Eilen kokeiltiin, vieläkö Pena muistaa hyppäämisen ja miltä minusta nyt tuntuu sen selässä, kun esteet itsessään ei pelota. Puomipirkkona toiminut mieheni sanoi että vaikka ei ratsastuksesta juuri mitään ymmärrä niin eron näkee - nyt kuulemma näyttää siltä että ollaan menossa esteistä yli. Hyvä. Siltä sen pitääkin näyttää, ja siltä sen pitää tuntua, ja siltä se tuntuikin.
Elävä esimerkki: Pena rykäisi linjaan sisään liian kovaa, hyppäsi selkä notkolla huonot kaksi hyppyä ja pudotti jälkimmäisen esteen. Vanha minä olisi vetänyt ohjasta ja ollut peloissaan ja tullut jarru päällä uudestaan. Uusi minä sen sijaan jatkoi laukkaa eteenpäin, ei muuttanut mitään koska tiesi ettei ollut mokannut itse vaan että arviointivirhe oli yksin hevosen. Uusi minä tuli samalla tavalla etenevässä laukassa sisään, teki puolipidätteen joka meni läpi ja antoi hevosen korjata itse virheensä. Viimeinen hyppy sille edelliskierroksella pudotetulle pystylle oli terävä, korkea ja pyöreä, ei tietoakaan loppajaloista tai rytmittömyydestä. Siihen oli hyvä lopettaa.
Olen nyt vähän ratsastellut. Meillä on takana X-mittainen tauko yhteisestä tekemisestä, minä olen ratsastanut ratsastuskoulussa esteitä kerran viikossa tai kerran kahdessa viikossa tai kerran kuukaudessa tai jotain sinnepäin, miten nyt on sattunut sopimaan aikatauluihin. Pena on ollut vapaalla.
Pelkäsin että olisin (olisimme) aivan kuutamolla kun palaan satulaan. Pelkoni osoittautui vääräksi. Itse asiassa nämä ratsastelut ovat tuntuneet aivan älyttömän hyviltä siihen nähden millainen tekemättömyystauko tässä on taustalla.
Reippaana töihin??
Viittasin edellisessä kirjoituksessani siihen että säännöllinen esteratsastus tuntuu tehneen minusta paremman kouluratsastajan, ja näin se todella taitaa olla. Huomaan eron ennen kaikkea asenteessani - teen vähemmän, mutta se mitä teen, teen niin että hevonen ymmärtää. Sitten annan hevoselle aikaa ja tilaa ratkaista. Myös laukan ratsastaminen on parantunut. Kuinka kauan pitää teoriassa tankata sitä että puskeminen ja puristaminen ei auta? Estetunneilla on menty laukkaa. Ja laukkaa ja laukkaa ja laukkaa. "Iloista etenevää laukkaa", kevyessä istunnassa, reidet hapoilla. Ja sitten on menty vielä vähän lisää laukkaa. Erilaisilla hevosilla erilaista laukkaa. On koottu laukkaa ja lisätty laukkaa ja laskettu askeleita ja sovitettu oman ratsun laukkaa esteväleihin. Ja kun nostin Penalla tauon jälkeen laukan ensimmäisen kerran, sehän rullasi hienosti. Ihan ilman työntämistä ja puskemista ja auttamista. Kas vain, hevoseni laukkaa oikein hyvin kunhan minä laukkaan vähän vähemmän siellä selässä. Olen estetunneilla myös oppinut ehkä hiukan pitämään käsiäni jossain muualla kuin sylissäni. Ja antamaan ohjien ja sitä myöten hevosen pään olla. Ja kun videolta katsoin omaa kouluratsastustani niin ihan kuin perisyntini takanoja käynnissä olisi vähän vähentynyt? Esteratsastusoppeja en edes ala listata tässä ja nyt, niitä on valtavasti. On huima tunne miten paljon uutta voi oppia, vaikka on ollut lajin parissa yli kaksikymmentä vuotta!
Laiduntunnelmia
Unet
Viritin viime ratsastukselleni videokameran kuvaamaan. On eräänlaista Murphyn lain toteutumista sekin, että en ole vielä koskaan saanut videolle tai edes valokuviin sitä huippufiilistä joka joskus osuu kohdalle. Sitä kun kaikki vaan on niin hienosti ettei tiedä kuinka päin olisi. Haluaisin todella nähdä, miltä Pena näyttää ulospäin silloin kun se tuntuu minusta aivan huippuhyvältä.
