Penaponi

tiistai 2. huhtikuuta 2019

Meni maaliskuu

Kokonainen maaliskuu kului eikä blogiin tullut yhtään merkintää. Tämä taitaa olla blogin 7-vuotisen historian ensimmäinen kuukausi jolloin en ole saanut aikaiseksi riviäkään. Kuluneen maaliskuun voi summata aika lailla yhteen sanaan ja se sana on migreeni. Vaikka se ei nyt heppajuttuihin liitykään, niin käsiin räjähtänyt migreeni päänsärkyineen ja oheisoireineen on tehnyt minusta tänä keväänä todella vajaakuntoisen ja kaikki voimat on pitänyt keskittää arjesta selviytymiseen. Siis siihen, että pystyisi käymään töissä, jotta saisi rahaa käydä kaupassa ja maksaa laskut, ja jaksaisi hoitaa lapset ja edes auttavasti itsensä. Maaliskuussa mieheni on varmasti tehnyt meistä enemmän tallitöitä ja olen siitä hänelle todella kiitollinen. Ponit on ollut vajaalla liikutuksella ja huomiolla, mutta kun ei pysty niin ei pysty.

Jotain pientä kuitenkin: kirjoitin ennen vuodenvaihdetta Penan suusta ja kuolainvalinnoista useampaankin otteeseen, ja nyt tuntuu että olen oikeasti löytänyt sille kuolaimen jonka kanssa sen rauhaton suu onkin tasainen ja levollinen. Ja todella ironista on, että se kuolain on nivel. Olen 8 vuotta puljannut Penan suun kanssa ja ollut niin fiksoitunut siihen että kolmipala asettuu suuhun parhaiten ja on varmasti miellyttävin, etten ole edes kokeillut niveltä. Ja kun odottelin tätä nykyistä kuolainta (jonka toimitus kesti 3 kuukautta...), käytin tilapäisesti aivan tavallista ohutta nivelkuolainta ja Pena oli senkin kanssa oikein hyvä. Virheistä oppii ja kokemusta karttuu...

Kuolain, jota Pena nyt käyttää, on oikea nimihirviö: Bombers eggbut loose ring snaffle ultra comfy lock up. Se on siis nivelkuolain, jonka suuosa lukkiutuu sekä eteen- että ylöspäin, jolloin pähkinänsärkijäefektiä ei pääse muodostumaan hammaslomaan, eikä kuolain myöskään voi tökätä hevosta kitalakeen. Kuolainrengas on oliivin ja liikkuvan renkaan risteytys, liikkuva rengas "suojaputkessa". Hirviömäisestä nimestään huolimatta hyvinkin yksinkertainen kuolain.


Ostin myös paljon kehutun Neue Schule Turtle Top -kolmipalan, mutta en ollut vakuuttunut. Ei Pena silläkään huono ollut, mutta tavallisella nivelellä se oli tyytyväisempi. Ja sitten kun tämä Bombers lopulta saapui, on se ollut tämän kanssa niin kiva kädelle etten ole halunnut muuta käyttää. Vaikka vaihtelu olisi kuolaimissakin hyvä.

Maaliskuussa kenttä alkoi sulaa ja nyt huhtikuulle käännyttyä se on jo kokonaan hiekalla ja aika lailla myös kuiva. Mitä enemmän hiekkaa esillä, sitä villimmät pörinät:





Ja Sulo pääsi maaliskuussa tositoimiin työajojuttujen suhteen, kun räjäytin pihalta pari pensasta:




Olin niin ylpeä Sulosta! Tunnin verran urakoimme oksia pihasta polttopaikalle, ja vaikka pari ensimmäistä kierrosta mentiin vähän turhan kevyin askelin, säilyi ponin mielenmaltti koko ajan ja sen työnteko vain parani loppua kohden. Mieletön poni!

lauantai 23. helmikuuta 2019

Kuulumiset

Jäätikön jäykistämät täällä terve!

Meillä oli kengitys tällä viikolla. Kengittäjältä tuli terveisiä, että Pena tuntui kovin kankealta ristikkäisestä jalkaparista eikä ollut niin leppoisa laittaa kuin viime aikoina on ollut. Totesin, ettei mikään ihme, kun tässä on viime ajat seisty ja luisteltu ja siinä se sitten onkin ollut, se arki. Mutta sainpa taas herätyksen siihen että jotain on keksittävä hevosten hyvinvoinnin vuoksi, vaikka tarjolla on luistinrataa sekä hankikantoa (joka tosin sekin tänään muistutti tässä pakastaa-lauhtuu-pakastaa-lauhtuu -kelissä luistinrataa. Lapsi lähti hiihtämään pellolle mutta totesin siinä vierellä liukastellessani että luistimet olisi ollut suksia fiksumpi välinevalinta).

