Penaponi

maanantai 21. tammikuuta 2019

Kylkiluut!

Sulon tammikuun laihisraportti on lyhyt:

Ponilta on nyt löydettävissä kylkiluut. Se on todellinen saavutus, sillä puoli vuotta taaksepäin ei niitä todellakaan saanut tuntuviin edes ronskisti kaivaen. Kylkiluut eivät vielä näy - en pitäisi pahana sellaista lihavuuskuntoa jossa kylkiluut vilahtavat liikkeessä tai kun hevosen kroppa on venyneenä, mutta totuuden nimessä edes Pena ei ole ihanteellisessa lihavuuskunnossa, vaan senkin kylkiluut ovat tunnettavissa, mutta eivät nähtävissä edes noissa em. tilanteissa. Sulolla on vielä ihraa pyllyllä liikaa, mutta keskivartalo alkaa jo olla aika hyvällä mallilla.

Painomittanauha näytti eilen 20. tammikuuta 303 kg. Senttimitta rinnanympäryksestä, tuosta sään takaa mitattuna, on tämän 8 kuukautta kestäneen elämäntaparemontin aikana pienentynyt 164 cm -> 158 cm. Samassa ajassa isoin muutos on tullut "takavatsan" ympäryksessä, eli suunnilleen viimeisen kylkiluun arvioidun olinpaikan kohdalta mitattuna: 197 cm -> 179 cm. Se on liki 20 senttiä vähemmän laardia!

Läskikuvani vain heikkenevät kuukausi kuukaudelta, mutta ehkä tämä on tyhjää parempi:


Täräytetään tähän verrokiksi kuva heinäkuulta 2018, jolloin Sulo taisi olla lihavimmillaan:


Kirjoittelin laihdutusprojektin alkukuukausina leptiiniresistenssistä, joka tarkoittaa sitä että hevosen aivot eivät tunnista leptiiniä, kylläisyyshormonia. Kehon ylimääräinen rasva varastoi aineita jotka heikentävät entisestään tämän kylläisyyshormonin tunnistamista, mistä aiheutuu se että lihava hevonen on ahne ja syö syömästä päästyäänkin. Ja rasva lisääntyy. Ja kylläisyyden tunnistaminen heikkenee.

Rajun dieettaamisen sijaan pitäisi pyrkiä luonnonmukaistamaan hevosen elinolot niin, että keho voisi tervehtyä tunnistamaan jälleen kylläisyyshormonin. Tämä tarkoittaa toki laihduttamista, mutta siltä kantilta, että mietitään mitä hevonen todella tarvitsee, ja kuinka paljon energiaa se syömästään ravinnosta saa. Kokonaisenergiamäärän hallintaa, siis!

Havahduin oikeastaan vasta kun etsin blogistani jotain ihan muuta asiaa ja luin vanhempia kirjoituksiani - Sulon syömiskäyttäytyminen on todella muuttunut. Se söi alkuun aivan hillittömällä ruokahalulla, ahneesti hotkimalla, oikein imuroi kaiken kitusiinsa. Ja todella nopeasti, eikä sen nälkä tuntunut talttuvan. Se ei selvästikään kokenut itseään kylläiseksi, tai ei luottanut siihen, että ruokaa kyllä tulee uudestaankin (liian pitkät ruokintavälit voivat aiheuttaa tämän, vrt. luonnollisuus siinä miten hevonen luonnossa saisi ravintoa: vähän kerrallaan, lähes koko ajan).

Enää Sulon ei ole ollenkaan samanlainen kiire. Se on toki kiinnostunut ruuasta, mutta se syö levollisesti. Järjestelee heiniään eikä vain kauho niitä suuhunsa. Tarhassa se vaihtaa omaehtoisesti kasalta toiselle eikä ahmi yhtä kasaa loppuun saakka, tai siirry vain siksi että Pena pakottaa. Olisin varovaisen taipuvainen ajattelemaan, että mikäli ponini on ollut leptiinille resistentti, olisi tilanne nyt korjaantunut.

Läskin alta on kuoriutunut todella, todella innokas poni. Sulo liikkuu kevyesti ja se haluaa mennä. Se haluaa mennä ja tehdä paljon enemmän kuin minä aina pystyn ja jaksan sille tarjota! Ylipäätään sen tapa liikkua on tervehtynyt paljon - katselin alkukesällä kuvaamiani videoita Sulosta liinan päässä, ja olipa se kankea tankero.

Lihavuus ei ole terveellistä. Läski ei ole lihasta eikä ylälinjaa eikä massaa eikä mitään muutakaan ihannoitavaa - läski on läskiä. Muutetaan asioita. Hevonen on ansainnut hyvinvoivan, normaalipainoisen kehon.

maanantai 14. tammikuuta 2019

Sellainen sunnuntai

6.40 Kuopus, 1 v. 3 kk, alkaa möyriä puoliunessa kyljessäni. Naamani päällä, rintakehän, polvien. Kieppuu ja möyrii eikä oikein ole enää unessa mutta ei ihan vielä hereilläkään. Minä olen, koska kymmenkiloinen vaippapöksy kasvojen päällä nyt vain hiukan haittaa nukkumista.