Tällä kertaa Pena tuntui tosi lyhyeltä ja hitaalta - siis hitaalta siitä huolimatta, että olen nyt science of motion -hengessä ratsastanut sitä ensin hitaassa käynnissä suoraksi ja "koria korkeammalle", ja jatkanut työtä hitaassa ravissa. Olen käyttänyt paljon avo- ja sulkutaivutusta verryttelynä, jotta saisin rangan rotaation jotenkin hallintaani ja oikeaan suuntaan. Yllätyin siitä, että tuntemuksistani huolimatta Penan muoto näytti... avoimelta. Ei oikeastaan ollenkaan pahalta! Ei sen liikkumisessa nyt ihan hirmuista joustoa ja svengiä ollut, ja epäonnekseni kamera nauhoitti 26 minuuttia pääasiassa alkukäyntiä, ja minuutin ravailun jälkeen oli akku loppunut. Parhaat palat sekä se hehkuttamani laukka jäi tietenkin minulta näkemättä, mutta näinpähän ainakin sen, että vaikka alku tuntui työläältä niin ei se sitten kuitenkaan ulospäin näyttänyt pahalta.
Leikkasin muutaman palan ääritylsästä videosta tähän näytille, se on nyt lähinnä minulle itselleni muistutuksena siitä mistä näin alkukesällä lähdettiin liikkeelle. Jätin siihen näkyviin myös yhden sivuloikan, joka oli Penan loikaksi melko kesy, mutta siitä saattaa saada hiukan osviittaa Penan reaktionopeudesta ja -voimakkuudesta. Ja selkäännousun - siinä minun sähikäiseni seisoo kovassa tuulessa ohjat vapaina ja odottaa lupaa lähteä liikkeelle.
Yksi murheenkryyni meillä on taas käsissä: kengitys. Viime kesänä hehkutin useaan otteeseen (ykskakskolme kertaa ainakin) meidän huippukengittäjää joka korjasi Penan väärän kengityksen vinouttamat takakaviot ja siten myös hyvin pitkälti koko ponin vinouden. Nyt kevättalvella tämä huipputyyppi mursi polvensa... Tämä tarkoitti minulle hengenahdistusta ja stressiä, eikä syyttä. Käytin kaksi kertaa vierasta kengittäjää ja nyt ollaan taas tilanteessa, etten ole tyytyväinen siihen miltä Penan takaset näyttää. Huomenna tulee uusi kengittäjä, ja taas stressaa ja hermostuttaa. Niin paljon kuin kengittäjiä arvostankin, niin tosi monelta (nuoreltakin!) kengittäjältä puuttuu kyky kuunnella asiakasta. Minä ihan todella tunnen hevoseni jalat ja liikevirheet ja ymmärrän jotain siitä miten se tulisi kengittää. En osaa tehdä sitä työtä itse, mutta näen milloin sitä ei ole tehty niin kuin pitää. Yritän olla tahdikas kun ohjeistan kengittäjää, mutta nytkin törmäsin siihen mitääntarkoittamattomaan joojoohon, ja silti kengitys on päin sanonko mitä. Toivon kaikki raajat ristissä että huominen kengittäjä kuulee mitä minulla on sanottavana ja osaa hommansa.
En sano sori, enkä laske viikkoja jotka olen ollut poissa, täältä tai Penan selästä.
Tänään nimittäin palasin, tänne ja Penan selkään.
Jännitti. Kiipesin kyytiin ja sitten itketti.
Minun hieno ponini.
*
Olen tässä joutunut miettimään kaikenlaista, jopa sitä että luopuisin omista hevosista kokonaan. Olen miettinyt kaikkia niitä aikoja kun arki Penan kanssa oli säntäilyjen ja loikkimisen sietämistä, varotoimenpiteitä, jännittämistä, juoksuttamista, valmistautumista. Olen miettinyt aikoja kun istuin ratsastusten jälkeen saunassa itkemässä, koska tunsin epäonnistuneeni aivan kaikessa. Olen kyseenalaistanut kaiken tekemiseni tuon eläimen kanssa, olen ajatellut että ehkä sen olisi parempi jonkun sellaisen kanssa jolla on enemmän pitkäjännitteisyyttä ja kokemusta ja vakaammat hermot jotka eivät ikinä leikkaa kiinni. Jonkun sellaisen kanssa jolla ei tule monen kuukauden paussia siihen väliin jolloin olisi juuri pitänyt takoa kuumaa rautaa.
Olen miettinyt, millä tavalla haluan harrastaa, nyt kun enää vain harrastan. Nyt kun aikaa harrastamiseen on todella vähän. Harrastamisen pitää olla mukavaa ja mielekästä - ei se sitä ihan joka sekunti voi olla, mutta kokonaisuudessa omasta vapaa-ajan tekemisestä pitäisi jäädä hyvä mieli. En ole osannut myöntää sitä ääneen edes itselleni, mutta on ollut aikoja kun minulla on ollut kaikkea muuta kuin hyvä mieli Penan kanssa.
*
Tänään minulla oli Penan selässä sellainen olo kuin olisin tullut kotiini. Tuli myös olo, että minusta on tullut parempi kouluratsastaja esteratsastuksen myötä, mutta siitä havainnosta ehkä lisää myöhemmin. Nyt aion vain olla iloinen siitä, että Pena on juuri Pena, ja että olen jaksanut sen kanssa kaikki nämä ajat.