Kengityksen jälkeen otin sitten molemmat ponit naruun ja lähdin metsään. Kolmen kilometrin lenkistä Sulo piffasi kaksi kolmasosaa ja huokaisi itsensä käyntiin vasta viimeisen kilometrin ajaksi. Miten niin tekemättömyys kiristää päätä??

Siinä tarpoessani oli aikaa miettiä, miten on tultu tähän että Pena on se joka kulkee monen viikon seisomisen päätteeksi talutusmaaston niin ettei sen narua tarvitse kertaakaan kiristää. Sen mukanaoloa ei oikeastaan edes huomannut. Ei Sulokaan käsistä pyri lähtemään, mutta leijailee heliumpallon lailla ja välillä tarvitsee voimasanan jottei koko ajan nypytä narusta tai taklaa taluttajan päälle kapealla polulla.

Luottamus on eräänlainen klisee näissä hevoshommissa, ja olen sen verran monissa liemissä keitetty että meinaan saada näppyjä kun joku kertoo luottavansa hevoseensa täysin tai pyrkivänsä saavuttamaan hevosensa luottamuksen. Siis joo, nimenomaan siihen pyritään, mutta sitten mielessäni vilahtaa kaikki ei-se-koskaan-ennen -kauhuskenaariot ja taas haluan välttää tuon termin käyttöä. Kun se pelkkä (pahimmassa tapauksessa yksipuolinen) luottamus ei riitä, vaan siihen tarvitaan kylkeen roppakaupalla hevosenlukutaitoa ja reaktiokykyä ja tilannetajua, ja vasta silloin voidaan puhua turvallisuudesta, eli "luottamuksesta", hevosten parissa.

Luottamusallergiastani huolimatta en keksi parempaa termiä kuvaamaan tunnetta, kun nousin metsälenkin jälkeisenä päivänä Penan selkään. Ratsastamattomat päivät olivat venyneet viikoiksi, mutta laitoin Penalle vain villaviltin ja loimivyön ja hyppäsin tuulihoususillani sen selkään (toim. huom.: se mitään hyppäämistä ollut, vaan paskanjäykkää pungertamista. Jäätikkö on kangistanut hevosen lisäksi ratsastajan). En ole vieläkään varma, missä vaiheessa tämä meidän yhteiselo on muuttunut tällaiseksi. Iso osa minusta muistaa edelleen ne ajat, kun säännönmukaisesti piti laskeutua kesken ratsastuksen juoksuttamaan, jotta pysyttiin jotenkin samassa kurssissa. Tai kun ratsastamisen päätteeksi oli aina pääasiassa paha mieli, koska Pena keskittyi pelkästään sinkoiluun ja kyttäilyyn. Nyt me mennään käyntiä ja hölkkää ilman satulaa pitkän löysän jakson päätteeksi, ja vaikka joen takaisella pellolla menee hiihtäjiä, pysyy Pena järjissään. Ja joka kerta on hyvä mieli - tällaisten kertojen jälkeen oikein erityishyvä.

Tänään oli Sulon vuoro päästä jumpalle. Otin sen ohjasajo-ohjien päähän ja totesin, että yhtä kankeita ollaan kummatkin. Narut oli aina käsissä jotenkin väärin, piiska osoitti väärään suuntaan ja enin aika meni säätämiseen. Mutta Sulokin notkistui pikkuisen - sillä oli tässä eräs epäonnen päivä kun se ensin kaatui tarhassa (koska pitää mennä juosten joka paikkaan, kelistä viis) ja saman päivän iltana juuttui piehtaroidessaan karsinan seinälle. Ei siis ihme että ruoto on kiero ja kankea.

Ja vielä pari riviä siitä L-sanasta: tämä voipullan värinen tyyppi on se sama, joka edellisessä kodissaan ratsastuskoulussa jaakattiin karsinasta puoliväkisin kiinni. Ja nyt se tulee tarhasta laukalla vastaan kun vain otan riimun tolpasta käteeni, en ehdi edes viheltää.

