Penaponi

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Kevyttä kivaa

Ensin 40 minuuttia metsässä (torstaina pystyi vielä seuraamaan lumessa omia jälkiään jos eksyi reitiltä, nyt tiistaina ei ollut poluilla enää kuin peilijäätä tai paljas maa), tässä sitä iloa ja itsevarmuutta josta juuri kirjoitin:



(Voi verrata tähän joulukuun ilmeeseen ja olemukseen. Kehitystä havaittavissa, eikös?)

Ja sitten toisentyyppistä iloa ja itsevarmuutta lenkin jälkeen kentällä:
(varoitus, älä pidä ääniä täysillä, tuuli suhisee melkoisesti!)





Sitten tallissa limppariämpärillinen ja varsin tyytyväisen oloinen poni pääsi ilman loimea auringonottoon. Illalla oli vastassa autuaasti itsensä kurassa pyöritellyt otus. Sallittakoon se.

Valmiina kuin partiopoika

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Pääsiäispulinat

Kiirastorstain metsäkävelyä on seurannut neljä tehokasta treenipäivää, joista on jäänyt aika ristiriitaiset tunnelmat. Tavallaan loppujen lopuksi ollaan aina päästy siihen mitä olen hakenut, mutta erimielisyyttäkin on ollut ilmassa. Eikä aina vain vähän.

Ongelma on kokoamisessa. Tai tuntumassa. Tai pohkeessa. Tai siis siinä, kun haluaisin alkaa työskennellä, vetäytyy Pena sykkyrälle eikä siihen saisi yhtään koskea jalalla tai ohjalla. Se ei tule avuille ja silloinhan on aika vähän mitä ratsastaa. Se joko karkaa alta tai jää niin paljon pohkeen taakse etten saa siihen otetta. Sitten me veivaamme 40-50 minuuttia sellaisia juttuja kuin että jalasta reagoidaan eteen kohti ohjaa (ei nosteta korvia kuskin suuhun ja pyrähdetä pika-askelilla karkuun), ja hidastavasta istunnasta hidastetaan ja jäädään odottamaan ohjeita eikä vyörytä holtittomasti sinne minne kulloinkin sattuu lapa osoittamaan. Ja sellaista, että kannetaan itse oma rintakehä eikä roikoteta sitä etujalkojen välissä eikä myöskään minun käsieni varassa. Ja kun pyydän kääntymään, käännytään koko etuosalla eikä vain nenällä (ja edelleen vyörytä lapa edellä sinne vanhaan suuntaan). Yhtään kovasti sitä ei parane käskeä, se menee aivan hysteeriseksi eikä ainakaan toimi.

Kyllä muuten on niska korkeimpana kohtana ja turpa luotiviivan edessä! (tää oli ny sitä sarkasmia)

Viimeiset 15 minuuttia on ollut joka päivä hyvät. Sitten ollaan siinä mistä pitäisi saada aloittaa. Löytyy hevonen ohjalle ja pohkeelle, ja se pysyy siinä levollisena ja kantaa ja kääntyy. Siihen me sitten lopetetaan. Hivenen turhauttavaa, mutta toisaalta osaan jo aika usein tunnistaa, milloin Pena väsyy ja milloin ei enää kannata jatkaa.

Tänään, neljäntenä päivänä, väsymyksen tunsi jo alkukäynnissä. Pena nimittäin aloitti kyttäilyn! Sitä se ei ole tehnyt pitkään aikaan. Nyt pyöri taas tutka päässä ja skannasi tiellä kävelevän sinipukuisen miehen, loimen portinpielessä ja videokameran jalan nokassa. Arvasin että napakat 3 päivää alla painavat jo jonkun verran lihaksia, joten tarkoitukseni olikin tehdä kevyemmin, ratsastaa hitaita väistöjä joilla saisin Penan odottamaan ja ottamaan takasille painoa, ja antaa sen olla pidempään siinä muodossa jossa se itse haluaa.

Tämänpäiväinen oli onnistunut kompromissi (lue: ei peruutushepuleita tai jumiutumista), lukuunottamatta sitä että huolella asettelemastani kamerasta oli loppunut akku juuri ennen sitä kuuluisaa viimeistä varttia. Jäi siis näkemättä ja jakamatta se lopputulos jonka olisin halunnut nähdä. Sen sijaan sain talteen 45 minuuttia hidasta verkkaa ja lämmittelyä. Jes.

No napsin videolta muutaman kuvan kuitenkin:
Pääni jäi kuvan ulkopuolelle mutta tämä näyttäis nyt niinku laukalta!


Ihan ekasta ravipätkästä, tämä on se muoto jonka Pena valitsee jos siihen ei puutu. Ei se huono ole, mutta saisi kantaa paremmin etuosansa ja olla sitä kautta nopeampi avuille. 

Väistöillä sain mitä halusin: hiukan lisää voimaa, hiukan lisää kantoa askeleeseen
Näin totisesti valmistaudutaan kääntämään takaosakäännöstä...