7.06 Myös esikoinen, ihanjust 5 v., herää ja ilmoittaa, että lähtee nyt pikkusiskon kanssa katsomaan lastenohjelmia. Käydään huutoneuvottelua olohuoneen ja makkarin välillä, onko kanava oikea vai pitääkö minun mennä vaihtamaan, ja onko uusi Ryhmä Hau jo tullut Areenaan, vai tuleeko se telkkarista ja mihin aikaan ja voisiko se tulla nyt heti kun Minä haluun RyhmäHaun!

8.20 Olen ilmeisesti vaipunut uudestaan uneen koska kelloni herättää. Mies on noussut kanavanvaihtoassistentiksi.

8.30 Torkku. Nyt on pakko nousta. Puen, tsekkaan lämpömittarin, otan koirat ja menen ulos. Heinät tarhaan, sitten hevosille loimet niskaan ja ulos. Kuumaa vettä hevosille ja kanoille haaleaa. Takaisin sisään. Kurkkuni on kipeä, muksut ovat olleet räkätaudissa pari viime päivää ja nyt tuntuu että tauti saavuttaa minutkin.

Aamun sisä- ja ulkolämpötila
Ellukana linssiludena

8.50 Lapsille kampaukset kun ne vielä istuvat pöydän ääressä. Oma aamupala: näkkäriä, muroja, kuumaa hunajavettä kurkkukipuun.

9.30 "Pitäiskö meidän hankkii sellaiset Peltorit tänne sisälle?" mies kysyy korviahuumaavan kirkunan yli. Hän pelaa tiskikoneen kanssa astiatetristä. Muksuilla on täysi tohina päällä, pikkusisko matkii isosiskoa aivan kaikessa, myös kovaäänisessä kirkumisessa ihan muuten vain. Kahvi olohuoneessa, selaan samalla Meidän Talo -lehteä. Mies näyttää koneelta tämän standup-pätkän ja nauran sille ääneen.


10.15 Aletaan tehdä uloslähtöä. Vaatekappaleet on hukassa. Preppaan iltapäivää silmällä pitäen jauhelihasopan - kuorin ja pilkon perunat ja porkkanat valmiiksi. Välissä etsin esikoisen fleecetakkia. Mies työntää lapset haalareissaan ovesta ulos ja menee itse perässä toisen koiran kanssa. Minä puen kaljumman koiran fleecehaalariin ja toppatakkiin ja lähden myös ulos.

Hepoille jämät

10.30 Laitan heinää pönttöihin valmiiksi. Siivoan Sulon karsinan. Mies on jo ehtinyt aloittaa Penan karsinan. Sulo sontii säntillisesti kaiken kasaan yhteen nurkkaan, Penan asumus on joka aamu sen näköinen kuin siellä olisi ollut pyörremyrsky. Kaivan ladosta puuaisat, sidon niihin apunarut ja vien aisat kentälle. Otan juoksutusvyön tallista ja haen Sulon, vien sen suoraan kentälle ja puen siinä sille vyön. Mennään pällistelemään puuaisoja ensi kertaa. Raahaan aisaa itse kun talutan Suloa, ensin oikealla puolella ja sitten vasemmalla. Lapset laskee pulkalla lumikasasta, tai isompi laskee ja pienempi tötöilee lähistöllä. Huutelen jos mies tulisi hetkeksi auttamaan aisahommissa, mutta kun häntä ei kuulu, hoidankin homman jo itse. Sulo suhtautuu aisan vetämiseen hieman epäluuloisesti, mutta menee eteenpäin eikä pyristele. Vaatii toistoja jotta huolestuneisuus häviää.


11.20 Otan Penan tarhasta toiseen käteen, käsken koirat mukaan ja lähden taluttamaan poneja ratakierrokselle. Ne ovat sanalla sanoen aika apinoita molemmat, ja saavat vuorotellen umpihankihoitoa eli joutuvat rämpimään pellon puolella hangessa, lingotun radanpinnan sijaan. Mies kiskoo lapsia ahkiolla puolikkaan ratakierroksen. Pikkusisko nukahtaa pää isosiskon olkapäätä vasten.

11.40 Ponit tarhaan. Kerään aisat kentältä. Heinänjako. Katson että iltapäivän 2 heinäannosta on valmiina jaettavaksi. Lisään puita pannuhuoneen pesään ja laitan auton lämmityspiuhan päähän. Sisälle.