Jotain on tehty oikein. Olkoon se mitä tahansa, niin uskaltanen pikkuisen taputella itseäni olalle.

tiistai 12. helmikuuta 2019

Kaksi viikkoa ja kaksi päivää

Kaksi viikkoa ja kaksi päivää meni niin etten käytännössä edes koskenut hevosiini. Tai no, hoidettiin ne aamulla ulos ja illalla sisään ja välissä heinää monta kertaa ja karsinoiden siivous ja kaikki se perus, mikä on pakko päivittäin hoitaa, mutta en tehnyt niiden kanssa mitään.

Ensin tuli sitä lunta, aivan hitosti lunta, aivan joka päivä ja sitten vielä vähän lisää, niin että kaikki liikenevä aika meni sen lumen lykkäämiseen paikkoihin a, b ja c. Ja sitten oli kaikenlaista ohjelmaa, jonka tarkoitus oli virkistää kehoa ja mieltä, ja osittain näin kävikin ja osittain ei, kun aina on huono omatunto kun on jossain muualla - koska se tietää sitä että hevoset jää huomiotta. Ja sitten kun on pari päivää reissussa, tuntuu että kotiin palattua pitää olla lasten kanssa, ja pitääkin olla. Ja sitten oli työtä, ylimääräisiä tuurauksia, koska kukkaronpohja pilkottaa ja on sanottava joo kun töihin kysytään. Niin ja olihän siinä esikoisen synttäritkin. Ja jotenkin siinä sitten taas tuli runtattua itsensä niin ahtaalle että lopuksi pamahti päälle flunssa joka vei äänen (päiväksi vain, tosin, mutta opettajalle melko kiusallinen vaiva) ja toimintakyvyn. Kroppa sanoo että lepää nyt, mutta mutta. Niin, ja sittenhän alkoi räimiä vettä ja se kuohkea hanki jonka kanssa vielä pystyi jotenkin operoimaan, muuttui nuoskaksi, peililiukkaaksi ja nyt kun neljän päivän vesisateen jälkeen pakasti, on kaikkialla epämääräinen hankikanto joka kantaa-ei kanna-kantaa-ei kanna.

Tänään otin vuorollaan kummankin ponin talliin, harjasin, selvitin hännän, leikkasin tukan, putsasin kaviot. Kävin taluttaen postilaatikolla, koska pihatie on tällä hetkellä ainoa paikka jossa pääsee liikkumaan. Turhautti niin että teki mieli pillittää. Olisihan voinut ottaa traktorin ja ajaa kenttään jonkinlaisen reiän jossa pystyisi vaikka juoksuttamaan, mutta siihen olisi huvennut koko tämän päivän käytettävissä oleva aikaikkuna. Joten ajattelin että edes harjaan, edes otan hevoset käymään tallissa. Pena ei niinkään tunnu kärsivän siitä ettei se pääse jumpalle, mutta Sulo... Sulo haluaa liikkua ja turhautuu, kun elämä on vain möllöttämistä. Juoksee se tarhassa jonkun verran, mutta se kaipaa ohjelmaa, tekemistä, ajattelemista.

Tämä helmikuu on raskas kuukausi. Olen jaksanut tähänastisen talven kohtalaisen hyvällä draivilla, mutta nyt alkaa syödä naista.

perjantai 1. helmikuuta 2019

Mun lumipallo on taatusti isompi ku sun lumipallo

Miten kahden pienen lapsen äiti, yrittäjä ja hevosiaan omassa tallissaan pitävä onnistuu hoitamaan kaiken?

No välillä vähän onnahdellen, juosten kusten, mutta aina suurella luovuudella!



Semmoisia "lumipalloja" pyöriteltiin eilen, kun syksyllä latoon ajettu heinäsatsi alkoi huveta ja piti siirtää pihanlaidalta lisää heinää latoon. Traktori meillä on, mutta ei paalinsiirtoon sopivia oheislaitteita jotka eivät rikkoisi muoveja. Mies ajoi väylän lingolla auki, sitten vedettiin paalin ympärille kuormaliina ja nyppäistiin se traktorin avulla maasta irti (kun olivat aika jämäkästi jäätyneet kiinni), kaadettiin (toinen paaleista kaatui tuossa irtinyppäisyssä, toinen jouduttiin kammertamaan ihmisvoimin nurin rautakangen ja lankunpätkän avulla) ja lähdettiin pyörittämään latoa kohti. Kaksissatuumin paalit liikkui kohtalaisen kevyesti hangen päällä, mutta kyllä siinä hiki silti ehti tulla.

