Penaponi

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Blogi kaipaa apua, kenties juuri sinua!

Olen tuijotellut blogini ulkomuotoa tässä viime aikoina ja todennut, että tarvitsemme uudistusta. En ole mikään tietotekniikkavelho, enkä ole valokuvaaja, minulla on kömpelö kamera ja usein kuvaan vain kännykällä, koska huonokin kuva on kivampi kuin ei kuvaa ollenkaan (??), mutta blogin habituksen uudistamiseen nämä tiedot, taidot ja välineet eivät riitä.

Siispä kutsun apuun teitä, arvon seuraajat! Blogin nimi on ollut Penaponi ammoisista ajoista alkaen (yli kuusi vuotta jo!), mutta mitä mieltä olette, pitäisikö nimelle tehdä jotain nyt kun poneja onkin kaksi? Sulo on tullut muonavahvuuteen jäädäkseen ja tulee jatkossakin esiintymään blogissa Penan rinnalla tasapuolisen paljon tai vähän, kuinka sen nyt haluaa tulkita. Muutosten vähimmäismäärä taitaa olla ulkoasun freesaaminen niin, että myös Sulo pääsisi bannerin kuviin ja saisi oman esittelysivunsa. Mutta mitä muuta?

Blogin ulkoasun tekemisen voin antaa myös ammattilaiselle, mutta hänkin on kädetön jos minulla ei ole tarjota hyviä kuvia käyttöön. Siispä jätän tähän avoimen anomuksen sinulle, valokuvaustaitoinen henkilö: Tule meille! Asumme Turku-Tampere-Helsinki -kolmion keskellä. Olen köyhä kuin kirkonrotta, mutta vastineeksi kuvaamisesta tarjoan kahvia ja kahvipöydän herkkuja, "ponilla kyytiä" eli Penaa tai Suloa tai kumpaakin ratsuksi, ja oman ammattitaitoni käyttöösi kun ratsastat. Tai jos sinulla on ehdottaa jotain vaihtoehtoista diiliä, jossa minun opentaitoni olisivat hyödyksi, niin sellainenkin sopii. Vaihtokauppa paras kauppa!

Kommenttikenttä on vapaa kaikenlaisille ehdotuksille blogin nimestä alkaen. Kiitän lämpimästi jo etukäteen!

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Syyskuun laihiskuulumiset

Kuukausi on taas vierähtänyt Sulon edellisestä laihdutusraportista. Hiukan pelokkain tuntein tartuin tänään mittanauhaan, sillä syömistä rajoittava koppa hajosi melko pian elokuun "totuudenhetken" jälkeen, ja siitä eteenpäin Sulo on laiduntanut päivät rajoituksetta (n. 14 h). Yökosteus ja erityisen lämmin syyskuun alku roihautti laitumen vielä kasvuun, eli ravintoa on riittänyt vähän turhankin hyvin.


Onneksi mittanauha kertoi, että paino on edelleen laskussuunnassa. Ainoa pomppu ylöspäin oli kaulan tyven mitassa, johon jostain syystä sain tänään 6 cm enemmän kuin edelliskerralla. Vähän vaikeahan siitä kohtaa on saada mittaa, joka olisi joka kerta varmasti samalla tavalla ja samasta kohtaa otettu. Pelkkä kaulan asentokin vaikuttaa.

Painomittanauha antoi tämänhetkiseksi painoksi 129 cm korkealle Sulolle 313 kg. Kuluneena kuukautena painoa olisi siis mittanauhan mukaan kadonnut viisi kiloa, ja mittailun alusta eli kesäkuun puolivälistä peräti 21 kiloa. Minusta pudotustahti on ihan kohtuullinen, kun Sulon laihduttaminen on toistaiseksi toteutettu lähinnä elinolosuhteita muuttamalla, ei rajusti dieettaamalla. Laiduntamista rajoittava koppa on ollut radikaalein tekijä.

Olin tosi iloinen etenkin tuosta vatsanympärysluvusta (kesäkuussa 197 cm, viimeksi 193 cm, nyt 186 cm). Vatsa on Sulon läskipaikka ja vatsanympäryksen pienenemisessä ja kylkien ihrakerrostumien sulamisessa on eniten työmaata. Kylkiluita ei vieläkään ole havaittavissa edes kaivamalla.