12.15 Laitan ruokaa, meille aikuisille pinaattikeittoa ja lapsille lämmitän eiliset sosekeiton jämät. Päätän tehdä pikaisesti myös rieskoja ruuan kanssa ja pyöräytän taikinan.

Kätevän emännän aikaansaannos

13 Vaihdan pikkusiskolle vaipan ja puen hänet ulkohaalariin, laitan vaunuihin ja lähden lykkäämään päiväunille. Isosisko katsoo sisällä lastenohjelmaa Netflixistä. Mies lähtee töihin ja samaan aikaan äitini saapuu lastenvahdiksi 130 km päästä, niin kuin joka sunnuntai. Pikkusisko nukahtaa. Menen sisälle ja juon kahvin. Pakkaan eväät, keitän termariin mehua, vaihdan vaatteet, kurkkaan koneelta tuntisuunnitelman.



13.45 Lähden töihin. Alkumatkasta mietin läpi päivän tunnit ja niillä ratsastettavat harjoitukset. Sitten siirryn lukemaan eli kuuntelen äänikirjaa, tällä kertaa kesken on Jari Tervon Troikka.

14.45 Perillä. Tallinomistaja purkaa pihalla hevosta trailerista ja käyn kalenterin kanssa kysymässä päivän tuntilaiset. Jaan heille hevoset. On pissahätä mutta en ehdi vessaan.

15 Aikuisten istuntapainotteinen ryhmä, 6 ratsastajaa. Tehdään myötä- ja vasta-asettamista. Käytössäni on aikuisten ryhmissä mikrofonisysteemi NoShout, joka säästää kivasti ääntä ja energiaa, kun saa opettaa normaalilla puheäänellä. Loppukäyntien aikana vannotan ratsastajia olemaan putoamatta ja juoksen käymään vessassa. Seuraavaksi on luvassa liuta lapsiratsastajia, joita en voi jättää maneesiin vessareissun ajaksi valvomatta.

16 Ponitalutus. 6 kpl minipieniä ratsastajia. Tehdään toisella pitkällä sivulla pysähdyksiä käynnistä ja toisella pitkällä sivulla ravia. Kaksi ratsastajaa osaa jo keventää.

16.30 Minitunti jonka osallistujien keski-ikä on 6 vuotta tai hieman alle. Aiheena on puomit ja kevyt istunta. Yhtä lasta itkettää tämänpäiväinen ratsuvalinta. Juttelen hänelle alkukäyntien aikana ja hän kohauttelee olkiaan ja nyyhkii vastaukseksi. Kerron että ratsastuskoulussa kaikki ratsastaa kaikilla poneilla ja että kaikista poneista ei tarvitse tykätä, mutta jokaiselta oppii jotain. Kesken tunnin huomaan että häntä hymyilyttää ja tuulettelen hiukan mielessäni. Loppukäyntien aikana käyn kysymässä, mikä fiilis on nyt ja saan edelleen olankohautuksia, mutta nyt kasvoilla on jo avoin ilme. Lupaan ensi viikoksi hänelle sen ponin jolla hän olisi tänään halunnut ratsastaa.

17.15 Lasten ponitunti, 5 ratsastajaa. Mennään pohkeenväistöä, jota aloitettiin jo viime viikolla. Todella hienosti lapset ovat omaksuneet uuden asian. Yksi kysyy voiko mennä ilman jalustimia osan tunnista, ja lopulta kaikki menevät osan tunnista ilman jalustimia. Reippaat! Syön puolikkaan banaanin välikäyntien aikana.

18.15. Lasten ponitunti vol 2, 7 ratsastajaa. Sama setti kuin edellisellä ryhmällä: pohkeenväistöä, ja osa menee ilman jalustimia. Osa haluaa myös laukata ilman jalustimia, ja tällaisesta rohkeudesta olen aina todella iloinen. Syön banaanini loppupuolikkaan, se on lähes jäinen.

19.15. Aikuisten tunti, 4 ratsastajaa. Taas saan laittaa NoShoutin päälle. Pienen ryhmän kanssa mahdutaan hienosti tekemään raviväistöjä pituushalkaisijalta uralle.

20.15 Tunnit pidetty. Käyn tallin kautta, palautan NoShoutin ja juttelen hetken ratsastajien kanssa. Katson ensi viikon toivelistaa johon lapset saavat laittaa ponitoiveitaan. Pakkanen on lauhtunut ja sataa lunta. Lähden ajamaan kotiin. Syön autossa eväsleipäni ja kuuntelen Troikkaa.

21.30 Kotona. Mies on ehtinyt kotiin hieman ennen minua ja vapauttanut lapsenvahdin kotimatkalle. Hän päästää koirat ulos. Lapset on laitettu unille n. 20 aikaan. Luen autossa yksityisasiakkaalta tulleen viestin, jossa hän pyytää mielensä rauhoittelua hevosensa suhteen. Menen talliin, laitan mashin turpoamaan, tyhjennän karsinoiden vesiämpärit. Laitan heinät valmiiksi. Pena hörisee portilta jo kun menen heinien kanssa ladosta talliin. Kun menen hakemaan hevosia, on Pena pissalla kauempana tarhassa. Sulo tulee portille käytännössä pelkkien etujalkojen varassa kun takapäässä on niin paljon kengurubensaa. Pena saa pissattua ja kaahaa paikalle. Ponit sisälle, loimet pois. Vedet karsinoihin, väkirehujen laitto ja jako. Valot pois.

Väkirehut

22 Sisällä. Paleltaa paljon, mietin olenkohan huomenna työkunnossa. Iltapalaksi viimeiset rieskat, rahkaa, klementiini ja persimon. Ja joulusuklaita.

Illan lämpötilat

23.30 Naputan muistiin tämän tekstin runkoa sohvalla viltin alla istuen. Televisio on päällä mutta olen selin. Väsyttää.


00.05 Olen pedissä, lopetan Spider-pasianssin pelaamisen ja rupean nukkumaan. Yöt on tätä nykyä kohtuullisen rauhallisia, pikkusisko haluaa jossain vaiheessa pinnasängystään viereeni ja nostan hänet siihen. Isosisko samoin haluaa jossain vaiheessa yötä käydä vessassa ja tulla viereen, mutta mies hoitaa isosiskon yörallit. Aamulla olemme kaikki samassa pedissä, ja tätä järjestelyä varten meille onkin rakennettu 240 cm leveä jättipeti. Eivät ne enää teineinä viereen kömmi, joten näillä mennään.


Tällainen oli meidän varsin tavallinen talvisunnuntai, jonka summaa aika hyvin tämä:


keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Pena ratsailta

Olen pälissyt blogissa kaikenlaista, mutta Penan kouluratsastuskuulumiset ovat jääneet päivittämättä. Enkä tiedä onko niissä niin varsinaisesti ollut mitään kerrottavaakaan - syksyn läpi raahauduttiin miten kuten ja ratsastin milloin ratsastin ja tein mitä tein, en mitään kovin pitkäjännitteistä tai tavoitteellista ilmeisesti ainakaan. Ratsastuskuvia on ollut esitettäväksi pyöreä nolla (eikä se korjaudu nytkään, sori).

Penan kanssa on kuitenkin jo aika pitkän aikaa ollut hyvä mieli työskennellä. Ehkä se johtuu siitä että varsinaisia tavoitteita ei ole ollut, mutta suuria pettymyksiä tai turhautumista ei ole tullut. Päinvastoin - viikonloppuna olin hankiratsastuksella radalla, ja Pena oli hulvattoman villi, innokas mutta ei kekkuloinut mitään turmiollisia sivuloikkia tai pukkihyppyjä, vaan pisteli menemään korvat tötteröllä. Nauroin ääneen sen innolle, ja sain tuosta puolivallattomasta ratailottelusta niin paljon hyvää mieltä ja energiaa, että siitä riitti monta päivää uuden viikon puolellekin.

Joulun aikaan tuli kokeiltua myös ilman satulaa ratsastamista pimeässä. Tämä ei ollut suinkaan alkuperäinen suunnitelma, vaan tilapäisvaloni oli mysteerisesti pudonnut tolpannokasta ja hajonnut sillä välin kun laitoin Penaa tallissa ratsastuskuntoon. Koska olin jo valmistautunut ratsastamaan, ajattelin mennä siitä huolimatta, että olin liikkeellä ilman satulaa ja päivänvalon aika oli jo ohitettu. Yllätyksekseni Pena oli aika hyvin kuulolla näinkin haastavissa olosuhteissa, ja minun todella piti keskittyä siihen mitä tunnen! Yhden aistin poissulkeminen terästää toisia. Kun en nähnyt juuri mitään eikä ollut satulaa tukemassa, piti käyttää koko keskittymiskapasiteetti siihen että pysyn tasapainossa ja hevoseni kanssa samassa kurssissa. 

Tänään sain miehen videoimaan meitä hetken, jotta näkisin, miltä kentällä työskentely tällä haavaa näyttää. Siinä on monesti iso ero, mitä tuntee selkään ja mitä todellisuudessa tapahtuu. Ihana flow loisti poissaolollaan ja kentän pohja oli epämääräinen, mutta jotta ei mene virheissä rypemiseksi, palaute ja viime aikojen fiilikset tulee koontina perinteisen hampurilaismallin mukaan: 

+ Pena ravaa kivasti nykyään. Sillä on hyvä tahti ja muoto pääsääntöisesti pysyy tasaisena. Ravissa on joustoa siinä määrin kuin Penan kapasiteetti antaa myöden. Olen ehkä myös oppinut ratsastamaan eteenpäin ravia enkä jää enää niin herkästi nysväämään taaksepäin miniaskeleita. 

- Kun Pena ei ole rehellisesti läpi, sen siirtymiset ovat kammottavia. Tuntuu olevan kuun ja tähtien asennosta kiinni, milloin saan sen ratsastettua niin että siirtymisissä paketti ei leviä. Kun Pena on oikeasti avuilla, aktiivinen ja rento, se kantaa siirtymisten läpi. Jos ei täydellisesti, niin riittävän hyvin. Mutta jos en saa sitä rehellisesti pohkeen eteen, se heittääntyy salamannopeasti siirtymisissä altani pois ja karkaa peräänannosta. Minä jään silloin liikaa ratsastamaan kädellä ja unohdan kokonaan pohkeet. Jos teen siirtymiset alaspäin ääniavuilla, Pena pysyy peräänannossa mutta siirtymisten täsmällisyys kärsii. Tosin hra. Christoph Hess opasti klinikassaan kerran, että siirtymiset eteenpäin on tultava heti avusta, ja siirtymiset alaspäin voidaan tehdä ns. slow motionina, jotta rentous ja aktiivisuus voidaan säilyttää. Pitäisi siis varmaankin minun itseni tarkemmin määrittää, miten ratsastan siirtymiset ja mikä kulloinkin riittää. 

+ Olen kenties saanut tarpeeksi välähdyksiä siitä, miltä tuntuu kun Pena on oikeasti kanssani ja saan sen jakamattoman huomion. En tyydy siihen että Pena ehkä kohta viitsii keskittyä tai sitten ei. Uskallan vaatia siltä keskittymistä silloin kun tehdään töitä. Suorituksen ei tarvitse olla täydellinen eikä se usein olekaan, mutta haluan joka ratsastuskerralla tunteen, että Pena on läsnä myös henkisesti. Uskon että pitkälti tämän myötä kyttääminen ja säikkyminen kotikentällä on jäänyt käytännössä kokonaan pois.

Ja sitten jotain ennenkuulumatonta. Koostin tänään kuvatut videoklipit yhteen ja kun muksut katsoivat Pikku Kakkosta, hipsin keittiöön ja nauhoitin videoon ääniraidan! Laita siis äänet päälle niin saatan sinut käsi kädessä videon läpi ja kerron, mitä itse havaitsen hevosessani ja sen suorituksissa. 


maanantai 31. joulukuuta 2018

Mä katon tän loppuun asti


Heippa sit, vuosi 2018.

Olit ihan hyvä vuosi. Vuonna 2018 minua on puhututtanut blogissa ainakin hevosen karies, arkielämän ehtiminen ja jaksaminen, Penan fiksuuntuminen maastoilun ja jotenkin vähän kaiken muunkin suhteen, laumanlisäys Sulo joka muutti meille vappuna, hevosen laihduttaminen, lisäravinteet, varustevalinnat ja ajolle opettaminen.

Olin asettanut tavoitteeksi laihtua raskauden ja imetyksen jäljiltä takaisin omiin mittoihini (FAIL, vielä roikkuu sinnikkäät 4 ylikiloa mukana), käydä Penalla yksin maastossa (CHECK!) ja startata Penalla heA (CHECK, jos harkkakisat lasketaan). Ikuisuustavoitteena oli tänäkin vuonna hyppäämiseen lisää varmuutta ja ratsastettavuutta esteille, ja vaikka hyppykausi näin maneesittomana on aika lyhyt, koen että hyppäämisen suhteen on hyvä mieli nyt.




Nyt joulukuussa oli sellainen merkkipäivä että minulla napsahti 19 vuotta hevosenomistajuutta plakkariin. Ensi vuonna juhlitaan siis pyöreitä. Jos muistetaan.

Minulla taitaa olla taipumus katsoa loppuun saakka kääntämäni kortit näissä hevoshommeleissa. Kun sitoudun, sitoudun. Nyt tuntuu siltä, että tämä hevoskattaus on sellainen, jonka kanssa mennään rinta rinnan niin kauan kuin elon päiviä riittää. Ihan niin kuin mentiin Immun ja Mikunkin kanssa aikanaan, toisen kanssa yhteisiä päiviä riitti 15 vuoden ajan ja toisenkin kanssa yli 13 vuoden ajan. Olen siis omistanut hevosia 19 vuoden ajan ja myynyt niitä 0 kpl. Ylläpidossa minulla on ollut kaksi hevosta ja niihin olen suhtautunut niin kuin ylläpitohevoseen minusta on turvallista suhtautua: ne ovat lainassa vain. Enkä tarkoita että myymisessä olisi mitään pahaa: on parempi vanheta sellaisessa seurassa jossa viihtyy, ja joskus vain elämä heittelee niin ettei ole valinnanvaraa.

Olen onnellinen näiden nimenomaisten hevosteni kanssa ja haluan kerryttää yhteisiä vuosia. Monta, monta, toivottavasti.





Näin vuodenvaihteen kunniaksi ajattelin koostaa pienen videokollaasin siitä, miten Pena on ratsun taipaleellaan kehittynyt. Kun aloin selata vanhoja videoita, silmämunani kärvistyivät kuoppiinsa ja tajusin, että se mikä tässä kelkassa on kehittynyt, on minun ratsastustaitoni. Penassa on ollut koko ajan ihan kaikki se (rajallinen) potentiaali mikä siinä on, minä vain olen... Joo. Ja tässä kohtaa en tunne niin suurta arvostusta omaa kehitystäni kohtaan, vaan lähinnä häpeää siitä miten köppöisesti olen vaikkapa vielä 6 vuotta sitten ratsastanut. Vai mitä sanotte tästä kökötyksestä, ihan justsilleensä 6 vuotta sitten:




Eikä se nyt niin kummoisesti suju tässäkään:



Sivuhuomautuksena mainittakoon, että näissä ylläolevissa videoissa olen nykyistä olomuotoani liki 10 kg kevyempi. Toppavaatteet eivät anna kovin hyvää vertailupohjaa, mutta ehkä voidaan todeta Penan miehistyneen ja täyttyneen lihaksistoltaan melkoisesti näiden 6 v aikana, koska eivät meidän keskinäiset mittasuhteet nyt merkittävästi ole huonommaksi menneet. Vaikka aina toivonkin, että Pena voisi kasvaa vielä ihan vaikkapa 10 cm eikä olisi yhtään liian suuri.

Tältä näytti meidän ravailu nykyhetkessä 29.12.2018:



Vuoden viimeisenä työpäivänä sain hieman kyseenalaisen kunnian ratsastaa Penan veljellä, koska se oli tuhma ja nakkasi pikkuratsastajansa kaaressa ketoon. Taitaa olla sukuvika ettei suksi aina luista, niin on samanoloinen tuo miniPena. Tuntui kuin olisi kotiinsa mennyt. Luulen että Pena olisi täsmälleen samanlainen jos sitä yritettäisiin ratsastuskoulukäyttöön: se oppisi hyvin äkkiä, miten saa karistettua kuljettajan kyydistään jos ja kun ei huvita suorittaa annettuja tehtäviä. Kuulemma tämä miniPena olisi jo Black Fridayn aikaan lähtenyt tarjoushinnalla minun talliini. Harmi että nyt on tuhmien ponien kiintiö täynnä!




Uusi alkava vuosi tuo mukanaan monenlaista muutosta ja myllerrystä elämään, ainakin toivottavasti! Kovin suureellisia tavoitteita en uskalla asettaa, kun vuorokaudessa on oletettavasti myös v. 2019 vain 24 tuntia, ja ne tuntuvat näissä ruuhkavuosissa olevan aika usein liian vähän. Haluaisin panostaa omaan kehitykseeni ratsastajana ja opettajana entistä enemmän, mutta vielä en ole onnistunut ratkaisemaan ajan- ja rahankäytön yhtälöä joka mahdollistaisi valmentautumisen ja kurssittautumisen. Sulon ajo-opetuksen haluaisin valmiiksi niin että ensi vuonna tähän aikaan minulla olisi kärrykelpoinen pikkuponi. Ja Penan kanssa minulla on ollut jo jonkin aikaa salainen haave opettaa sille laukanvaihdot, joten kehtaisiko vaihdot julistaa Penan ensi vuoden tavoitteeksi...? Itselleni laitan tavoitteeksi kirjata hevosiini liittyvät kulut ylös ensi vuodelta ja julkistaa laskelman vuoden päätteeksi.

Minun ylläpitämiseni ainakin on ihan ilmaista, ettäs tiedät! Pelkkää iloa ja plussaa! Enkä muuten ole yhtään karvainen, ite oot!

Oikein hyvää uutta vuotta kaikille blogin lukijoille, toivottavasti jaksette pysyä matkassa ja kommentoida ahkerasti myös ensi vuonna!

perjantai 28. joulukuuta 2018

Missä mennään Sulon ajo-opetuksessa?

Kaiken arkihulinan lomassa on myös Sulon ajolle opettaminen edistynyt hissuksiin, en vain ole tästä ehtinyt/jaksanut/muistanut blogiin päivitellä. Viimeisin maininta blogissa ajo-opiskeluhommista on lokakuulta, jolloin kerron kiskoneeni itse kolisevaa härveliä perässäni samalla kun Sulo oli ajo-ohjissa.