Kaksi paalia saatiin siirrettyä eilen, sitten meni jälkikasvulla hermo pulkkakyydistä huolimatta. Täytyy jatkaa hommia vielä kun lumikelejä riittää, on vähän siistimpää tuo duuni hangella kuin sulalla maalla...

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

On vain vääränlaista vaatetusta jne

Povattiin talven kylmintä yötä, mutta ei se ihan tässä meidän kulmilla kuitenkaan niin rapea ollut kuin viikko sitten, jolloin mittari näytti -29°C kun ajelin töistä kotipihaan. Ihan tarpeeksi viileää oli kuitenkin, ja huumaavan kaunista!

Ponit pääsivät liikkeelle, koska olen tullut hieman pakkasneuroottiseksi. Minusta tuntuu että Pena kangistuu kun pakkanen painuu alle -15°C. Se seisoo hoidettavana hiukan "käppyrässä" ja tuntuu sivellessä jotenkin... tiukalta. Kovalta. Ei samanlaisen kimmoisan pehmeältä kuin yleensä. Pena on luomukarvassaan eli käytännössä kesäkarvassa, koska se ei vain tee kunnon talvivillaa. Karva aavistuksen tihenee talvisin ja kainaloihin ja haaroväliin kasvaa yks-risti-kaks pari pitkää haitulaa, ja siinä se talviturkki sitten on. Loimien alta Pena tuntuu aina lämpimältä, joten en usko että tämä hienoinen jäykistyminen johtuu varsinaisesti palelemisesta. Näillä -15°C - -20°C lämpötiloilla Pena ulkoilee väliloimen (n. 50 g) ja fullneck-toppaloimen (300 g) kanssa, ja jos vielä kylmemmäksi käy, vaihdan väliloimen paksumpaan fullneck-malliin. Parina viime vuonna ei tosin ole ollut tarvetta kun pakkaset ovat pysyneet kohtuullisissa lukemissa.

Sulon pyöräytin kevyesti liinassa ja lähetin isännän kanssa kävelylle radalle. Pihaan palasi joulupukin näköiseksi muuttunut partanaamainen mies ja tyytyväinen poni. Juomaa ponille ja takaisin tarhaan. Penan kanssa suunnittelin kutakuinkin samaa kuviota mutta ratsailta. Olin tällännyt itseni niin tiukkaan vaatteita että karsinoita siivotessa tuli hiki, eikä kyllä kylmä ehtinyt tulla missään vaiheessa muutenkaan. Penan pieni jäykkyys tuntui selkäänkin saakka, kun hölkkäilin sillä alkuun kentällä muutamia raviympyröitä. Tuntuu siltä ettei liike ihan vaan lähde niin kuin normaalisti. Ravi jää suppeaksi ja jousto puuttuu. Alkuhölkän jälkeen lähdettiin radalle, ja kun Pena tuntui olevan mukavasti kuulolla, jotenkin ajauduin radalta naapurin tielle ja siitä metsään. Hups!



Normaalien ihmisten mittapuulla ei taida olla kovin suuri uroteko käydä 13-vuotiaaksi kääntyneellä hevosellaan yksin pieni maastolenkki, mutta Penan kanssa nämä ovat aina niitä hetkiä, joiden jälkeen voisin vähän pillittää onnesta. Se on ollut koko ikänsä niin kesseli; niin älytön spuukaaja, tärisijä, lähtöjen ottaja, panikoituja, poistuja - kertakaikkisen epäluotettava ja epämiellyttävä tyyppi viedä mihinkään oman tontin ulkopuolelle, missä voi olla mikä tahansa ennalta-arvaamaton muuttuja. Tai ei ole edes tarvittu mitään muuttujia, ylipäätään pihasta poistuminen on ollut potentiaalinen riski täydelliselle paniikille ja pakoreuhtomiselle.

Nytkin alkoi vähän puntti tutista kun piti kävellä naapurin ladon ohi, ja kun nurkan takana sitten olikin kuusentaimi lumen alla kumaraan painuneena, Pena heitti takajalkapiruetin ja pölähti ojaan. Kehitystä on tapahtunut siinä että nykyisin takajalkapiruettia ei enää läheskään joka kerta seuraa pakolaukka, joten ei muuta kuin poni pois ojasta, nokka uudestaan menosuuntaan ja pari ärräpäätä sekä tiukkaa kantapäiden käyttöä, niin selvisimme metsään. Metsässä tuijottelu vähitellen lakkaa lähes kokonaan, ja kun siirrytään leveämmältä väylältä pienille poluille, Pena jo ihan rehellisesti rentoutuu.