12.9.
Yritin kuvata sivukuvaa kiireessä ja ilman apukäsiä. Sulolla oli joka kuvassa enemmän tai vähemmän huono asento ja kärsivä ilme...
Sulo saattaa sivulta kuvattuna näyttää jopa ihan ok:lta lihavuuskunnoltaan. Jotenkin tuo sen väri kätkee lihavuuden. Mutta kun kuvakulmaa muuttaa:

Ihralaatat kyljessä

Lantion korkein kohta ja lonkkakyhmyt kadoksissa ihran alla, selkäranka kuopassa

Sulo on oikeasti todella siro poni, joten kyllä tässä vielä ollaan tukevasti ylipainoisia. Kuukausi kuukaudelta kuitenkin parempaan menossa! Alla vielä vertailun vuoksi saapumiskuva toukokuun alusta sekä kesäkuun alun kuva. Minusta silmiinpistävin muutos on Sulon kropan malli: tullessaan se oli todella kireä ja kipeä selästään, hierojan sanojen mukaan "tyypillisen tuntiponin näköinen", selän lihaskalvot niin kireät että selkäpuoli näytti tosi lyhyeltä. Kesäkuun kuvassa Sulo on jo "pidentynyt".

toukokuu 2018

kesäkuu 2018
Aineenvaihdunnassa tapahtuu koko ajan "jotain". Oli kausi, jolloin Sulon hikihanat tuntuivat auenneen oikein kunnolla, ja hiki suorastaan norui siitä liikunnan jälkeen. Sitten tuli vaihe, jolloin koko poni alkoi tuntua käteen likaiselta, töhkäiseltä, vaikka ei näennäisesti ollut liassa, eikä harjaaminen muuttanut tilannetta miksikään. Ihosta siis tuli läpi jotain, ja muutaman saippuapesun jälkeen tilanne on normalisoitunut niin että nyt karva on taas liukasta ja puhtaan tuntuista, vaikka poni olisi piehtaroinutkin. Tällä hetkellä olen huomannut, että Sulon virtsassa on tosi voimakas ammoniakin haju, vaikka se juo hyvin ja siivoan (ainakin luullakseni) sen karsinan ihan samalla tavalla kuin Penankin, jonka karsina taas ei haise miltään.

Syyskuun puoliväliä siis mennään ja laidunkausi jatkuu vielä. Olen antanut aamuisin ulosviedessä hiukan heinää tarhaan, ja yöksi Pena saa karsinaan jo normisetin (jossain 3-4 kilon paikkeilla) heinää. Sulo saa yöksi verkkoon sekoituksen, jossa on vajaa kilo heinää ja olkea reilummin. Olen ajatellut, että kun se syö laitumella sen n. 14 tuntia päivässä, saa yöksi riittää että sillä on tarjolla pureskeltavaa jos se niin tahtoo. Todennäköisesti sama meno jatkuu sittenkin kun suljen pääsyn laitumelle. Tarhassa tulee kuitenkin olemaan Penan vuoksi heinää tarjolla Sulon tarpeisiin nähden runsaasti, joten heinänsaantia on rajoitettava sieltä mistä sen järkevästi voi toteuttaa.

torstai 6. syyskuuta 2018

Pohkeen edessä

On muuten rasittava termi tuo "pohkeen edessä". Mutta se nyt sattuu olemaan minun ja Penan tämänhetkinen pulmapähkinä, joten ajattelin kirjoittaa auki omia ajatuksiani siitä, miten tuon termin ymmärrän.

Hevonen on reipas ja menee kovaa, nyt se on pohkeen edessä? Väärin.
Ratsasta se paremmin pohkeen eteen! Takaa eteenpäin! Juu juu, mutta miten?

Pohkeen edessä liikkuva hevonen tarkoittaa minulle tunnetta siitä että hevosen moottori käy, ja se käy nimenomaan minulle. Kyse ei ole siitä, että hevosen tulisi mennä kovaa tai että tempon tulisi olla nopea. Voin ratsastaa reipastakin laukkaa ilman että Pena on pohkeen edessä. Pena voi mennä pohjeavusta niin paljon eteenpäin että tuntuu kuin se aikoisi karistaa minut vauhdista, mutta se ei ole pohkeen edessä olemista, vaan alta juoksemista.

Opettaessani käytän usein mielikuvaa Sulla pitää olla tunne että sulla on enemmän hevosta sun etu- kuin takapuolella. Keventäessä täytyy ajatella, että ylösnousun aikana hevonen kuljettaa satulan eteenpäin taas uudestaan ratsastajan takapuolen alle. Pohkeen edessä oleva hevonen on valpas, mutta levollinen. Se vastaa apuihin pehmeästi, ilman viivettä. Kun laitan jalan kiinni, tulee hevosen moottorista heti energiaa joka tuntuu paineena käsissäni, ja sitten päätän, mihin haluan sen energian laittaa. Isommille askelille eteenpäin? Okei, ajattelen hieman käsiä eteenpäin, ikään kuin työnnän etuosalle tilaa edessäni. Moottori on käynnissä ja takajalat tuottaa energiaa, joka menee hevosen kehon läpi. Ohjastuntuman keveydellä kontrolloin, kuinka paljon haluan hevosta päästää. En missään nimessä kannattele hevosta käsissäni! Ohjaajakoulussa kouluratsastusopemme hoki kyllästymiseen asti "Ei voi tulla ja mennä yhtä aikaa", ja se on oikeasti hyvä neuvo. Apujenkäytön ajoitus on todella tärkeä - pohkeenkäytöllä voi nopeuttaa hevosen jalkoja ja ohjalla kontrolloida, kuinka paljon ja mihin suuntaan energiaa vapauttaa, mutta ei voi käskeä eteenpäin ja jarruttaa samanaikaisesti.