"Koliseva härveli"

Seuraava askel tästä oli se, että kytkin Sulon valjaisiin "vetoliinat", eli alkuharjoitteluvaiheessa köydet, jotka saivat vain roikkua mukana kun ajoin Suloa takaa. Liinojen kanssa tein aika ronskilla otteella siedättämistä, eli heilutin liinoja Sulon jalkoja vasten, kieputtelin niitä takajalkojen ympäri ja sivelin jalkoja joka puolelta. Kiristin liinoja jalkoja ja kylkiä vasten, ja välillä keräsin liinat omiin käsiini ja tein niihin painetta vetämällä niitä taaksepäin. Kun kaikki tällainen oli useammalla harjoituskerralla Sulolle ihan ok, lisäsin liinojen päähän harjoitteluvetokartun, eli yksinkertaisesti pyöreän puunpätkän, jonka molempiin päihin on veistetty lovi johon vetoliina kiinnittyy. Ja sitten taas ajettiin rinkiä siellä sekä täällä niin että pelkkä karttu kolisi perässä, liinat koski jalkoihin, minä roikuin kartussa jotta Sulo saisi fiiliksen miltä vedon tuoma paine kropassa tuntuu, ja niin edelleen. Kun pelkkä karttu oli ok, lisäsin karttuun kiinni aiemmin mainitsemani kolisevan härvelin, ja taas mentiin.




Kaikki nämä pykälät toteutetaan siis omina harjoituskertoinaan ja toistetaan muuttumattomina niin monta kertaa, että hevonen on täysin rento. Olen pitänyt ohjenuoranani sitä, että vähintään kolme harjoituskertaa pitää sujua tylsästi ja sen oloisesti että kaikki mitä tehdään, on hevoselle tuttua ja turvallista. Vasta sitten alan lisätä tai muuttaa vedossa olevia härveleitä tai muuta varustusta.

Kun kartun ja kolinakoneen vetäminen oli tuttu juttu, oli aika lisätä panoksia ja laittaa vedettäväksi hiukan painoa. Hommaan valikoitui autonrengas. Itse renkaanveto ei ollut Sulolle juurikaan "tyhjää vedettävää" kummempi homma, mutta silti ensimmäisellä renkaanvetoharjoituksella tuli mokattua. Jotenkin ajattelin, että sama se on missä vetää rengasta ensi kertaa, ja valitsin kentän sijasta sänkkärin. Virhe! En huomioinut, että vaikka Sulo on yleensä pikkusormella pideltävissä, tuo sänkipellon avaruus siihen kuitenkin lisää virtaa. Renkaan vetäminen ei ollut ongelman ydin, mutta kun halusin harjoitella pysähdyksiä ja liikkeellelähtöjä, tuli paikallaan seisomisesta ongelma. Ja kun perässä on vetoliinat ja rengas, eikä poni seiso paikallaan ja alkaa pyöriä, niin lopputulos on solmu. Ja kun tulee solmu liinojen ja renkaan kanssa, kytkeytyy pakovietti päälle.

Onneksi, onneksi Sulo ei kuitenkaan päässyt irti, ja onneksi olin tehnyt varmuuden vuoksi renkaan ja kartun kytkentöihin paalinarusta turvalenkin, joka katkesi kun Sulo kieputti itsensä pyörimällä solmuun liinojen ja ohjien kanssa. Rengas siis jäi matkasta aikaisessa vaiheessa. Tällä harjoituskerralla ajauduttiin solmukriisiin muutamaankin otteeseen, ja hetkellisesti Sulo alkoi ahdistua kun liinat koskivat sen kylkiä ja jalkoja. Itse solmuunmenosta ei ole videota, mutta alla olevalla videolla näkyy pysähtymisen ja paikallaan seisomisen ongelmat, jotka pian videon jälkeen kulminoituivat todelliseen remmeihin sotkeutumiseen ja paikalta poistumisen yritykseen.



Tämän jälkeen otettiin sitten takapakkia harjoitteluun, ja aloin entistä tarkemmin vaatia Sulolta sitä että "seis!" on todellakin seis, eikä yhtään mitään muuta. Eikä paikallaan pysymisen harjoittelu rajoitu vain työntekoon, vaan Sulo on hyvin tarkasti harjoitellut seis-käskyä ihan kaikkialla, tallin käytävästä alkaen. Kun sanotaan "seis", on kaikkien jalkojen pysyttävä niillä sijoillaan. Ajolle oppimisen tärkein pykälä onkin siis sataprosenttisen varma paikallaan seisominen, niin nurinkuriselta kuin se tuntuukin. Se on kuitenkin ainoa turvakeino jos haaveilee edes pienimuotoisesta työajosta.


Minä myös valjastan Sulon aika monesti irrallaan, pihalla tai käytävällä. Varsinkin kaikki peräänkytkeminen tehdään irrallaan pysähdyksessä, ja siinä kuuluu seistä vaikka minä seilaan ympäriinsä, heittelen remmejä ja kilistelen lukkoja.




Pelkäsin mokanneeni tyystin kun Sulo joutui solmuun vetoliinojensa kanssa ja panikoitui, mutta onnekseni olin väärässä. Toki se hetkellisesti taantui oppimisessaan ja alkoi jännittää asioita jotka eivät sitä aiemmin jännittäneet, mutta harjoittelua jatkamalla on päästy jännityksestä taas eroon. Otin mokaamisesta opikseni, ja mietin nyt entistä tarkemmin, mitä kulloinkin harjoitutan ja miten se kannattaisi toteuttaa. Tärkeää on onnistua, ja mieluummin jättää harjoitus "liian lyhyeksi" kuin tahkoa pikkuisen vielä, jolloin riski epäonnistumiseen kasvaa.

Joulunpyhinä harpattiin taas pikkuaskel eteenpäin, kun Sulo pääsi vetämään pulkkaa. Ensin tyhjää pulkkaa ja sitten esikoiseni pääsi kyytiin. Lapsella on kypärä päässä ja aikuinen kävelee vieressä varmistuksena ensi alkuun. Näin kun kyydissä on lapsi, en harjoittele mitään missä olisi epäonnistumisen riski, kuten niitä pysähdyksiä. Ajan ensin kentällä jotta kääntymiset tulee taas kerrattua, ja kun lähden kentältä pois, on reitti etukäteen suunniteltu ja se pötkytetään eteenpäin junan lailla, jotta lapsi on turvassa. Ja hienostihan tämä pulkanveto sujui! Seuraavana ostoslistalla on kunnollinen ahkio, johon mahtuu istumaan pulkkaa paremmin.



Talvi vedettäneen pulkkaa tai ahkiota, ja seuraava opetteluetappi on irtoaisojen lisääminen. Ne eivät anna kyljissä myöden samalla lailla kuin vetoliinat, ja kääntyminen aisojen välissä on ihan eri juttu kuin pelkkien liinojen välissä.

Ja sitten kun aisat on ok, on meillä ladossa odottamassa tällainen aihio:


Vaativat melkoisen kunnostamisen ja kaunistamisen, mutta huonostakin aihiosta on helpompi lähteä loihtimaan kärryjä kuin tyhjästä. Nämä on ostettu jo loppukesästä mentaliteetilla "kun halvalla sain".


Loppuun muutama linkki Rouskutellen -blogiin, jossa on ansiokkaasti esitelty työajolle opettamisen eri vaiheita:
http://jauhokuono.blogspot.com/2015/03/yksi-euroopan-tehokkaimmista.html
http://jauhokuono.blogspot.com/2015/03/teoriasta-kaytantoon-nemon-ajokoulu.html

sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Joulutervehdys









tiistai 18. joulukuuta 2018

Kohtauksia eräästä kavioliitosta







Sulon sitkeä väsytystaistelu alkaa tuottaa tulosta: Pena on vähitellen ruvennut leikkimään sen kanssa. Voi olla että jossain vaiheessa vielä manaan tätä hetkeä kun iloitsen nujuavista ja painivista hevosistani, mutta juuri nyt pidän tätä vain ja ainoastaan positiivisena ilmiönä. Pena eli monta vuotta totisten tammojen kanssa (ensin Emmin, sitten Sissen) ja siitä itsestäänkin tuli jotenkin epätyypillisen vakava. Se on luontaisesti sellainen lähellä olija ja lähelle tulija, mutta pomotammat pitivät sen aina tarkasti etäämmällä, eivätkä to-del-la-kaan edes harkinneet mitään leikkejä. Nyt Pena on vähitellen ruvennut vastaamaan Sulon leikkiinkutsuihin. Minun läsnäoloni selvästi häiritsee leikkiä, ja parhaimmat painit olen nähnytkin ollessani itse etäämmällä.

Toki olen iloinen myös siitä että Sulo leikkii - se on tarhattu yksin edellisessä kodissa viimeiset kolme vuotta, ja sitä ennen se on ollut ori ja oletettavasti silloinkin ollut yksinään, varsa-aikoja lukuunottamatta. Tunnen iloa siitä että sosiaalinen poni löytää kaverin jonka kanssa voi toteuttaa kanssakäymisen tarpeitaan. Meillä on kestänyt reilun puoli vuotta että nämä ruunat ovat päässeet pääsemässä samalle aaltopituudelle. Toimeen ne ovat tulleet koko ajan, mutta vasta nyt alkaa tuntua siltä että ne hitsaantuvat yhteen.

Tämä joulukuu on ollut harmautta, töiden puskemista ja joulubreikin odottelua. Kohta on talvipäivänseisaus ja sitten alkaa taas valo voittaa. Jaksaa jaksaa!