Kotiinpäin tullessa oli alla jo niin rela poni että uskalsin kaivaa puhelimen taskusta ja ottaa muutaman kuvan, kunnes puhelin ilmoitti sammuttavansa itsensä. Kaikkia ei ole tehty kylmää varten! Minulla sen sijaan oli kaikkien kerrosteni sisässä oikeinkin lämmin, ja suurin lämpö taisi nousta sielusta saakka. Olen joka kerta maailman onnellisin hevostyttö kun saan ratsastaa omalla kesselilläni maastossa, ilman että kenenkään syke on kahdessasadassa.




Penalla oli korvatulpat, koska ne tuntuvat vähän leikkaavan pahinta tuijottamista ja sätkyilyä. Tulppiin kuitenkin liittyy epämukavuutta, joka ilmenee ilmeenä ja ravisteluna. Nämä mielenilmaukset laantuvat kun lähdetään liikkeelle, mutta olisihan se mukavaa jos voisi olla vähemmän epämukavaa ja enemmän mukavaa. Taidan ottaa projektiksi etsiä istuvan äänieristetyn korvahupun ja kokeilla, toimisiko se riittävänä omana kuplana, ja suostuisiko Pena pitämään hattua. Aiemmat hattukokeilut ovat päättyneet niin raivokkaaseen päänravisteluun että päästä on pudonnut sekä hattu että suitset. Ei järin turvallista sekään.

Liikettä, lämpöä ja juomaa. Niillä nitistän ainakin omaa pakkasneuroosiani, ja tuskin niistä haittaa on hevosillenikaan.

maanantai 21. tammikuuta 2019

Kylkiluut!

Sulon tammikuun laihisraportti on lyhyt:

Ponilta on nyt löydettävissä kylkiluut. Se on todellinen saavutus, sillä puoli vuotta taaksepäin ei niitä todellakaan saanut tuntuviin edes ronskisti kaivaen. Kylkiluut eivät vielä näy - en pitäisi pahana sellaista lihavuuskuntoa jossa kylkiluut vilahtavat liikkeessä tai kun hevosen kroppa on venyneenä, mutta totuuden nimessä edes Pena ei ole ihanteellisessa lihavuuskunnossa, vaan senkin kylkiluut ovat tunnettavissa, mutta eivät nähtävissä edes noissa em. tilanteissa. Sulolla on vielä ihraa pyllyllä liikaa, mutta keskivartalo alkaa jo olla aika hyvällä mallilla.

Painomittanauha näytti eilen 20. tammikuuta 303 kg. Senttimitta rinnanympäryksestä, tuosta sään takaa mitattuna, on tämän 8 kuukautta kestäneen elämäntaparemontin aikana pienentynyt 164 cm -> 158 cm. Samassa ajassa isoin muutos on tullut "takavatsan" ympäryksessä, eli suunnilleen viimeisen kylkiluun arvioidun olinpaikan kohdalta mitattuna: 197 cm -> 179 cm. Se on liki 20 senttiä vähemmän laardia!

Läskikuvani vain heikkenevät kuukausi kuukaudelta, mutta ehkä tämä on tyhjää parempi:


Täräytetään tähän verrokiksi kuva heinäkuulta 2018, jolloin Sulo taisi olla lihavimmillaan:


Kirjoittelin laihdutusprojektin alkukuukausina leptiiniresistenssistä, joka tarkoittaa sitä että hevosen aivot eivät tunnista leptiiniä, kylläisyyshormonia. Kehon ylimääräinen rasva varastoi aineita jotka heikentävät entisestään tämän kylläisyyshormonin tunnistamista, mistä aiheutuu se että lihava hevonen on ahne ja syö syömästä päästyäänkin. Ja rasva lisääntyy. Ja kylläisyyden tunnistaminen heikkenee.

Rajun dieettaamisen sijaan pitäisi pyrkiä luonnonmukaistamaan hevosen elinolot niin, että keho voisi tervehtyä tunnistamaan jälleen kylläisyyshormonin. Tämä tarkoittaa toki laihduttamista, mutta siltä kantilta, että mietitään mitä hevonen todella tarvitsee, ja kuinka paljon energiaa se syömästään ravinnosta saa. Kokonaisenergiamäärän hallintaa, siis!

