja sillä on ollut kaikenlaisia ideoita. Harmillista että Pena on nyt olevinaan niin aikuinen ettei se riehu Sulon kanssa, vaikka Sulo yllyttää.

Minun on siis aika ryhdistäytyä liikuttamisen suhteen. Lisätä kertoja ja ainakin kertojen tehoja. En vaan oikein tiedä, miten tämä lapsiperhearjessa toteutetaan... Aina tuntuu siltä että joku osapuoli kärsii.

Tänään ohjasajoin Oikeasti Kunnolla. Sulo on niin kiva poni ja ohjasajaminen on kiva laji. Siinä voi saada samanlaisia elämyksiä kuin ratsailtakin, ja se on jotenkin aika hämmentävää. Ja samalla tavalla minun täytyy ohjasajaessa käyttää kehoani ja muistuttaa itseäni apujen ajoituksesta, oikea-aikaisesta hellityksestä ja keveydestä. Onnistuin tekemään laukannostoja käynnistä ja siitä olen aika ylpeä.

Loppukäynnit lähdin tekemään radalle ja taluttamisen sijaan päätinkin ajaa Suloa takaa. Nappasin mukaani kolisevan härvelin jonka olen askarrellut ajo-opetusta silmälläpitäen ja johon olen Suloa totuttanut kentällä muutamaan otteeseen. Tällä erää mentiin vielä niin että minä sain kiskoa kolisevaa härveliä perässäni ja Sulo vain kuunnella se mölyä. Eipä se sitä juuri hetkauttanut...


Koliseva härveli



Hyvä poni siitä tulee! Kunpa vain löytäisin aikaa puristaa tätä ajo-opetushommaakin nyt eteenpäin niin saisin tehoja liikuttamiseen. Ja jotta laihtuminen saataisiin taas jatkumaan, täytyy minun ruveta punnitsemaan yöheinät. Nyt olen silmämääräisesti antanut yöksi heinää n. 2 kg ja olkea ehkä kilon verran. Luulen että tämä suhde täytyy keikauttaa toisinpäin, sillä tarhassa Sulo saa väkisinkin vähän liikaa heinää, kun en voi pitää Penaa ihan niin pienillä heinäkiloilla kuin Sulolle olisi ihanteellista.