... joihin lopulta saatiinkin ihan kelpo askeleita
Huomenna ympyrä sulkeutuu ja lähdemme taas tarpomaan metsään. Sitten minä palaan kouluun ja rykäisen yli viikon pätkän ilman vapaita. Koulu kuljettaa minut myös Tampereen hevosmessuille molempina päivinä, saattaapi olla että ihan johonkin esiintymiseen saakka!

torstai 24. maaliskuuta 2016

Ilolla ja itsevarmuudella

Oivalsin jokin aika sitten, että voin maastoilla Penalla - jalkaisin. Ja että on ajattelun rajoittuneisuutta kuvitella, etteikö talutusmaasto olisi yhtä hyvästä hevoselle kuin ratsastettu maasto. Koska joka tapauksessa askellaji Penan kanssa olisi käynti, vielä hyvän aikaa, niin aivan turhaan uskottelin itselleni ettei me päästä maastoon. Päästään, kun minäkin kävelen.

Tunnin rinksa, 4,5 km, jonain päivänä männä viikolla

50 minuuttia, reilut 3,5 km (sisälsi siksakkia umpipöpelikössä oikeaa metsäkoneenuraa etsien)


Ja sitä me on nyt koitettu tehdä. Maastoilla. En sano "kerran viikossa" tai "kahdesti viikossa", kun tämä meidän liikutuskalenterimme elää nyt ihan muiden vaikuttimien kuin minun haluni mukaan. Sanon vain että on maastoiltu.

Ja taas voin vain ällistyä, miten nopeasti Pena oppii. Tänään oikein havahduin siihen, kun tultiin kotiinpäin ja Penan askel oli iso ja vetävä. Niin iso ja vetävä että se halusi kulkea vähän edelläni. Minulla on maastovermeinä naruriimu ja kolmimetrinen koulutusköysi, joka antaa kivasti vapautta vaikuttaa hevosen paikkaan talutuksessa. Annoin Penan siis kulkea hieman edelläni, ja katsoin siinä sen ilmettä. Sitä millaisella ilolla ja itsevarmuudella se askelsi metsätietä eteenpäin, korvat tanassa, koko keho keinuen hyvää käyntiä. Se uskalsi mennä. Ok, sen ilon ja itsevarmuuden särkee vielä ihan pienetkin asiat, kuten aukeat paikat ja tiellä kulkeminen, mutta ei siitä kauaa ole kun sen ilme metsässäkin oli koko ajan tämä:

Huolestunut, jännittynyt naama
Nyt se on metsässä rento ja tyytyväinen. Sen ei mene pasmat sekaisin vaikka minä vähän joutuisin tekemään tonne eiku tonne -tyyppisiä liikkeitä hakiessani oikeaa polkua. Se ei koko ajan meinaa kompastua tai kävellä päältäni, vaan se pystyy keskittymään siihen miten se jalkansa asettelee. Tänään kävi jopa niin että lumen alta löytyikin jokin kuoppa johon Penan etujalka vajosi puoleen sääreen, mutta se ei saanut paniikkia vaan antooi minun ohjata kroppaansa rauhassa niin että jalka tuli ehjänä ylöskin kuopasta.

Voi siis olla, että joskus tulee vielä sekin päivä kun lähdemme keskenämme maastoon satuloituna ja suitsittuna, ja hyvällä hetkellä nousen kyytiin. Mutta en aio nyt yhtään hosua. Olen oikein onnellinen siitä, että voimme ja saamme käydä kävelemässä yhdessä. Se on oikein mukavaa, uskon että meistä molemmista. 

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Kaikenlaista voi käydä

Voi käydä vaikkapa niin että pääseekin lähtemään koulusta jo klo 14, laps on vielä sovitusti mummolassa hoidossa ja tulee sieltä "omalla kyydillä" kotiin vasta parin tunnin päästä.

Voi siis käydä niin että on Ihan Omaa Aikaa satuloida poni ja mennä kentälle kokeilemaan, mikä on fiilis kun on kaksi päivää neuvoteltu tuntumasta ja kantamisesta ja yksi välipäivä nollattu päätä tunnin kevätmetsäsamoilulla (ja lyhyehköllä eksymisellä, onneksi Sports Tracker palautti takaisin raiteille). Voi käydä niin ettei tulekaan yhtään kiukkuperuutusta vaan voi vain huomata että ponin aivot ja kroppa ovat taas prosessoineet ja omaksuneet. Sitten voikin ajella lähes mitä vaan harjoituksia ja kaikki käy ja sujuu: tulee väistöä jossa on jo vähän ilmaa etujalkojen alla (poni itsekin tästä vähän hämmentyi, mites toi etujalka tosta viuhahti) ja tulee keskilaukkaa, ihan oikeaa keskilaukkaa: päästä paino alas satulaan pitkän sivun alussa, vain päästä, ja sieltä se tulee, tahdissa ta-da-dam ta-da-dam. Kulmaan paine pois, ulko-ohja koskettaa ulkosuupieltä ja siinä on harjoituslaukka taas. Näin voi tietysti käydä vain silloin kun ei ole mitään mahdollisuutta saada tätä hetkeä tallennettua...

Voi myös käydä niin että kun treenin lopuksi pukee ponille loimea selässä edelleen istuen, poni siinä itsetyytyväisyydessään ja rentoudessaan ravistelee päätänsä ja kaulaansa oikein kunnolla ja suitset tippuu päästä. Eipä siinä sitten muuta kuin maailmanennätysvauhtia jalkautuminen, suitset ylös hiekasta ja takaisin ponin päähän. Hupsanssaa. Sitten voi kiivetä takaisin kyytiin ja lähteä kiertämään rataa loppukäynneiksi, ottaa koiratkin mukaan. Voi käydä niin että on kamalan onnellinen siinä, sen tomppelin selässä jonka kanssa ei pitänyt mihinkään tämmöiseen pystyä.