Havahduin oikeastaan vasta kun etsin blogistani jotain ihan muuta asiaa ja luin vanhempia kirjoituksiani - Sulon syömiskäyttäytyminen on todella muuttunut. Se söi alkuun aivan hillittömällä ruokahalulla, ahneesti hotkimalla, oikein imuroi kaiken kitusiinsa. Ja todella nopeasti, eikä sen nälkä tuntunut talttuvan. Se ei selvästikään kokenut itseään kylläiseksi, tai ei luottanut siihen, että ruokaa kyllä tulee uudestaankin (liian pitkät ruokintavälit voivat aiheuttaa tämän, vrt. luonnollisuus siinä miten hevonen luonnossa saisi ravintoa: vähän kerrallaan, lähes koko ajan).

Enää Sulon ei ole ollenkaan samanlainen kiire. Se on toki kiinnostunut ruuasta, mutta se syö levollisesti. Järjestelee heiniään eikä vain kauho niitä suuhunsa. Tarhassa se vaihtaa omaehtoisesti kasalta toiselle eikä ahmi yhtä kasaa loppuun saakka, tai siirry vain siksi että Pena pakottaa. Olisin varovaisen taipuvainen ajattelemaan, että mikäli ponini on ollut leptiinille resistentti, olisi tilanne nyt korjaantunut.

Läskin alta on kuoriutunut todella, todella innokas poni. Sulo liikkuu kevyesti ja se haluaa mennä. Se haluaa mennä ja tehdä paljon enemmän kuin minä aina pystyn ja jaksan sille tarjota! Ylipäätään sen tapa liikkua on tervehtynyt paljon - katselin alkukesällä kuvaamiani videoita Sulosta liinan päässä, ja olipa se kankea tankero.

Lihavuus ei ole terveellistä. Läski ei ole lihasta eikä ylälinjaa eikä massaa eikä mitään muutakaan ihannoitavaa - läski on läskiä. Muutetaan asioita. Hevonen on ansainnut hyvinvoivan, normaalipainoisen kehon.

maanantai 14. tammikuuta 2019

Sellainen sunnuntai

6.40 Kuopus, 1 v. 3 kk, alkaa möyriä puoliunessa kyljessäni. Naamani päällä, rintakehän, polvien. Kieppuu ja möyrii eikä oikein ole enää unessa mutta ei ihan vielä hereilläkään. Minä olen, koska kymmenkiloinen vaippapöksy kasvojen päällä nyt vain hiukan haittaa nukkumista.

7.06 Myös esikoinen, ihanjust 5 v., herää ja ilmoittaa, että lähtee nyt pikkusiskon kanssa katsomaan lastenohjelmia. Käydään huutoneuvottelua olohuoneen ja makkarin välillä, onko kanava oikea vai pitääkö minun mennä vaihtamaan, ja onko uusi Ryhmä Hau jo tullut Areenaan, vai tuleeko se telkkarista ja mihin aikaan ja voisiko se tulla nyt heti kun Minä haluun RyhmäHaun!

8.20 Olen ilmeisesti vaipunut uudestaan uneen koska kelloni herättää. Mies on noussut kanavanvaihtoassistentiksi.

8.30 Torkku. Nyt on pakko nousta. Puen, tsekkaan lämpömittarin, otan koirat ja menen ulos. Heinät tarhaan, sitten hevosille loimet niskaan ja ulos. Kuumaa vettä hevosille ja kanoille haaleaa. Takaisin sisään. Kurkkuni on kipeä, muksut ovat olleet räkätaudissa pari viime päivää ja nyt tuntuu että tauti saavuttaa minutkin.

Aamun sisä- ja ulkolämpötila
Ellukana linssiludena

8.50 Lapsille kampaukset kun ne vielä istuvat pöydän ääressä. Oma aamupala: näkkäriä, muroja, kuumaa hunajavettä kurkkukipuun.

9.30 "Pitäiskö meidän hankkii sellaiset Peltorit tänne sisälle?" mies kysyy korviahuumaavan kirkunan yli. Hän pelaa tiskikoneen kanssa astiatetristä. Muksuilla on täysi tohina päällä, pikkusisko matkii isosiskoa aivan kaikessa, myös kovaäänisessä kirkumisessa ihan muuten vain. Kahvi olohuoneessa, selaan samalla Meidän Talo -lehteä. Mies näyttää koneelta tämän standup-pätkän ja nauran sille ääneen.