Tämä käsittelee puolipidätettä mutta ajatus sama: ei päästetä energiaa karkuun, ei ajoiteta apuja väärin

Jotta hevonen voi olla pohkeen edessä, on sillä oltava ohjastuntuma. Pena on maailmanluokan mestari ohjastuntuman pakoilemisessa, ja se aloittaa jokaisen treenin kysymällä, voiko se vain olla käppyrässä apujeni ulottumattomissa ja reagoida hitaasti, jos ollenkaan. Se ei välttämättä näytä ulospäin ollenkaan laiskalta/hitaalta, se voi vipeltää kovastikin, mutta tunne selkään on sellainen, että kun kohdistan siihen painetta, menee 3-4 sekuntia ennen kuin saan reaktion. Jos saan. Apujen voimistaminen, "runttaaminen", aiheuttaa vielä syvemmän käpertymisen. Sen sijaan minun pitää pyrkiä nopeuttamaan Penan reaktioita = pyrkiä nopeuttamaan itseäni. Apu (- hellitys) - reaktio. Jos olen itse sitkeä, vahva ja hidas, on hevoseni samanlainen. Joudun aika monesti alkuun napauttamaan pohkeella, terävästikin, mutta silloinkin kuvio on apu - hellitys - reaktio - kiitos.

Aloitan ohjastuntumalle (eli pohkeen eteen) ratsastamisen heti kun kerään ohjia tuntumalle. Ajattelen, että ratsastan hevosta eteenpäin kohti lyhenevää ohjastuntumaa. En siis vain kerää edestä ohjia lyhyelle ja "vedä" tuntumaa itselleni, vaan haluan "työntää" tuntumaa itsestäni poispäin. Niin kuin lykkäisin kottikärryjä edelläni. Ja siellä pohkeen edessä on oltava ja pysyttävä läpi treenin, läpi suunnanmuutosten, käännösten, siirtymisten. Kun kaikki on hyvin, en auta hevosta. En kannattele, en aseta painetta, mutta en myöskään tee hevosen puolesta. Pohkeen edessä oleva hevonen liikkuu itse, hyväksyy tuntuman, antaa ratsastajan istua ja vaikuttaa, on levollisen valpas ja valmis reagoimaan heti.

Täällä olen kirjoittanut auki aika läheltä liippaavia asioita Christoph Hessin klinikan jälkeen. Tekee hyvää palata tällaisiin yhteenvetoihin aina välillä, niin ei eksy raiteilta!

perjantai 31. elokuuta 2018

Projekteja ja onnistumisia

Matkalla maastoon

Asetin tälle vuodelle tavoitteeksi päästä yksin ratsain maastoon Penan kanssa. Tiedättekö kun joskus aika vaan on kypsä ja tekeminen on helppoa - tämän maastoonmenon suhteen on käynyt juuri niin. Ok, hevoseni on 12-vuotias eikä todellakaan mikään luottopolle jolla voi mennä minne vaan ja miten vaan, mutta siinä missä en vielä muutama vuosi sitten tohtinut edes ajatella että poistuisin sen kanssa tontilta ratsastaen ilman kenenkään seuraa, on tänä kesänä tapahtunut jonkinlainen loksahdus. Enkä kyllä voi sanoa että olisi hullun lailla reenattu, päinvastoin. Olen välillä halunnut mennä metsään ratsastamaan, ja sitten, noh, olen mennyt.

Tällä viikolla tuli eräänlainen läpimurto siinä, että tein koko lenkin ratsailta. Yleensä olen taluttanut alkumatkan, jolloin pitää oman pihatien jälkeen kulkea reilu sata metriä asvalttitien reunaa, mutta nyt avasimme reitin radan kulmasta metsään niin ettei tarvitse mennä autojen sekaan lainkaan. Ja niin minä sitten menin ja ratsastin sieltä metsään, tein lenkin, menin vähän raviakin, jouduin yhdessä kohdassa vähän patistamaan Penaa ja sanomaan että ei, tuo(kaan) pölli ei aio sinua syödä ja ei, et lähde takajalkapipruetin kautta kotio. Ja Pena tokeni järkytyksestään ja talsi loppulenkin ihan asiallisesti - hieman korvat töröllä ja kroppa kireänä, mutta hallinnassa, suuremmin säpsimättä. Niin, eikä sillä ollut edes korvatulppia.