Voi käydä niin että vasta jälkeenpäin huomaa kalenterista että tänäänhän on Pentin päivä! Se ehkä selittää.

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Video hammashoidosta ja eettistä pähkintää

Penalla oli tällä viikolla hammashuollon ja rokotuksen aika. Penan hampaita on tarkasteltu n. puolivuosittain, mutta nyt näyttäisi siltä että voidaan kokeilla venyttää väliä 9-10 kuukauteen. Suu on pysynyt suunnilleen samanlaisessa kuosissa useamman välin ja hoitava eläinlääkäri tuntee hevosen jo niin hyvin että voi tehdä arvioita siitä, mihin suuntaan tilanne kehittyy jatkossa. Peukku ylöspäin pysyville hoitosuhteille!


Tämännäköistä postia tulee hammashuollon jälkeen
Tässä videokooste toimenpiteistä:
(video on äänetön koska en halunnut kaiken kansan kuultavaksi ei-niin-aiheeseen liittynyttä small talkiamme)




Kysäisin siinä eläinlääkäriltä, mitä mieltä hän on kuolaimen oikeasta paikasta suussa. Lähinnä halusin jutella siitä, millä korkeudella kuolaimen tulisi olla (kuinka kireällä tai löysällä poskihihnoja kuuluisi pitää, näin suomeksi sanottuna). Hän sanoi, että oikeastihan hevosen suussa ei ole kuolaimelle sopivaa paikkaa ollenkaan ja että hän ei itse käytä kuolaimia hevosillaan juuri tästä syystä.

Sain minä siinä sitten vahvistustakin omille ajatuksilleni siitä, että kuolaimen olisi parempi olla kauempana ensimmäisestä poskihampaasta kuin mitä se vanhanaikainen "2-3 ryppyä suupielessä" ohje esittää. Ei sen roikkuakaan pidä, sekin on huono, mutta liian lyhyet poskihihnat vievät hevoselta mahdollisuuden itse hakea kuolaimelle sopivaa vähiten häiritsevää kohtaa.

Tästä keskustelusta lähti ajatuspyörä liikkeelle ja jotenkin se kulminoitui tänään kentällä, kun ajauduimme Penan kanssa neuvotteluun siitä, saako suuhun olla tuntuma ja pitääkö sen kanssa liikkua eteenpäin. Tiedättekö, vaikka me ihmiset olemme kykeneviä loogiseen ajatteluun, järkeilyyn ja analysointiin, mekin silti voimme liikuttaa  kehoamme tosi väärin jos se oikeampi tapa on työläs. Näyttöpäätetyö työntää leuan eteen ja hartiat lysyyn vaikka tiedämme, että päätä ei parane roikottaa niskalihasten varassa eteenpäin työntyneessä asennossa. Tulemme kipeiksi ja silti pidämme sitkeästi kiinni virheasennostamme. Sitten tulee fysioterapeutti ja antaa jumppakuminauhan ja teippaa kinesioteipillä muistutuksen nahkaan ettei leuka valu, ja kamppailemme sen uuden asennon kanssa, koska tiedämme että sitä kautta kipu hellittää.

Pena kulkisi tosi mielellään väärin. Tänään teimme ainakin 25 minuuttia pelkkää käyntiä ryyditettynä välillä puolen kentän mittaisilla protestiperuutuksilla, kun Pena ei yksinkertaisesti sulattanut sitä että halusin pitää ohjalla tuntuman ja silti pyytää sitä astumaan kunnollisia käyntiaskeleita. Ratsastustermein halusin sen avuille, kantamaan itse oman kehonsa. Pena painaa rintakehäänsä alas, notkistaa selkänsä, nostaa kaulan ylös, laittaa nenän kiinni ryntäisiin ja alakaulan eteen ja sipsuttaa pois minun ulottuviltani. Ei oo kiva asento eikä varmasti tee hyvää kropalle sellainen etupainoinen, jännittynyt kipittely. Sanoin sille ihan ääneen monta kertaa, että minä autan sua, anna mun auttaa, minä näytän missä sun on helpompi olla. Pena sanoi äläkoskemuhun ja laittoi pään tiiviimmin ryntäisiin kiinni ja alkoi peruuttaa.

Pysy siinä, on kouluratsastusope koulussa hokenut. Jos hevonen heilahtaa pois tasapainosta niin ratsastajalla täytyy olla niin vahva kehonhallinta ettei heilahda mukana. Pysy siinä. Olla ohjassa ja vetää ohjasta on eri asia. 

Minä siis pysyin ohjan päässä vaikka Pena peruutti. En vetänyt enkä provosoitunut, vaan olin ohjassa. Saavutimme pisteen jossa Pena pysähtyy, on sellaisessa rollkur-sykkyrässä ihan omatoimisesti, nojaa kuolaimeen niin että käsissäni on taatusti ainakin maitopurkin paino per ohja, eikä liiku mihinkään. Ja siinä hetkessä minä ajattelen koko tämän eettisen ajatuspyörän läpi: jos minä nyt hellitän, minä annan periksi, sanon että okei, liiku sitten niin kuin itse haluat vaikka se pidemmän päälle kipeyttää. Mietin painehaavat ja sen ettei kuolain kuulu tuonne suuhun ja siellä se nyt on ja hevonen nojaa siihen ja minä pidän. Minä mietin, onko tässä minkäänlaista eettisyyden häivähdystäkään, tässä hetkessä. Tiesin myös, että jos me nyt käymme tämän neuvottelun läpi, minä pääsen korjaamaan Penan liikkumisen sellaiseen suuntaan jossa se ei kipeytä itseään. Se on sille ensiksi raskasta ja se vaatii siltä koordinaatiota ja oikeiden lihasten käyttöä ja se vastustelee koska se kokee vääränlaisen liikkumisen helpompana. Niin eläin toimii, toimiihan looginen ihminenkin niin.

Tavallaan tiesin, että olen tehnyt tämän eettisen valinnan jo silloin kun olen noussut hevosen selkään. Jos minä joka asiassa ajattelen, haluaako hevoseni todella tätä, en ratsastaisi ollenkaan. Koska ratsastan, koen että velvollisuuteni on auttaa hevosta löytämään tasapaino jossa sen on hyvä olla. Joten minä säilytin tuntuman ohjissa, pyysin Penaa kevyellä pohkeella eteenpäin, ja aikansa pähkäiltyään se lähti. Ja sitten meillä olikin tuntuma, jota hevonen ei karannut. Olikin levollinen hevonen joka kohotti rintakehäänsä vatsalihaksillaan, suoristui, henkäisi kunnolla ja alkoi liikkua vapaammin, laajemmin. Ja se paino ohjassa mikä hetki sitten hirvitti minua, oli kadonnut, ja minulla oli yhteys käsieni kautta hevosen jalkoihin, kevyenä ja yksinkertaisena. Ja se sama tunne säilyi vaikka askellaji vaihtui raviin, laukkaan. Vain pienillä muistutuksilla Pena palasi siihen missä sen oli hyvä, siihen missä se ei aluksi olisi halunnut olla ollenkaan.



Olen koko tämän blogin historian ajan häilynyt siinä rajoilla, mitä minä tältä hevosharrastukselta haluan. Koen, että jollain tavoin eettisyys ja hevoslähtöisyys sekä tavoitteellinen ratsastuksen harrastaminen sotivat toisiaan vastaan. Jos valitsen eettisyyden ja hevoslähtöisyyden, en koskaan laittaisi hevostani tilanteeseen, jossa olen sille ehdoton ja "käytän voimakeinoja" saavuttaakseni sen mitä siltä haluan. Etsisin ratkaisumallit aina jotain toista kautta - en välttämättä lepsummin, mutta toisella tavalla. Sallisin monessa asiassa sen että hevonen tekee niin kuin se itse haluaa, vaikka se olisi minun tietämystäni ja näkemystäni vastaan. Jos taas valitsen tavoitteellisen harrastamisen, joudun väistämättä tilanteisiin jossa minun täytyy viedä hevonen pois sen mukavuusalueelta, koska tavoittelen jotain sellaista mihin hevonen ei itse luonnostaan ilman ihmisen ohjeistamista asetu. En siis ollenkaan sano, että esimerkiksi kokoaminen olisi hevoselle luonnotonta - eihän se ole. Mutta se että hevonen säilyttää kootun asennon hetkellistä brassailua pidempään ja kantaa siinä lisäksi ihmistä, se on luonnotonta ja vaatii harjoittelua ja auttamista. Ei pakottamista, siihen en halua ryhtyä. Mutta auttamista.

Minun ihanteeni on klisee: happy athlete. Minä haluaisin hevosen joka haluaisi tanssia kanssani. Tekisi sen rennoin, tyytyväisin kasvoin. Mutta se on se päämäärä. Luulen, että matkalla sitä päämäärää kohti tulee väistämättä eteen näitä tilanteita, joissa minun pitää määrittää hevoselle aika jämäkästi se, mitä siltä toivon. Ei siksi, että me sillä hetkellä (jos koskaan) esiintyisimme kenellekään, vaan siksi, että tiedän voivani lisätä hevoseni hyvinvointia ohjaamalla sen liikkumista oikeampaan suuntaan. Toki voisin myös laskea sen laitumelle ja antaa sen olla ja katsella sitä koska onhan se kaunis eläin. Varoa koskemasta siihen.

Niin. En tiedä. Nämä ovat aika vaikeita juttuja, minun mielestäni. Mitä sinä ajattelet?

torstai 17. maaliskuuta 2016

Kommee keväthangilla

1

2

3

4

No niin, se poseeraamisesta, meiksit lähtee ny kävelylle, moi!

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Inhoan!

Ei soineet tänään ilon fanfaarit kun ratsastin pitkästä, pitkästä aikaa kotiopen silmien alla. Oikeastaan olen tässä puoli päivää pyöritellyt tuota tuntia mielessäni ja pohtinut, mikä meni vikaan. Noora kirjoitti blogissaan osuvasti hevosen raameista - siis siitä muodosta johon haluaa hevosen saada ratsastettua:
Kun hevonen kantaa itseään, on koottu vaatimallaan koulutustasolla, se tunne on kutakuinkin se, että olisin yhtä hevosen kanssa. Ei hevonen + ratsastaja, vaan ratsukko. Ikään kuin en enää istuisi hevosen päällä, vaan olen ”sulautunut” siihen yhdeksi kokonaisuudeksi. Hevonen kantaa itseään haluamassani raamissa, jolloin kokonaisuus on eheä. Hevonen ei heilu ja huoju tai valu mihinkään. Ei sivuille, ei pohkeen eteen tai taakse. Hevonen on siinä raamissa minkä minä sille asetan. Ei takaosa kilometrin pitkällä takana tai kaula kilometrin edessä ja painoa 500 kiloa ohjilla.
Noora jatkaa luonnehtimalla hevostaan Herttaa:
Hertta on tamma, johon ei saa koskea ja sille pitää antaa tilaa. Hertta tahtoo kulkea liikaa raamin sisäpuolella, toisin sanoen se jää helposti pohkeen taa, ja on lyhyt edestä. Se nostaa niskaansa ja vetää kaulaansa lyhyeksi. Sillä on ihanan kevyt suu, mutta kun se pitäisi saada ottamaan enemmän tukea kuolaimeen ja hyvällä tavalla ottamaan tuki vastaan ”lepäämällä” kuolaimella.
Hertan tahdon siis saada venytettyä siihen raamiin, jossa se ”täyttää koko raamin” ja kantaa itseään.

Ei tarvitse kuin nimi ja sukupuoli vaihtaa niin puhutaan Penasta. Tänään jäi puuttumaan kaikki, se koko raami. Ok, Pena oli tehnyt alle kaksi aika rankkaa treenipäivää ja sillä varmasti kiristeli lihaksissa, mutta siitä huolimatta olen todella pettynyt, kun tuntui että koko vaivalla sovittu tunti meni ihan harakoille sen takia etten oikeastaan saanut Penaa askeleenkaan ajaksi oikeasti hyväksi. Hävetti, koska koin että ratsastin huonosti. Ja ratsastinkin, koska olin ladannut itselleni paineet onnistumisesta ja näyttämisestä. Halusin tauon jälkeen näyttää kotiopelle, miten ollaan kehitytty ja miten hienosti mennään. No ei menty ei. Ja kun koin etten saa Penaan yhteyttä, turhauduin. Ja mitä tekee turhautuminen ratsastustaidolle...

Jouduttiin hylkäämään kaikki suunnitellut tehtävät ja vain hakemaan Penaa suoraksi ja avuille. Pena käpertyi itseensä eikä antanut koskea. Ei todellakaan tullut tunnetta sulautumisesta, vaan joka askeleella minä jumpsutin irrallisena yksikkönä siinä Penan päällä. Olin hetkittäin niin neuvoton että halusin vain heittää ohjat pitkäksi ja luovuttaa. Ja voi olla että se olisikin ollut viisain vaihtoehto, mutta miksi sitä haluaa valmennuksessa jotenkin päteä? Onnistua?

Huonoin mieli tuli nimittäin siitä, että kun tunsin etten nyt vain onnistu tässä, niin jatkoin silti. Ei se Pena siitä tullut paremmaksi. Sen sijaan saimme taas kilometreihin yhden liian jännittyneen treenikerran kun hevonen "saa" repiä itseään eteenpäin väärillä lihaksilla. Ja yhden treenikerran kun minä olen sille vihainen ja epäreilu siksi että koen ettei se toimi.


Tällaista haluaisin...

Ja suunnilleen tällaista sain. (kuva syksyltä 2015)
Huomaa muuten mitä Penan kropan kanto (ja minun istuntani) tekee meidän mittauhteillemme! Alemmassa kuvassa näytän paljon isommalta Penan selkään kuin ylemmässä, vaikka olen ihan samanpituinen ja -painoinen sekä samassa satulassa samoin jalustimin molemmissa kuvissa. 

Toki toivoisin, että Pena vähän enemmän kamppailisi minun kanssani. Ettei se heti vaikean hetken tullessa sanoisi, että älä koske minuun, minä käperryn nyt tänne enkä aio tulla täältä pois koska kiristelee. Mutta odotinko minä siltä liikaa? Olinko minä itse tänään sen arvoinen, että se kamppailisi minun kanssani? En tainnut olla. Minä halusin suorittaa ja esiintyä.

Niin paljon hevosen raamiin vaikuttaa ratsastajan asento. Ihan huippuhuippuoppia tästä oli Maiju jakanut blogissaan. Ja ratsastajan asentoon vaikuttaa ratsastajan psyyke. Jos minun päässäni on napikat nurinkurin niin asentoni on nurinkurin ja hevoseni on nurinkurin. Ja sitten minä kiukuttelen hevoselleni kun se ei toimi.

Aargh miten inhoan ratsastamista toisinaan.

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Suoristuminen on kovaa työtä

Siinä tulee hiki. Ratsastajalle ja hevoselle, vaikka ulospäin ehkä näyttää siltä että mennään vain käyntiä ympyrällä. Ja tosi hidasta käyntiä, vieläpä.

Tehtiin me ravia ja laukkaakin, mutta samoilla ajatuksilla kuin käyntiä. Ulkoetujalka keskelle rintakehää, etuosa pois aidalta. Hevosta yhtä paljon molempien istuinluiden alle. Ympyrän voi ajatella kahdeksankulmiona, aina ennen kääntökohtaa pitää hidastaa ulkoetujalka ja nopeasti kääntää etuosa uuteen suuntaan, tsup tsup, ihan yhden-kahden askeleen aikana. On hallittava etuosa, takaosa seuraa kyllä.

Hevosen suoristaminen ja voimisteleminen ovat jokapäiväistä työtä eikä oikotietä onneen ole. Pena sanoi että onpas hankalaa, voisinko mennä näin, tai näin, tai näin, enkä ollenkaan käyttää niitä lihaksia joiden käyttäminen tuntuu työläältä. Pena myös yritti saada minut unohtamaan haastavat harjoitukseni heittämällä komeasti perää ja ottamalla pienet lähdöt kun pihapiirissä tapahtui yllättävää liikehdintää (no aika lähellä olikin että olisin unohtanut ratsastusharjoitukseni kun ykskaks kaksivuotias ipana oli yksinään tarhalankojen sisäpuolella sovittelemassa riimua kuusisataakiloisen Emmin päähän...), mutta onnistuin pysymään asiassa (juu huusin apujoukkoja hakemaan lapsen tarhasta eikä sattunut vahinkoa).

Penaan pitää olla tyytyväinen, sillä se yritti suurella sinnillä tulla suoremmaksi. Se vain on raskasta! Mutta ne hetket kun virheellinen rotaatio poistuu tulee vähemmän virheelliseksi, aiheuttavat meissä molemmissa sellaisen tunteen että no NYT aletaan olla asioiden äärellä! Penakin reagoi heti pärskimällä ja rentoutumalla ja ikään kuin avautumalla. Uskoisin tunteen olevan suunnilleen sama, kun fyssari avaa ihmisen rangasta tai lihaksista jonkun pinteen ja tuntuu kuin saisi ensimmäistä kertaa aikoihin oikeasti keuhkot täyteen ilmaa. Harmi vaan ettei tähän kierouteen taida olla quick fixiä - mistä päästäänkin sivuamaan sitä että jos suinkaan joskus rahatilanteeni sen sallii, haluaisin näyttää Penaa kiropraktikolle. Mutta koska sellainenkaan hoito ei ole quick fix kuin ehkä tilapäisesti, jatkamme sitkeästi työskentelyä kohti suorempaa kehoa ja vapautuneempaa liikettä.

Viime viikonlopun vastalaukkaonnistuminen antoi minulle rohkeutta kokeilla muitakin uusia temppuja (joihin olen saanut hyvin pontevaa ja tinkimätöntä ohjausta koulussa joka päivä ja parhaina jopa usealla hevosella per päivä). Tänään nimittäin harjoittelin Penan kanssa takaosakäännöksiä, tai oikeastaan ne olivat työskentelykäännöksiä. Ihan niin kuin laukkapiruettiakin harjoitellaan työskentelypiruetilla, voi takaosakäännöstäkin harjoitella työskentelykäännöksenä. Armoton fakta on, että takaosakäännös on liike joka paljastaa ratsastajan jokaikisen virheen ja oikein korostaa niitä. Jos työnnät tai vedät, nojaat tai kallistut, hosut tai olet liian hidas tai et vain yksinkertaisesti tiedä mitä olet tekemässä, kaikki näkyy. Saimme kotiläksyksi opiskella takaosakäännöstä teoriassa, ja sen teinkin (joskin menin myös vähän turaamaan käytännössä, sori!) Aika kattavasti on kerrottu esim. täällä. Minä tosin rakensin käännöstä avotaivutusajatuksen sijaan sulkutaivutuksen kautta, niin kuin minua koulussa opetettiin. Ympyrällä ajatus loivasta sulusta, jotta sisäohjaan tulee tunne ulkotakajalasta. Ja sitten siitä sisäohja lähtee kääntämään etuosaa, ulko-ohja on jarru tarvittaessa (sen puolipidätte vain koskettaa suupieltä, ei vedä taakse) ja ulkopohje tarvittaessa nopeuttaa, tap tap! Niin vaan se Penakin kääntyi hienoja askeleita, vaikka tavallaan me molemmat olemme yhtä ummikoita tässä. Mutta minuun on asennettu nyt pieni häive siitä mansikan mausta, niin osaan vähän suunnistaa.

Ja hei, mulla on loma! Kokonainen viikko! Mutta mikään treeniviikko tästäkään ei tule, sillä oli pakko ottaa Penalle rokotus ja hammashuolto tiistaille... Siitä seuraa väkisinkin vähän lisää huilipäiviä, mutta eiköhän sitten loppuviikosta uskalla jo ratsastella. Samalla eläinlääkärikäynnillä saan näytettyä Penaa vaivaavia outoja rupia - pohdin rupia jo syksyllä ja siinä ne ovat keikkuneet mukana koko talven, mutta nyt viimeisen viikon aikana ne ovat levinneet aika paljon laajemmalle alueelle.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Hehkuti hehkuti

Kannatti sutia se eilinen onkspakkojoseihaluu läpi - tänään sain taas niin makeita fiiliksiä kentällä että elän tällä pitkälle ensi viikkoon!

Alkuverryttely rankahkosta eilisestä johtuen ajatuksella pitkää matalaa rentoa eteen-alas, turhia prässäämättä. Ensin Pena olisi tullut vain lyhyeksi pois tuntumalta ja pohkeen taakse, mutta yllättävän nopeasti alkoi seurata ohjaa niin että pystyin "työntämään" sitä ohjan mukana pidemmälle ja matalammalle kaulalle. "Teidän tulisi kyetä tekemään kaikki samat asiat eteen-alas -muodossa kuin lyhyemmässäkin raamissa", kouluratsastusopen sanat kaikuivat päässäni. Matkaa siihen vielä on, etenkin laukassa, mutta alku oli hyvä!

Sitten lepokäynti ja väistöjen pariin. Toisella pitkällä sivulla takaosa pois uralta ja toisella etuosa. Esimerkkikiekka käynnissä ja sitten raviin. Tuli moottorikelkka joentakaiselle pellolle, Pena ajatteli että siitäpä kimmoke olla keskittymättä kun tuntui tehtävä vaikealta, mutta minulla pysyi kerrankin polla koossa ja jatkoin niin kuin ei mitään. Ja vaude, onnistuin estämään säikkyhepulin ja pysymään asiassa! Siinä flow'ssa mietin lyhyen hetken, että tämän mielentilan minä vielä vien kisoihin emmekä me enää hyydy alkutervehdykseen pelkäämään.

Mutta kaiken kruunasi laukkatyöskentely - me teimme nostoja käynnistä ja siirtymisiä takaisin käyntiin. Siis Pena siirtyi käynnistä laukkaan ja laukasta käyntiin, ei vain kerran vaan monesti! Mitä ihmettä! Mitä minä tein? Minä ratsastin käynnin hyväksi koska käynti ja laukka ovat pari. Hitaammat etujalat jotta käynti kantaa. Suoruus. Sitten lyhyemmät askeleet käynnissä, laukannostoapu joka ei laita painetta (tätä meille on hoettu koulussa mennen tullen ja palatessa ja nyt se jotenkin avautui minulle) ja odotus. Kumma juttu, ei se laukka vaan nouse tyylikkäästi jos minä työnnän lantiolla ja nyökkään ylävartalolla eteenpäin ikään kuin vauhdittaakseni. Askellaji voi olla vain niin hyvä kuin millainen on sen ensimmäinen askel. Hyvää nostoa seurasi hyvää laukkaa jota pystyi lyhentämään ja kokoamaan ja lopulta vain henkäisemään ja oltiin käynnissä.

Eikä siinä vielä kaikki! Kaikki paine oli poissa, allani oli rento ja kuuliainen hevonen, ja minä asettelin rauhallisesti sen etuosan hieman uran sisäpuolelle ja nostin siitä mitään ajattelematta käynnistä vastalaukan ja jatkoin ovaalinmallisesti koko kenttää vastalaukassa. Siirsin käyntiin, nostin uudelleen vastalaukan ja laukkasin taas koko kenttää. Siis Penalla jonka kanssa ollaan rääppien päästy loivia kiemuroita ja ehkä joku täyskaarto ja kulma vastalaukkaa.

Free your mind and the rest will follow. 

Tänään tuntuu siltä että meidän esteenä on vain minun mieleni. Se että ajattelen ettei Pena riitä tai kykene, se että ajattelen sen olevan liian sitä ja tätä, liian raaka, liian huolimaton.

Minun täytyy pyrkiä olemaan koko ajan parempi ratsastaja, koska hevoseni näköjään tekee kaiken mitä osaan uskallan siltä pyytää. Ja edelleen minun täytyy muistaa rakastaa hevostani, koska se rakkaus näkyy ja tuntuu, antaa viimeisen silauksen.

Rehut on loppu, rehut on loppu mutta syödään mutsi

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Kuppi nurin

Taidan nykyään aloittaa aina toteamalla, miten kotoisalta tuntuu kavuta oman Penan selkään kun koko viikon humppailee menemään vierailla hevosilla. Koulussa ratsuni Iso Vaalee vaihtui Pieneen Tummaan (toim. huom. suorastaan minimaalisen pieneen, nippanappa 140 cm korkeaan...) suomenhevostammaan. Kuluneen viikon ajan liikutettavien listaani kuului myös ihana tosikko Musta Työmyyrä, suomalaista tekoa tämäkin. Sanotaanko näin, että on ollut opettelemista noissa suomalaisissa! Ja silläkin riskillä että astun suomenhevosfanien varpaille totean, että olipa mukava olla tänään Penan selässä ja todeta, että hevosen etuosaa ei tarvitse alkaa etsiä sieltä jostain etualaviistosta vaan se on ihan siinä suoraan edessäsi, luonnostaan.

Pienen Tumman kanssa huristellaan tulevalla viikolla koulunäyttönä FEI:n kenttäkilpailuohjelma poneille 1993 ja toivottavasti saan tästä tapahtumasta myös videotaltioinnin - haluaisin kovasti nähdä miltä tuo pikkuruinen tamma allani näyttää. Tässä linkissä minipätkä estetunnilta - haluni setälaukkailla on saanut kyytiä kun tuon pienen kanssa täytyy oikeasti mennä lujaa että se sopii hevosille mitoitettuihin esteväleihin. Mutta niin vaan minä kimmahdan sen kanssa yli ysikymppisestä okserista! (syy sille miksi hyppäämme "aina" tuota samanlaista linjaa on siinä, että monelta jäi estenäyttö tekemättä oksennustautirintaman vuoksi joten estetreeneissä ei ole voitu siirtyä asioissa eteenpäin ihan siinä tahdissa kuin alunperin oli tarkoitus).

No mutta se koulujorinoista, Penastahan minun piti kirjoittaa. Tänään oli hieman hämmentäviä hetkiä kentällä, kun tein Penan kanssa perustyöskentelyä sen kropan suoristamisen kanssa. Pena nimittäin oli hyvinkin vahvasti sitä mieltä, että tee keskenäs, tää tuntuu musta liian vaikealta. Aivan alkuun sitä olisi huvittanut töröillä kaikkea muuta, mutta olin hyvin zen ja onnistuin voittamaan ponin puolelleni.

Verryttelin pitkään käynnissä suorien väistöjen kanssa, ja väistöt vasempaan olivat vaikeita. Pena halusi kipittää alta, ei antanut hidastaa etuosaansa ja tarjosi kaikenlaista siksakkia rennon kantamisen ja rentojen ristiaskelien tilalle. Lopulta onnistuttiin, otettiin välikäynnit ja aloitettiin ravityö. Tai siis yritettiin aloittaa. Pena heittääntyi useampaan kertaan aivan kuuromykäksi, kieltäytyi liikkumasta eteen tai taakse ja hetken tuntui siltä että se ihan tosissaan aikoo istua siihen kentälle! Ja kaikki tämä siksi, että korjasin sen asentoa suoremmaksi. Rehellisesti, tänään minä olin oikein hyvällä tuulella ja ratsastin mielestäni erittäin reilusti ja johdonmukaisesti. Pena vaan ei halunnut tehdä yhteistyötä. Aikansa se jäkitti, poikitti, pyörähteli ja sitten kun sain sen siirtymään askeleen-kaksi haluamaani suuntaan ja pääsin kehumaan sitä, se jotenkin taas palasi maan pinnalle ja lähti puksuttamaan haluamaani suuntaan. Ja sitten taas jossain vaiheessa sillä meni uudestaan kuppi nurin ja se jämähti mitään tekemättömäksi.

Oma tulkintani oli, että pyysin siltä aiempaa suoraviivaisemmin suorana liikkumista ja kropan kantamista. Penahan on rangastaan kierossa ja se mielellään heijaa ja huojuu sen sijaan että liikkuisi "raiteilla", suorana eteenpäin. Suoruus vaatii voimaa ja kantamista, ja siinähän tahtoo tulla vähän hiki. Pena tuntui siltä, että se todella kokeili, onko sen nyt ihan pakko. Oli. Koska aina kun sain sen suoristumaan, se pärskähteli ja päristeli ja kaikki tuntui moninverroin helpommalta. Oikeinpäin liikkuminen tuntuu siis mukavalta, mutta on työläämpää kuin sinnepäin kierona roiskiminen. Ja kuten olen monesti sanonut, Penalla ei ole kovin suurta työntekijän moottoria (sitä nöyrää työmyyräasennetta voisin noilta suomenhevosilta pikkaisen ottaa Penaankin!).

Taas huilattiin pitkin ohjin ennen laukkatyötä, mutta silti laukassakin piti kerran molempiin suuntiin kysyä, koskeeko tämä harjoittelu ihan oikeasti minua. Vaikeampaan, oikeaan kierrokseen Pena itsepintaisesti tiputti raville ja nosti vain vasenta laukkaa pari-kolme-neljä kertaa, kun oikean laukan pyörittäminen kävi raskaaksi. Ihme epeli. Sitten kun oikea laukka taas muistui mieleen ja sain Penan siinä suoristumaan, oli kaikki taas oikein mukavasti. Teimme jopa loivia vastalaukkakiemuroita ilman hillitöntä turvaspurttausta - Pena siis todella pystyy kantamaan itsensä vastalaukassakin, jos se vain haluaa. Vasempaan kierrokseen alkoi jo väsy painaa ja hiki irrota, mutta vielä kerran piti yrittää josko luopuisin laukkatyöstä sillä että mennään pikkuravia poikittain ja paiskotaan päätä.

Saattaisin olla tällaisesta käytöksestä huolissani, mutta koska Pena kuitenkin kykeni tekemään pyytämäni asiat (ja vieläpä aika hyvin!), tulkitsin tämän nyt vain jonkinlaiseksi auktoriteetin tarkastukseksi. Mitään uutta tai eksoottista en ponilta pyytänyt, lähinnä vain kerroin jalallani että takaosaa ei työnnetä vasemmalle ja lavat pitää kääntää ympyrän suuntaan. Laukassa pitää mennä pyydettäessä eteen ja tulla takaisin eikä voi juosta alakaula edellä kokoavia apuja karkuun. Kaikki avut pystyin tekemään kevyesti ja Pena reagoi niihin kevyesti - halutessaan. Sitten kun alkoikin tuntua raskaalta, se alkoi sanoa ettei huvittaisikaan.

Lopuksi kävelimme radan ympäri taluttaen ja tallissa voitelin lähes koko ponin arnikalla. Hiki oli kummallakin, mutta uskon että loppuviimein myös ihan tyytyväinen ja hyvä mieli. Katsellaan mitä huominen tuo tullessaan!

DIY-kintereen kylmäyssuojat: lunta muovipusseihin ja pintelillä pussit kiinni koipiin
PS. Pena kengitettiin maanantaina ja se veti vain kerran jalkansa pois kengittäjän otteesta! Vain kerran! Vain viimeisen jalan! Takajalkoja se ei remponut kengittäjän otteesta pois ker-taa-kaan! Kuinka onnellista!!