10.15 Aletaan tehdä uloslähtöä. Vaatekappaleet on hukassa. Preppaan iltapäivää silmällä pitäen jauhelihasopan - kuorin ja pilkon perunat ja porkkanat valmiiksi. Välissä etsin esikoisen fleecetakkia. Mies työntää lapset haalareissaan ovesta ulos ja menee itse perässä toisen koiran kanssa. Minä puen kaljumman koiran fleecehaalariin ja toppatakkiin ja lähden myös ulos.

Hepoille jämät

10.30 Laitan heinää pönttöihin valmiiksi. Siivoan Sulon karsinan. Mies on jo ehtinyt aloittaa Penan karsinan. Sulo sontii säntillisesti kaiken kasaan yhteen nurkkaan, Penan asumus on joka aamu sen näköinen kuin siellä olisi ollut pyörremyrsky. Kaivan ladosta puuaisat, sidon niihin apunarut ja vien aisat kentälle. Otan juoksutusvyön tallista ja haen Sulon, vien sen suoraan kentälle ja puen siinä sille vyön. Mennään pällistelemään puuaisoja ensi kertaa. Raahaan aisaa itse kun talutan Suloa, ensin oikealla puolella ja sitten vasemmalla. Lapset laskee pulkalla lumikasasta, tai isompi laskee ja pienempi tötöilee lähistöllä. Huutelen jos mies tulisi hetkeksi auttamaan aisahommissa, mutta kun häntä ei kuulu, hoidankin homman jo itse. Sulo suhtautuu aisan vetämiseen hieman epäluuloisesti, mutta menee eteenpäin eikä pyristele. Vaatii toistoja jotta huolestuneisuus häviää.


11.20 Otan Penan tarhasta toiseen käteen, käsken koirat mukaan ja lähden taluttamaan poneja ratakierrokselle. Ne ovat sanalla sanoen aika apinoita molemmat, ja saavat vuorotellen umpihankihoitoa eli joutuvat rämpimään pellon puolella hangessa, lingotun radanpinnan sijaan. Mies kiskoo lapsia ahkiolla puolikkaan ratakierroksen. Pikkusisko nukahtaa pää isosiskon olkapäätä vasten.

11.40 Ponit tarhaan. Kerään aisat kentältä. Heinänjako. Katson että iltapäivän 2 heinäannosta on valmiina jaettavaksi. Lisään puita pannuhuoneen pesään ja laitan auton lämmityspiuhan päähän. Sisälle.



12.15 Laitan ruokaa, meille aikuisille pinaattikeittoa ja lapsille lämmitän eiliset sosekeiton jämät. Päätän tehdä pikaisesti myös rieskoja ruuan kanssa ja pyöräytän taikinan.

Kätevän emännän aikaansaannos

13 Vaihdan pikkusiskolle vaipan ja puen hänet ulkohaalariin, laitan vaunuihin ja lähden lykkäämään päiväunille. Isosisko katsoo sisällä lastenohjelmaa Netflixistä. Mies lähtee töihin ja samaan aikaan äitini saapuu lastenvahdiksi 130 km päästä, niin kuin joka sunnuntai. Pikkusisko nukahtaa. Menen sisälle ja juon kahvin. Pakkaan eväät, keitän termariin mehua, vaihdan vaatteet, kurkkaan koneelta tuntisuunnitelman.



13.45 Lähden töihin. Alkumatkasta mietin läpi päivän tunnit ja niillä ratsastettavat harjoitukset. Sitten siirryn lukemaan eli kuuntelen äänikirjaa, tällä kertaa kesken on Jari Tervon Troikka.

14.45 Perillä. Tallinomistaja purkaa pihalla hevosta trailerista ja käyn kalenterin kanssa kysymässä päivän tuntilaiset. Jaan heille hevoset. On pissahätä mutta en ehdi vessaan.

15 Aikuisten istuntapainotteinen ryhmä, 6 ratsastajaa. Tehdään myötä- ja vasta-asettamista. Käytössäni on aikuisten ryhmissä mikrofonisysteemi NoShout, joka säästää kivasti ääntä ja energiaa, kun saa opettaa normaalilla puheäänellä. Loppukäyntien aikana vannotan ratsastajia olemaan putoamatta ja juoksen käymään vessassa. Seuraavaksi on luvassa liuta lapsiratsastajia, joita en voi jättää maneesiin vessareissun ajaksi valvomatta.

16 Ponitalutus. 6 kpl minipieniä ratsastajia. Tehdään toisella pitkällä sivulla pysähdyksiä käynnistä ja toisella pitkällä sivulla ravia. Kaksi ratsastajaa osaa jo keventää.