Ei huono, ei ollenkaan.


Ja koska olen ihminen jolla pitää olla jotain pientä työn alla koko ajan, ollaan aloitettu Sulon kanssa hiljaksiin uuden lajin opiskelua. Hankin sille valjakkovaljaat, tosin nämä ovat kukkaroystävälliset ja räikeät nyloniset versiot eivätkä päihitä nahkaisia kumppaneitaan, mutta saavat kelvata alkuharjotteluun.

Ensisijainen toive olisi opettaa Sulo kevyisiin työajohommiin, siis vetämään kevyitä kohteita perässään. Rengasta, ehkä jotain kuormalavatyyppistä kenttälanaa, talvella pulkkaa. Sellaisia juttuja joita kehtaa vedättää rintaremmillä. Suurempiin kuormiin ergonomisin vetoväline on tietysti länget, mutta tarkoitus ei ole edetä ihan niin hc-asteelle.


Sulo toimii ohjasajossa niin hyvin ettei se tunne paljoa eroa ratsastamisesta. Takaa ajaminen on sille myös ihan iisiä, eikä se ollut millänsäkään häntäremmistä eikä mäkivöistä, kun niitä sille esittelin. Olen myös siedättänyt sitä siihen että remmit osuu jalkoihin ja heitellyt ja sivellyt ja hinkannut sen jalkoja vetoliinoilla. Se kääntää korvaansa minua kohti ja voin nähdä kysymysmerkin sen pään päällä, mutta mihinkään se ei säntää eikä jännity. Seuraavassa vaiheessa aletaan takaa-ajon yhteydessä heilutella vetoliinaa sen jalkoja vasten ja matkia sitä miten remmit käännöksissä painuvat kiinni hevoseen. Aion myös rakennella erilaisia kiliseviä/rahisevia/suhisevia raahattavia häkkyröitä joita voin itse vetää perässäni kun ajan Suloa näin maastakäsin, jotta se tottuu raahautuvaan ääneen.


Sulo on vaan niin kymppi kaikessa. Se on välillä sen näköinen että kaikkea tuokin eukko keksii, mutta toteaa sitten ettei tästä(kään) päähänpistosta taida olla sille välitöntä uhkaa, ja jää siihen. Ja se on vasta yhdeksän! Mitä kaikkea me ehditäänkään, jos se vain saa olla ja elää terveenä. Uskon että Sulosta tulee Penan veroinen sielunkumppani minulle ja elämäni hevonen, yksi niistä. Ja oikeastaan se on sitä jo nyt.

perjantai 24. elokuuta 2018

Huojennus





Näiden kuvien nimi on huojennus, ja jokainen tämänvuotisesta heinätilanteesta kartalla oleva hevosihminen ymmärtää kyllä miksi.

Meidän ponien talven eväät on nyt tuotu pihaan, 15 isoa paalia esikuivattua heinää. Toivon että matikkapääni osasi laskea oikean määrän ettei tarvitse kevättalvella etsiä lisää - silloin, jos milloin, on nimittäin myyjän markkinat, jos ylipäätään on missään mitään myytäväksi. Ennätyksellisen kuiva ja kuuma kesä teki eteläisen Suomen heinäsadosta todella niukan, ja vaikka ykkössato saatiin korjattua todella aikaisin normaaliin nähden, ei senkään jälkeen juuri sateita tullut joten paljon odotettu ja toivottu kakkossato jäi myös monin paikoin pieneksi. Korjatkaa jos olen väärässä, mutta ymmärtääkseni idässä ja pohjoisessa heinäpula ei ole ihan niin piinallinen kuin muualla maassa?

Heinän lisäksi meillä syödään talvella olkea, tai ainakin Sulo syö. Ensin metsästin olkea vähän joka puolelta ja jätin yhteystietojani sinne ja tänne, jos jossain onnistuttaisiin paalaamaan hygieenistä ja syöttöön sopivaa olkea niin ostaisin. Kunnes mieleeni hiipi ajatus, mahtoiko oman tallin vintillä olla jotain...

Tallinvintille pitää meillä kulkea irtotikkaita pitkin joten siellä ei juuri tule käytyä. Nyt otin ja kiipesin ja kas, muistikuvani osoittautui todeksi. Ainakin 50 pikkupaalia kauranolkea, pölytöntä ja siistiä, vaikkakin vanhaa. Paalit on tehty ennen meidän muuttoa tähän joten niillä on ikää ainakin 7 vuotta, mutta kun hygienia on kunnossa ja tarkoitus ei ole saada niistä mitään ravitsemuksellista hyötyä, ne ovat vallan passeleita. Ja niiden kustannus kukkarolleni: nolla euroa.

Keräilin analyysiä varten näytteen ja tulokset tulivat alle viikossa:


Myös meidän osalta tuli todistettua vääräksi sitkeä uskomus siitä että oljessa olisi korkeat sokerit!

Nyt siis ihan luottavaisin mielin syksyä päin, kun pojilla on varmasti evästä.

lauantai 18. elokuuta 2018

Laihis etenee! - Taistelu läskiä vastaan (osa 2)

Kirjoitin lihavuustaistelusta ensimmäisen osan täällä ja tässä jatkoa: lisää lihavuuden tekijöiden pohdiskelua, ruokintajuttuja ja liikuntaa.

Kaaviossa punaisella pylpyräviivalla paino, -15 kg vajaassa 2 kuukaudessa.
Muut viivat ovat rinnanympärys, vatsanympärys ja kaulan puolivälin ympärys. Joitain senttejä kadonnut kaikista.


Olen opiskellut tätä lihavuusasiaa pikkuhiljaa ja kiinnostunut erityisesti leptiiniresistenssistä, joka lyhyesti summattuna tarkoittaa sitä, että hevosen kehon ylimääräinen rasva erittää sytokiineja, ns. tulehduksellisia aineita, jotka taas vahingoittavat hypotalamusta eli sitä aivojen osaa joka tunnistaa leptiinin eli kylläisyyshormonin. Kun hevonen syö, leptiinin määrä elimistössä kasvaa, mutta aivot eivät tunnista tätä eikä hevonen koe kylläisyyttä. Sen sijaan se jatkaa syömistä, tulee entistä lihavammaksi, tuottaa enemmän sytokiineja, jotka tekevät lisää tulehduksellista vauriota hypotalamukseen, mikä johtaa suurempaan leptiiniresistenssiin ja suurempaan lihavuuteen.

Ulkomaalaiset artikkelit tarjoavat ratkaisuksi leptiiniresistenssiin sitä, että armottoman dieetin sijasta laihdutettavalla hevosella pidetään ruokaa koko ajan edessä - korostetusti koko ajan, ei edes 10 min pausseja. Taustalla on erinomainen ajatus: on tutkittu, että stressi aiheuttaa hevosen elimistössä lukuisia tapahtumaketjuja jotka vahingoittavat elimistöä, ja että ruuan odottelu tyhjällä vatsalla on yksi suurimmista stressinaiheuttajista, ja että stressi pitää poistaa niin keho tervehtyy. Bingo, tämänhän me kaikki tiedämmekin.

Miksi sitten tässä mennään niin usein metsään? Luetaan ja ymmärretään vain se mitä halutaan lukea ja ymmärtää? "Tutkimus sanoo että hevosella pitää olla heinää koko ajan edessä, se laihtuu kun se syö koko ajan", ja laitetaan pyöröpaali tarhaan ja todetaan, että nyt on luonnonmukaiset olot.

Ratkaisu on nimenomaan luonnonmukaistaminen, mutta pyöröpaali tarhassa ei ole sitä. Meidän omistajien tulisi pyrkiä palauttamaan hevonen hevoseksi, eläimeksi joka kulkee ja etsii ruokaa. Tärkeää on myös ymmärtää, mitä se hevonen syö ja mitä sen elimistö tarvitsee.

Löysin viittauksen tutkimukseen, jossa 14 sairaalloisen ylipainoisen testihevosen testiryhmä laitettiin ruokavaliolle, jossa mineraalien saanti oli tasapainoitettu ja heinäruokavalio oli vähäsokerinen (matala NSC eli non-structural carbohydrate = sokerit, fruktaanit ja tärkkelys), mutta heinää oli vapaasti saatavilla koko ajan. Hevosia kävelytettiin maastakäsin. Ja hevosten kuntoluokka putosi Henneken lihavuuskuntoluokituksen asteikolla sairaalloisen lihavasta 8,5:sta normaaliin 5,0:n. Lisäksi kaksi vuotta myöhemmin 13/14 hevosista pystyi jälleen laiduntamaan ja silti pysymään saavutetussa kuntoluokassa.

Tässä tullaan siihen olennaiseen asiaan, joka tuppaa helposti unohtumaan. Harrastehevosta ei voi ruokkia kuin lypsävää nautaa tai edes kuin kilpaa juoksevaa lämminveristä. Sillä on väliä, millaista heinää syöttää, jos käsissä on erikoistapaus - lihava, metabolinen, PPID, insuliiniresistenssi, kaviokuumetapaus... Minusta on järkeenkäypää, että hevosen tulisi saada syödä ns. koko ajan. Mutta se ei voi vedellä koko ajan ruokaa joka saa sen sairaaksi. Yleisessä heinäpaniikissa on myös syytä muistaa, että kaikki hevoset eivät ole erikoistapauksia, ja terve hevonen kestää kyllä heinän sokeria, jos ja kun sitä toivottavasti pidetään liikkeessä niin että se kuluttaa saamansa energian.

Toinen hyvin kiinnostava pointti on tuo mineraalien tasapainoittaminen. Leptiiniresistenssiä vastaan kehotetaan käymään ensisijaisesti (ruokinta)stressin poistamisella, mutta lisäksi myös panostamalla antioksidanttiseen ruokintaan, tulehdusta hillitseviin yrtteihin, omega 3 ja omega 6 -rasvahappojen oikeaan balanssiin ja oikeiden mineraalien saannin turvaamiseen ja vieläpä muodossa jonka tiedetään imeytyvän.

Sulon elämäntaparemonttiin on nyt kuulunut olosuhteiden kokonaisvaltainen muutos: pois hälisevästä ympäristöstä, lauman seuraan, laidunnus (vaikkakin syötyä määrää kuonokopalla rajoittaen), kivunaiheuttajien poistaminen (epäsopiva satula, hampaat) ja ruokinnan laskeminen. Tein perusteellista tutkimusta valitessani kivennäistä joka palvelisi Sulon ja Penan tarpeita, ja opin että vaikka kivennäinen lupaa kattaa "kaiken", se ei monessakaan tapauksessa niin tee. Nyt Sulo on syönyt muutaman kuukauden kivennäiskomboa joka hyvin lähelle täyttää kaiken muun paitsi D-vitamiinin (kesäkaudella ei ongelmaa koska aurinko, talvella otetaan purkista tai pullosta täydennystä) ja magnesiumin. Magnesium onkin ihan oma lukunsa tällaisen aineenvaihduntaongelmaisen ruokinnassa, ja sitä minun on vielä hankittava erikseen lisää. Liika rauta pitäisi myös karsia pois, ja tämä on yksi kääntämätön kortti vielä, sillä nykyisessä kivennäisessä on melko korkea lisätty rauta, ja kotimainen heinä on myös tunnetusti rautapitoista.

3.8.2018

Havaintoja Sulosta: se on hiukan hoikistunut. Vatsa ja selkä ovat edelleen merkittävän lihavia, mutta rasvaa on sulanut etenkin lavoilta ja pyllystä. Painomitta kertoo kiloja kadonneen n. viisitoista. Painomittaa olen käytellyt suunnilleen juhannuksesta alkaen, eli havaintoaikaa on n. kaksi kuukautta. Havaintoni vahvisti myös hieroja, joka kävi kesäkuun alussa ja nyt elokuun alussa. Hän kertoi että nahka tuntuu etenkin pyllyssä siltä että siellä on "tyhjää". Ja mikä mainiointa, Sulo on ruvennut hikoilemaan! Hikoilemattomuus on epätervettä. Uskon että mineraalien ja kivennäisaineiden saannilla on suuri merkitys tässä hikoiluasiassa. Ylipäätään Sulon tapa liikkua on muuttunut elastisemmaksi, eikä se ollut hierojan käsiin enää samalla tavalla tukkoinen ja kova kuin alkukesästä. Päämäärään on vieläkin runsaasti matkaa, mutta suunta on oikea.



Ruokavalion ohella myös liikunnan lisääminen laihduttaa, sen sanoo järkikin. Sulon kohdalla pointti ei niinkään ole ollut määrän lisääminen, vaan laadun. Entinen tuntiponi pystyy menemään nöpöhölkkää tunnista toiseen rasittumatta fyysisesti juurikaan, joten matkaa lisäämällä en edes yrittänyt lisätä Sulon liikuntaa. Sen sijaan olen keskittynyt siihen, että saisin sen käyttämään oikeita lihaksia ja ns. avaamaan itseään. Olen myös koittanut olla stressaamatta ja luottanut siihen, että varsinaisen harjoittelun ohella myös kaikenlainen vapaa liikuskelu on plussaa, ja sitähän laiduntaminen laumassa väkisinkin tuo.

Sulon liikuntakalenteriin on kuulunut säännöllisesti ohjasajotreenit kentällä: puolisen tuntia niin että hengästyy ja työskentelee: kulkee kuolaimella itsensä kantaen, muuntaa askelpituutta, ponnistaa siirtymisissä askellajista toiseen. Tässäkin ollaan edistytty paljon ja Sulon liikkuminen on huomattavasti vaivattomampaa kuin aloitellessa, jolloin se oli... Noh, jäykkä ja kömpelö. Toinen säännöllinen treenimuoto on ollut irtolaukkailu. Kentällä verryttelyn jälkeen reipasta laukkaa vapaana, kunnon kiihdytyksiä ja spurtteja. Ensialkuun Suloa piti käskeä laukkaamaan, nyt se selvästi menee menemisen ilosta, pukittelee ja rallittaa monta kierrosta niin että minä vain seison kentän keskellä ja ihmettelen, mikä sille tuli. Lisäksi Sulo irtohyppää n. kerran viikossa, ja käydään metsässä kävelemässä ja rämpimässä poluilla ja polkujen vieressä sekä ajetaan pyörälenkkejä. Minulla ei vain tahdo kunto riittää polkea niin kovaa kuin Sulo menisi!

Pihkainen poni irtolaukkailun tauolla

Suloa ei siis ole liikutettu veren maku suussa monta tuntia päivässä. Siihen olen pyrkinyt, että kun se on liikutuksessa, sen tulee aina vähän hiki ja se selvästi hengästyy. Metsälenkeillä hikoilupuoli ei täyty, hengästyminen kyllä - sen verran erilaista liikkuminen poluilla on. Tyttäreni talutusratsastuksia en laske liikunnaksi lainkaan.

Yllättävän vähän löytyy faktatietoa siitä, kuinka paljon laihdutettavaa hevosta tulisi liikuttaa. Onko sitten kyse siitä, että lihavuusongelmaan havahdutaan vasta kun hevonen on niin sairas, ettei se pysty kivutta liikkumaan, ja silloin laihdutusta on tehtävä enemmän ruokavaliolla ja liikutettava sen rajoissa, mitä hevosen terveydentila antaa myöden. Yksinkertainen laihtumisen sääntö on, että on kulutettava enemmän kuin syö, jolloin painon pitäisi pudota - poislukien tietysti ns. säästöliekkitila, johon leptiiniresistenssikin osittain liittyy. Mitä jyrkemmin ruokaa rajoitetaan, sitä tiukemmin hevonen pitää kiloistaan kiinni, koska stressaantuu ruuan puutteesta. Toki jos vaihtoehto on kuolla kaviokuumeeseen tai olla rajusti rajoitetulla ruokinnalla, on valittava pienempi paha.

Palatakseni vielä siihen, mitä heinää syöttää, niin tuleva talvikausi on yleisen heinänsaantipaniikin lisäksi heinänlaatupaniikin aikaa. On tarjolla korkeaa sokeria ja vielä korkeampaa sokeria. Ei kovin ruusuiset näkymät aineenvaihduntasairaille joiden painoa pitäisi saada alas, saati sitten niille joilla on jo kaviokuumehistoriaa.

Meidän talven heinien sokeri on 180, ja se oli tarjokkaista matalin. Tai oli tarjolla myös 174 sokeri, mutta siinä valkuainen oli niin huima (100 kieppeillä), että päätin valita muutaman gramman enemmän sokeria ja useamman kymmenen grammaa vähemmän valkuaista per kuiva-ainekilo. Koska olennaista ei ole tuijottaa vain valkuaista ja sokeria, vaan katsoa myös kokonaisenergiaa eli ME-arvoa, jos haluaa hoikistaa toista hevosta sekä syöttää terveelle hevoselle jokseenkin järkeviä kilomääriä ilman jatkuvaa pihistelyä ja lihomisen pelkoa. Vajaaksi jäävän valkuaisen voin hyvin syöttää Penalle pussista, Sulon valkuaisvajetta en heti alkusyksystä lähde vielä täydentämään vaan seurailen hetken, miten sen painonpudotus etenee kun siirrytään kokonaan heinäruokintaan. "Laimennan" Sulon heiniä tarjoamalla osan korsirehusta olkena, jotta sillä olisi pureskeltavaa ja jotta sen saama päivittäinen kokonaisenergia ei nousisi liian suureksi heinän korkean sokeriarvon vuoksi. Oljen käytöstä ruokinnassa on hiljattain kirjoittanut Kaisa blogissaan, ja myös Elinan blogissa on ruokailu- ja laihdutusprojekti -tagien alla olkijuttuja.

Sivuhuomautus: Laskin viime vuonna, että Penan valkuaisentarve täyttyy heinällä jossa valkuainen on 65, jos se syö heinää 12 kg/vrk (ko. heinässä tämä tarkoitti 9,6 kuiva-ainekiloa, joka oli myös juuri optimi 2,0% Penan elopainokiloista). Tulevan talven heinässä valkuainen on 40, joten tarvitaan hieman täydennystä - ei kuitenkaan järjettömiä määriä, alle puoli litraa rypsiä riittää. 


17.8. laitumelta tullessa Sulon kuonokoppa näytti tältä. Tulkitsen tämän niin että koppailu on tältä kesältä ohitse. Sulo kulkekoon päivät laitumella vapaasti, sillä laidun on jo kuiva ja ylensyönnin mahdollisuus pieni. Kopasta oli iso hyöty ja punnitsen uuden kopan tarvetta ensi keväänä


Pahoittelen että tämä(kin) kirjoitus paisui tällaiseksi eepokseksi joka poukkoilee sinne tänne aiheessa ja sen liepeillä. Yritän hahmottaa kokonaisuuksia, mutta huomaan miten moni asia vaikuttaa kokonaisuuteen ja tulee ottaa huomioon jotta ei oikoisi mutkia suoraksi väärissä kohdin. Tämä ei ole tieteellinen teksti vaan ajatuksiani hevosen laihduttamisesta ja hyvinvointiin liittyvistä tekijöistä. Loppuun vielä muutamia linkkejä sivustoille joilla olen seikkaillut tätä tekstiä kirjoittaessani.


NSC
https://thehorse.com/18051/non-structural-carbohydrates-in-horse-forages/

Insuliiniresistenssi ja leptiiniresistenssi
https://www.horsetalk.co.nz/2017/01/03/insulin-resistant-horse-health/

Liikunta hevosen laihdutuksessa
https://thehorse.com/148509/exercising-horses-for-weight-loss/

Hevosen tasapainoinen ruokinta - muutamia selkokielisiä blogikirjoituksia aiheesta
http://hevosenruokinta.blogspot.com/


keskiviikko 15. elokuuta 2018

Valkoisten aitojen kaipuu

Osastoa mutkumähaluun. Ratsastuskentällä kuuluu olla valkoiset aidat. Meillä on sähkölangat, koska hevoset kirjaimellisesti söivät itsensä läpi parhaat päivänsä nähneestä valkoisesta lauta-aidasta pari vuotta sitten, jolloin tarhasivat kuraa paossa kentällä.

Onneksi ollaan laiskoja siivoamaan eikä heitetä juuri mitään pois. Heinäladon kattoparrujen varassa nimittäin on vuosikaudet kiikkunut valkoisia peltisiä n. nelimetrisiä jotain, jotka luultavasti ovat tilan historian aikana joskus olleet kiinni jossain aidassa. Pikainen tikkailla kiikkuminen ja laskutoimitus paljasti, että nämä jotkin voisivat kuin voisivatkin yhdessä juoksussa riittää kentän ympäri.

Tuumasta toimeen! Tulevat aitalankut alas katonrajasta, pihalle levälleen ja painepesuri laulamaan.

Näin kerron teille tapahtuneen...

... mutta näin se oikeasti tapahtui

Vuosikymmenten pölyt pois ja avot, meillä on säihkyvää aitamatskua monen monituista metriä! Sopivasti oli myös jäänyt aiemmista remonteista peltiruuveja joten kiinnityskin oli ratkaistu. Liitoskohtia varten piti vähän hieroa älynystyröitä, ja rälläkkä piti hakea anoppilasta lainaan, mutta sitten alkoi sujua.


Perusmeno lapsiperhe-kotitallissa

Siitä sitä rupesi syntymään

Aidanmokomat meinasivat loppua kesken, kunnes kaiveltiin vähän lisää tontin pöpelikköjä ja kas, puuttuvatkin metrit löytyi. Kivaahan tuommoista aitahommaa on tehdä kun kelikin on... noh, lievästi sanottuna paahteinen, +30 ja risat joka päivä. Aitaa päkästettiin kasaan porakoneen ja kateruuvien kera aina kuopuksen päiväunien aikaan, eli tunti silloin ja toinen tällöin.

Ja kun pukkaa niin priiman näköistä aitaa niin pitäähän kulahtaneet tolpatkin saada jotenkin ryhtiin. Ennen maalikauppaan kiirehtimistä kysäisin äidiltäni, olisiko hänellä sattumalta jäänyt valkoista maalia viime kesän remonteistaan. Ja juu, purkinpohja oli!





Sitten jossain vaiheessa loppui maali, ja koska olin ilahtuneen onnistuneesti saanut tämän projektin pihisteltyä läpi tähän saakka vain 5,34 e kustannuksella (pieni pussi kateruuveja lisää Prisman punnitse ja säästä -ruuviosastolta), en halunnut lähteä maalikauppaan. Jäin odottamaan äidiltäni seuraavaa maalipurkin loppua, koska myös hänellä oli erinäisiä kesäprojekteja meneillään omassa kodissaan.

Kun vihdoin maalipurkki kulkeutui meidän leveyksille, pääsin jatkamaan maalaamista. Tolppa silloin ja toinen tällöin, ja valmista tuli hitaasti mutta hitaasti. Mutta valmistuipa mokoma lopulta! Nyt kelpaa ratsastella viiden euron valkoisissa aidoissa! Onko kellään muuten tietoa, miksi ratsastuskentän aidat ovat perinteisesti valkoiset? Onko siinäkin taustalla joku ritariajan käytännönasia niin kuin vasemmalta puolelta selkäännousussa?