16.30 Minitunti jonka osallistujien keski-ikä on 6 vuotta tai hieman alle. Aiheena on puomit ja kevyt istunta. Yhtä lasta itkettää tämänpäiväinen ratsuvalinta. Juttelen hänelle alkukäyntien aikana ja hän kohauttelee olkiaan ja nyyhkii vastaukseksi. Kerron että ratsastuskoulussa kaikki ratsastaa kaikilla poneilla ja että kaikista poneista ei tarvitse tykätä, mutta jokaiselta oppii jotain. Kesken tunnin huomaan että häntä hymyilyttää ja tuulettelen hiukan mielessäni. Loppukäyntien aikana käyn kysymässä, mikä fiilis on nyt ja saan edelleen olankohautuksia, mutta nyt kasvoilla on jo avoin ilme. Lupaan ensi viikoksi hänelle sen ponin jolla hän olisi tänään halunnut ratsastaa.

17.15 Lasten ponitunti, 5 ratsastajaa. Mennään pohkeenväistöä, jota aloitettiin jo viime viikolla. Todella hienosti lapset ovat omaksuneet uuden asian. Yksi kysyy voiko mennä ilman jalustimia osan tunnista, ja lopulta kaikki menevät osan tunnista ilman jalustimia. Reippaat! Syön puolikkaan banaanin välikäyntien aikana.

18.15. Lasten ponitunti vol 2, 7 ratsastajaa. Sama setti kuin edellisellä ryhmällä: pohkeenväistöä, ja osa menee ilman jalustimia. Osa haluaa myös laukata ilman jalustimia, ja tällaisesta rohkeudesta olen aina todella iloinen. Syön banaanini loppupuolikkaan, se on lähes jäinen.

19.15. Aikuisten tunti, 4 ratsastajaa. Taas saan laittaa NoShoutin päälle. Pienen ryhmän kanssa mahdutaan hienosti tekemään raviväistöjä pituushalkaisijalta uralle.

20.15 Tunnit pidetty. Käyn tallin kautta, palautan NoShoutin ja juttelen hetken ratsastajien kanssa. Katson ensi viikon toivelistaa johon lapset saavat laittaa ponitoiveitaan. Pakkanen on lauhtunut ja sataa lunta. Lähden ajamaan kotiin. Syön autossa eväsleipäni ja kuuntelen Troikkaa.

21.30 Kotona. Mies on ehtinyt kotiin hieman ennen minua ja vapauttanut lapsenvahdin kotimatkalle. Hän päästää koirat ulos. Lapset on laitettu unille n. 20 aikaan. Luen autossa yksityisasiakkaalta tulleen viestin, jossa hän pyytää mielensä rauhoittelua hevosensa suhteen. Menen talliin, laitan mashin turpoamaan, tyhjennän karsinoiden vesiämpärit. Laitan heinät valmiiksi. Pena hörisee portilta jo kun menen heinien kanssa ladosta talliin. Kun menen hakemaan hevosia, on Pena pissalla kauempana tarhassa. Sulo tulee portille käytännössä pelkkien etujalkojen varassa kun takapäässä on niin paljon kengurubensaa. Pena saa pissattua ja kaahaa paikalle. Ponit sisälle, loimet pois. Vedet karsinoihin, väkirehujen laitto ja jako. Valot pois.

Väkirehut

22 Sisällä. Paleltaa paljon, mietin olenkohan huomenna työkunnossa. Iltapalaksi viimeiset rieskat, rahkaa, klementiini ja persimon. Ja joulusuklaita.

Illan lämpötilat

23.30 Naputan muistiin tämän tekstin runkoa sohvalla viltin alla istuen. Televisio on päällä mutta olen selin. Väsyttää.


00.05 Olen pedissä, lopetan Spider-pasianssin pelaamisen ja rupean nukkumaan. Yöt on tätä nykyä kohtuullisen rauhallisia, pikkusisko haluaa jossain vaiheessa pinnasängystään viereeni ja nostan hänet siihen. Isosisko samoin haluaa jossain vaiheessa yötä käydä vessassa ja tulla viereen, mutta mies hoitaa isosiskon yörallit. Aamulla olemme kaikki samassa pedissä, ja tätä järjestelyä varten meille onkin rakennettu 240 cm leveä jättipeti. Eivät ne enää teineinä viereen kömmi, joten näillä mennään.


Tällainen oli meidän varsin tavallinen talvisunnuntai, jonka summaa aika hyvin tämä: