Penaponi

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Video hammashoidosta ja eettistä pähkintää

Penalla oli tällä viikolla hammashuollon ja rokotuksen aika. Penan hampaita on tarkasteltu n. puolivuosittain, mutta nyt näyttäisi siltä että voidaan kokeilla venyttää väliä 9-10 kuukauteen. Suu on pysynyt suunnilleen samanlaisessa kuosissa useamman välin ja hoitava eläinlääkäri tuntee hevosen jo niin hyvin että voi tehdä arvioita siitä, mihin suuntaan tilanne kehittyy jatkossa. Peukku ylöspäin pysyville hoitosuhteille!


Tämännäköistä postia tulee hammashuollon jälkeen
Tässä videokooste toimenpiteistä:
(video on äänetön koska en halunnut kaiken kansan kuultavaksi ei-niin-aiheeseen liittynyttä small talkiamme)




Kysäisin siinä eläinlääkäriltä, mitä mieltä hän on kuolaimen oikeasta paikasta suussa. Lähinnä halusin jutella siitä, millä korkeudella kuolaimen tulisi olla (kuinka kireällä tai löysällä poskihihnoja kuuluisi pitää, näin suomeksi sanottuna). Hän sanoi, että oikeastihan hevosen suussa ei ole kuolaimelle sopivaa paikkaa ollenkaan ja että hän ei itse käytä kuolaimia hevosillaan juuri tästä syystä.

Sain minä siinä sitten vahvistustakin omille ajatuksilleni siitä, että kuolaimen olisi parempi olla kauempana ensimmäisestä poskihampaasta kuin mitä se vanhanaikainen "2-3 ryppyä suupielessä" ohje esittää. Ei sen roikkuakaan pidä, sekin on huono, mutta liian lyhyet poskihihnat vievät hevoselta mahdollisuuden itse hakea kuolaimelle sopivaa vähiten häiritsevää kohtaa.

Tästä keskustelusta lähti ajatuspyörä liikkeelle ja jotenkin se kulminoitui tänään kentällä, kun ajauduimme Penan kanssa neuvotteluun siitä, saako suuhun olla tuntuma ja pitääkö sen kanssa liikkua eteenpäin. Tiedättekö, vaikka me ihmiset olemme kykeneviä loogiseen ajatteluun, järkeilyyn ja analysointiin, mekin silti voimme liikuttaa  kehoamme tosi väärin jos se oikeampi tapa on työläs. Näyttöpäätetyö työntää leuan eteen ja hartiat lysyyn vaikka tiedämme, että päätä ei parane roikottaa niskalihasten varassa eteenpäin työntyneessä asennossa. Tulemme kipeiksi ja silti pidämme sitkeästi kiinni virheasennostamme. Sitten tulee fysioterapeutti ja antaa jumppakuminauhan ja teippaa kinesioteipillä muistutuksen nahkaan ettei leuka valu, ja kamppailemme sen uuden asennon kanssa, koska tiedämme että sitä kautta kipu hellittää.

Pena kulkisi tosi mielellään väärin. Tänään teimme ainakin 25 minuuttia pelkkää käyntiä ryyditettynä välillä puolen kentän mittaisilla protestiperuutuksilla, kun Pena ei yksinkertaisesti sulattanut sitä että halusin pitää ohjalla tuntuman ja silti pyytää sitä astumaan kunnollisia käyntiaskeleita. Ratsastustermein halusin sen avuille, kantamaan itse oman kehonsa. Pena painaa rintakehäänsä alas, notkistaa selkänsä, nostaa kaulan ylös, laittaa nenän kiinni ryntäisiin ja alakaulan eteen ja sipsuttaa pois minun ulottuviltani. Ei oo kiva asento eikä varmasti tee hyvää kropalle sellainen etupainoinen, jännittynyt kipittely. Sanoin sille ihan ääneen monta kertaa, että minä autan sua, anna mun auttaa, minä näytän missä sun on helpompi olla. Pena sanoi äläkoskemuhun ja laittoi pään tiiviimmin ryntäisiin kiinni ja alkoi peruuttaa.

Pysy siinä, on kouluratsastusope koulussa hokenut. Jos hevonen heilahtaa pois tasapainosta niin ratsastajalla täytyy olla niin vahva kehonhallinta ettei heilahda mukana. Pysy siinä. Olla ohjassa ja vetää ohjasta on eri asia. 

Minä siis pysyin ohjan päässä vaikka Pena peruutti. En vetänyt enkä provosoitunut, vaan olin ohjassa. Saavutimme pisteen jossa Pena pysähtyy, on sellaisessa rollkur-sykkyrässä ihan omatoimisesti, nojaa kuolaimeen niin että käsissäni on taatusti ainakin maitopurkin paino per ohja, eikä liiku mihinkään. Ja siinä hetkessä minä ajattelen koko tämän eettisen ajatuspyörän läpi: jos minä nyt hellitän, minä annan periksi, sanon että okei, liiku sitten niin kuin itse haluat vaikka se pidemmän päälle kipeyttää. Mietin painehaavat ja sen ettei kuolain kuulu tuonne suuhun ja siellä se nyt on ja hevonen nojaa siihen ja minä pidän. Minä mietin, onko tässä minkäänlaista eettisyyden häivähdystäkään, tässä hetkessä. Tiesin myös, että jos me nyt käymme tämän neuvottelun läpi, minä pääsen korjaamaan Penan liikkumisen sellaiseen suuntaan jossa se ei kipeytä itseään. Se on sille ensiksi raskasta ja se vaatii siltä koordinaatiota ja oikeiden lihasten käyttöä ja se vastustelee koska se kokee vääränlaisen liikkumisen helpompana. Niin eläin toimii, toimiihan looginen ihminenkin niin.

Tavallaan tiesin, että olen tehnyt tämän eettisen valinnan jo silloin kun olen noussut hevosen selkään. Jos minä joka asiassa ajattelen, haluaako hevoseni todella tätä, en ratsastaisi ollenkaan. Koska ratsastan, koen että velvollisuuteni on auttaa hevosta löytämään tasapaino jossa sen on hyvä olla. Joten minä säilytin tuntuman ohjissa, pyysin Penaa kevyellä pohkeella eteenpäin, ja aikansa pähkäiltyään se lähti. Ja sitten meillä olikin tuntuma, jota hevonen ei karannut. Olikin levollinen hevonen joka kohotti rintakehäänsä vatsalihaksillaan, suoristui, henkäisi kunnolla ja alkoi liikkua vapaammin, laajemmin. Ja se paino ohjassa mikä hetki sitten hirvitti minua, oli kadonnut, ja minulla oli yhteys käsieni kautta hevosen jalkoihin, kevyenä ja yksinkertaisena. Ja se sama tunne säilyi vaikka askellaji vaihtui raviin, laukkaan. Vain pienillä muistutuksilla Pena palasi siihen missä sen oli hyvä, siihen missä se ei aluksi olisi halunnut olla ollenkaan.



Olen koko tämän blogin historian ajan häilynyt siinä rajoilla, mitä minä tältä hevosharrastukselta haluan. Koen, että jollain tavoin eettisyys ja hevoslähtöisyys sekä tavoitteellinen ratsastuksen harrastaminen sotivat toisiaan vastaan. Jos valitsen eettisyyden ja hevoslähtöisyyden, en koskaan laittaisi hevostani tilanteeseen, jossa olen sille ehdoton ja "käytän voimakeinoja" saavuttaakseni sen mitä siltä haluan. Etsisin ratkaisumallit aina jotain toista kautta - en välttämättä lepsummin, mutta toisella tavalla. Sallisin monessa asiassa sen että hevonen tekee niin kuin se itse haluaa, vaikka se olisi minun tietämystäni ja näkemystäni vastaan. Jos taas valitsen tavoitteellisen harrastamisen, joudun väistämättä tilanteisiin jossa minun täytyy viedä hevonen pois sen mukavuusalueelta, koska tavoittelen jotain sellaista mihin hevonen ei itse luonnostaan ilman ihmisen ohjeistamista asetu. En siis ollenkaan sano, että esimerkiksi kokoaminen olisi hevoselle luonnotonta - eihän se ole. Mutta se että hevonen säilyttää kootun asennon hetkellistä brassailua pidempään ja kantaa siinä lisäksi ihmistä, se on luonnotonta ja vaatii harjoittelua ja auttamista. Ei pakottamista, siihen en halua ryhtyä. Mutta auttamista.

Minun ihanteeni on klisee: happy athlete. Minä haluaisin hevosen joka haluaisi tanssia kanssani. Tekisi sen rennoin, tyytyväisin kasvoin. Mutta se on se päämäärä. Luulen, että matkalla sitä päämäärää kohti tulee väistämättä eteen näitä tilanteita, joissa minun pitää määrittää hevoselle aika jämäkästi se, mitä siltä toivon. Ei siksi, että me sillä hetkellä (jos koskaan) esiintyisimme kenellekään, vaan siksi, että tiedän voivani lisätä hevoseni hyvinvointia ohjaamalla sen liikkumista oikeampaan suuntaan. Toki voisin myös laskea sen laitumelle ja antaa sen olla ja katsella sitä koska onhan se kaunis eläin. Varoa koskemasta siihen.

Niin. En tiedä. Nämä ovat aika vaikeita juttuja, minun mielestäni. Mitä sinä ajattelet?

14 kommenttia

  1. Oho, mikä pohdinta!
    Minä taas en mitenkään koe, etteikö eettisyys ja tavoitteellisuus voi kulkea (ja pitäisi kulkea) tasapainossa keskenään. Lähtökohta tavoitteellisuudelle tulee kuitenkin olla hevoskohtainen, ei ratsastajakohtainen - en voi vaatia edestä matalalta ja pään ja kaulan liittymästään ahtaalta hevoselta mitenkään samanlaista ryhtiä mitä joutsenkaulaiselta, luonnollisesti hyvän ryhdin omaavalta hevoselta. Jos hevosella ei ole liikettä, ei sitä siihen piiskalla tai paineella saa yli sen kapasiteetin, joten syytä lienee tarkastella paljonko kannattaa edes vaatia.

    Kaikesta tärkein ominaisuus niin hevosella kuin ratsastajallakin on korvien väli - hyvällä asenteella ja ratsastettavuudella saadaan keskiverrosta hevosesta hyviä suorituksia, huonolla asenteella ja ratsastettavuudella ei Totilaskaan näytä kuin kurittomalle aasille. Ratsastettavuus on hyvin pitkälle asia, johon ratsastaja voi vaikuttaa - olemalla johdonmukainen, selkeä ja palkitsemalla hevosta oikeaan aikaan.

    Eettisesti ajatellen en siis näe mitään syytä, miksi jokaista hevosta ei pitäisi tavoitteellisesti treenata sen omien rajojen puitteissa, tarjoamalla hevoselle oikeudenmukainen ratsastaja. Eli jos joku asia halutaan läpi, se pyydetään määrätietoisesti läpi, eikä joka toinen päivä sallita tuhmuuksia ja joka toinen ei, jolloin hevonen hämmentyy ja sen ratsastettavuus heikkenee merkittävästi. Jonkun mielestä voi olla eläinrääkkäystä pakottaa kokenut hevonen vaikka sinne maneesin mörkönurkkaan, mutta minä kyllä olen sitä mieltä, että eläinsuojelullisista syistä hevonen viedään sinne tuttuun kulmaan ja sille osoitetaan, että siellä ei mitään pahaa ollut ja että sen ratsastaja on taho johonka se voi luottaa. Toisin päin ajatellen - älä pakota sitä kulmaan, älä kohta koko päätyyn, ja tuota pikaa huomaat, ettei hevosesi oikeastaan halua lähteä kentälle laisinkaan, koska ratsastaja on vahvistanut sen pelkotilaa. (Kärjistettyjä ja hyvin pitkälle yksinkertaistettuja esimerkkejä).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Laura! Lohdullista että tällaisia miettii joku muukin :)

      Mun mielipiteeni on tällä hetkellä rakentunut paljon Penan mukaan. Sillä kun ei ihan päkistelemättä ole kovin hyvää ratsuhevosen asennetta ja ratsastettavuuskin on sen mielenliikkeistä kiinni - joskus se väläyttää ja joskus se ei anna yhtään mitään vaikka miten maanittelisi (tai käskisi). Sen kanssa joudun tosi paljon miettimään, miten teen ja miksi, kun välillä se antaa niin selvästi ymmärtää että se paljon mieluummin töröilisi menemään jotenkin vallattomasti ja ei-keskittyneesti.

      Säkin olet varmasti ratsastanut sen verran useita hevosia että tunnet perstuntumalla ne hevoset joilla on halua tehdä ja miellyttää vaikka taitoa ei olisikaan. En tiedä tuleeko sellaisen kanssa vastaan tilannetta jossa kokee "pakottavansa" eläintä johonkin, kun siinä itsessään on se nöyryys, työmoraali ja tahto yrittää.

      Poista
  2. Mä koin tuossa torstaina Vallun kanssa jotain vähän vastaavaa. Oltiin tunnilla ja se oli aivan kamala kuriton kakara. Vastatuuleen joutuessaan kulkemaan se koitti jatkuvasti ottaa taakse-poistu -lähdöt ja portin edessä olevan lätäkön kohdalla se otti stopin joka kierroksella ja lähti peruuttamaan. Opettajan avustuksella sitten keskityttiin siihen että päästään siitä portin lätäköstä yli. Kaikki temput Vallu koitti, mutta kun vihdoin päästiin lätäkön yli, pääsin kiittämään ja kehumaan, niin se pärski varmaan kierroksen yhtä mittaa. Totesin että kyllä se kuitenkin on niin, että hevonen on tyytyväinen kun sille kertoo miten missäkin tilanteessa tulee toimia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoilla linjoilla. Ja ihanne kai olisi tuntea hevosensa niin hyvin että osaisi heti tilanteessa määrittää, onko tarve ohjata hevosta napakasti, vastaanväitteistä huolimatta, vai ratkeaisiko tilanne sillä että sallii hevosen "päättää itse" eli etsiä itse ratkaisu. Minä haluaisin että hevoseni voisi, osaisi ja uskaltaisi myös ajatella itse, mutta ihan kaikkeen toimintaan sellainen ei sovellu.

      Poista
    2. Vähän on ollut tekeminen Broncan jälkeen tuon Vallun kanssa toimimisessa. Jos koirista puhutaan usein kovina ja pehmeinä, niin tässä kohtaa sanoisin että Bronca oli hyvin pehmeä ja Vallu on kova. Broncaa ei tarvinnut kuin vähän huitaista kohti, niin se säikähti tosi paljon ja jäi pitkäksi aikaa varovaiseksi ja käpertyi tavallaan itseensä. Vallu taas ei ole moksiskaan, jos sitä raipalla napauttaa vähän voimakkaamminkin, kun viesti ei mene perille asti. Bronca olisi sellaisesta hypännyt kuuhun ja pelännyt mua viikon. Kyllä vaatii taitoa ja tarkkaavaisuutta sekin miten eri hevosten kanssa asioita voi pyytää ja vaatia. Broncan kanssa piti aina vain houkutella ja ehdotella, Valluun kun nyt on vähän perehtynyt niin näyttäisi siltä että sitä voi prässätä melko tiukastikin siinä tilassa kun se vaan ei pelkää (pelkotilassa rässääminen johtaa ylös ja taakse rajusti).

      Poista
  3. Olipas hyvä kirjoitus ja liippaa läheltä sitä, mitä itse tasaisin väliajoin pohdiskelen. :)
    Ripen kanssa kentällä törmään usein ongelmatilanteisiin. Vaikka osa on ratsastuksellisia ongelmia (jolloin peiliin katsominen auttaa), on paljon myös tilanteita, joissa poni koettaa luistaa. Esimerkiksi joku sille vaikea liike (sulkutaivutuksen alkeet) aiheuttaa sen, että se hidastuuuuuu ja lopulta seisahtuu kokonaan, ei liiku pohkeesta eteen eikä yritä mitään. Kun napautan tässä tilanteessa kerran tai kaksi raipalla, tilanne ratkeaa ja poni yrittää sekä myös kykenee yleensä annettuun tehtävään. Ja saa toki kiitoksen edes hyvästä yrityksestä. Silti mietin, että teenkö oikein, kun joudun komentamaan ponia ja aiheuttamaan sille epämukavuutta edes hetkellisesti. Toisaalta - mitään uutta ei saa aikaan jos antaa ponin itse päättää, mitä se haluaa.

    Sama asia, kun maastoon lähdetään, niin usein joutuu hetken kotipihasta lähtiessä patistamaan, mutta sen jälkeen lenkki sujuu vauhdikkaasti ja hyvin. Silti ärsyttää, että alkumatkasta joutuu joskus komentamaan.

    Tiedän, että tämänkin ongelman voisi ehkä ratkaista toisin, mutta se tie on hitaampi ja vaatisi itseltä niin paljon keskittymistä ja aikaa. Itsekästä se ehkä on, mutta en jaksa alkaa askartelemaan asiaa pelkästään positiivisen kautta, koska on olemassa myös nopeampi keino.. Ratsastusta ei kuitenkaan saa onnistumaan aiheuttamatta hevosella jonkunlaista painetta joskus (no kai se käytännössä olisi mahdollista opettaa se ääniavuille, mutta kyse olisi silloin vain hölkyttelystä eikä muotoon tai asetuksiin voisi juurikaan vaikuttaa).

    En itsekään tiedä oikein mitä mieltä olisin, mutta toistaiseksi olen tyytynyt siihen, että jos se kertakomennus riittää saamaan aikaan tarvittavan työmoraalin, niin sitten se on vaan mentävä niin. Ja jos senjälkeen homma toimii hyvin ja pehmeästi, niin olkoon sitten niin. Parempi kerran sitten enemmän, kun jatkuvasti vähän. Toki itsekin haluaisin, että hevonen vaan tanssisi kanssani ja haluaisi toteuttaa kaikki toiveeni ilman vastaväitteitä (mutta sitten en taas halua että hevonen suorittaa tehtävät siksi, että sen tarvitsisi pelätä). Hankalaa! Ikänsä ratsastuskouluja kiertäneeltä ponilta tämä voi olla vähän liikaa pyydetty. Minusta ollaan silti alkuasetelmaan nähden jo hyvässä tilanteessa ja poni tekee annetut tehtävät yleensä hyvällä mielellä ja pyrkii eteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla oli sellainen fiilis että sä saattaisit ajatella näistä asioista aika samalla lailla kuin minä :)

      Tässä sä sanoit musta juuri sen ytimen jota yritin tavoitella:
      "Tiedän, että tämänkin ongelman voisi ehkä ratkaista toisin, mutta se tie on hitaampi ja vaatisi itseltä niin paljon keskittymistä ja aikaa. Itsekästä se ehkä on, mutta en jaksa alkaa askartelemaan asiaa pelkästään positiivisen kautta, koska on olemassa myös nopeampi keino.. Ratsastusta ei kuitenkaan saa onnistumaan aiheuttamatta hevosella jonkunlaista painetta joskus (no kai se käytännössä olisi mahdollista opettaa se ääniavuille, mutta kyse olisi silloin vain hölkyttelystä eikä muotoon tai asetuksiin voisi juurikaan vaikuttaa)."

      On vaikeaa kun ei tiedä, MIKSEI hevonen tahdo heti tehdä jotain. Kaikki syyt ovat vain hyviä arvauksia. Kaikkihan on helppoa jos on alati yritteliäs hevonen, sen kun pyytää ja palkitsee. Mutta sitten tullaan harmaalle alueelle, kun hevonen ei haluakaan yrittää. Kuinka pieniin osasiin asiat pitäisi pilkkoa, etenkin tapauksissa joissa voi olettaa että hevonen jo jollain tavalla osaa pyydetyn asian? Missä kohdassa saa käskeä, "pakottaa"?

      Tässä meidän tapauksessa ajattelin, että kymmenvuotias hevonen jo tietää miten ohjastuntumaan suhtaudutaan, ja se on todistettavasti osannut itseään koota aiemminkin. Toki olen nostanut vaatimustasoa ja sallin nyt ehkä vähemmän sellaista sinnepäin valumista kuin mitä olen ennen sallinut. Olenko epälooginen Penaa kohtaan? Saatan ollakin. Minun olisi pitänyt ihan ekasta ratsastuskerrasta alkaen nähdä tähän päivään ja rakentaa hevoseni erheittä, eikös? ;)

      Poista
    2. Näinpä! Se on harmi, ettei kaikkea millään osaa tehdä alusta asti oikein, kun tämä on jatkuvaa oppimista.. ;)

      Ja tästä tosiaan päästään taas siihen lisästressin aiheeseen; miksi hevonen ei halua? Onko sillä kipuja? Onko tehtävä muuten vaan hankala? Eikö se ymmärrä? Onko joskus oikein pyytää hevosta suorittamaan, vaikka tehtävä olisi sille epämukava (jopa hiukan kivulias) jos sillä pyritään hyvään päämäärään eli kivun loppumiseen (lihasjumit, vinoudet, listaan voisi lisätä myös esim. takapolvien löysyysngelmat jne.)?
      Itsehän käytän selästä käsin myös herkkupalkkiota, kun tehtävä on mielestäni erityisen onnistunut tai Rippe ollut erityisen motivoitunut tekemään. Sillä on ollut Ripelle todella suuri vaikutus, se alkoi heti yrittää kovemmin, kun sai siitä hyvästä pienen palkan. Hetken pinnistys ja sitten palkkaa. Tämä tosin sulkee sitten pois pitkät ravijolkttelut yms., koska palkkaa pitää saada tarpeeksi usein tai mielenkiinto hiipuu..

      Poista
    3. Hevonen jos valitsee, se seisoo laitumella ja syö ja sontii kavereidensa kera. En ole vielä yhtäkään pollea nähnyt, joka lähtee itsenäisesti juoksemaan peräänannossa avotaivutusta kentälle tai maneesiin. Hevonen haluaa lähtökohtaisesti päästä vähällä (miksipä ei itse kukin..) mutta kiitoksen perässä se saadaan usein motivoitumaan niihin epämiellyttäviinkin asioihin. Toisaalta pitää muistaa niiden hyvin rajallinen aivokapasiteetti ja huomioida, että jos ne ovat jäykkiä tai toispuoleisia, ne eivät ymmärrä venyttelyn merkitystä vaan haluavat vältellä ikävää tunnetta loppuun asti. Aivan kuten pikkulapset - vaikka mieli tekisi valvoa koko yö tai juosta pihalla ilman vaatteita, se ei vain tee niille hyvää ja "vanhemman" tulee asia korjata.

      Tuo on haluttomuus on asia jota siis en jaksa surra erityisen suuresti, jollei hevosella ole jotain oikeaa, akuuttia terveydellistä vikaa tai perussairautta. Edellisen hevoseni kanssa oli hankalaa kun piti miettiä onko jäykkyys tänää haluttomuutta vai leikatun jalan voimattomuutta. Hyvin nopeasti totesin, että sen kanssa tavoitteellisuustaso laskettiin aika minimiin ja perusliikuntaan.

      Poista
    4. Näinhän se kärjistetysti onkin, enkä ihan niin pitkälle ole ajatellut eettisyydessä ja hevoslähtöisyydessä mennä että vain ollaan, syyään ja sonnitaan ;)

      Paljon on kiinni siitä hevosen luonteestakin (ja rodusta ja jalostusvalinnoista), onko sillä moottoria ja halua palvella ihmistä. Ja jos ei ole, niin miten sellainen hevonen saadaan haluamaan samoja asioita kuin ihminen? Minulle on todella tärkeää se että hevoseni tekee mielellään - minusta siitä syntyy harmonia ja ratsastussuorituksen kauneus. Jossain määrin siis haluankin kulkea vähän pidemmän polun kautta, jotta minun ei tarvitsisi pakottaa. Mutta joskus on kai pakko vähän pakottaa. Sitä balanssia ja mielenrauhaa tässä etsiskelen.

      Poista
  4. Tämä "mitä hevonen haluaa" -keskustelu on vähän hyllyvä suo, mutta vähän suoraviivaisena ihmisenä ajattelen itse niin, että näitä hevosia ei olisi olemassakaan, jollemme me ihmiset niin tahtoisi. Se ei toki oikeuta kohtelemaan niitä huonosti, mistä päästään siihen, missä menee hyvän ja huonon kohtelun raja. Ei se, että eläintä kouluttaessaan joutuu käyttämään painetta, tee koulutuksesta epäeettistä lähtökohtaisesti. Tässä kohtaa katsoisin eläintä; miten se suhtautuu työntekoon? Jos se on mielellään lähdössä ihmisen mukaan hommiin, en olisi hirveän huolissani. Enemmän olen omieni kohdalla huolissani siitä, kuinka tylsistyneitä ne ovat kun en ole raskaan työputken takia ehtinyt paljon ratsastamaan. Hevosen kohdalla lienee niin, että liikkuminen itsessään on niille palkitsevaa, vaikka se tapahtuisi ratsastajan määräysvallan alla. Samoin kuin koiralle nenänkäyttö on palkitsevaa, vaikka ihminen olisi valjastanut sen palvelemaan omia tarkoitusperiään, esim etsimistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta on tärkeää, että jokainen miettii näitä joskus ja jollain tavalla.

      Sinällään minua ei se huoleta, että hevonen on määräysvallan alla, se on laumaeläimelle luonnollista (vaikka ollaankin eri lajia niin silti). Vaan se, että sitä määräysvaltaa, voimaa ja painetta voi käyttää väärin, helposti, ja vähän tarkoittamattaan. Kuten ratsastusesimerkissäni, kun oltiin pattitilanteessa jossa paine suuhun oli merkittävästi liikaa kuin olisi soveliasta. Sillä hetkellä se palveli tarkoitustani (kai??) mutta eihän se hevonen sitä ymmärrä. Minä haluan säätää hevosen tiettyyn malliin ja moodiin ja hevonen itse olisi mieluummin jotenkin toisin - liikkuisi kyllä koska se on sille palkitsevaa ja luonnollista, mutta itse valitsemassaan muodossa.

      Joo, hyllyvä suo ja sairaaksi saa itsensä kun liikaa miettii. Mutta silti olen sitä mieltä että on hyvä miettiä ja olla jotain mieltä, ja välillä jotain toistakin mieltä. Jos joskus edes miettii ja kyseenalaistaa, ei ehkä tee ihan silmittömiä ylilyöntejä?

      Poista
  5. Ymmärrän kyllä pohdinnan - "jos nyt hyväksyn tämän, missä vaiheessa etenen lineaarisesti tilanteeseen, jossa hyväksyn sellaiset voimakeinot, jotka nykyisestä katsantokannasta olisivat väkivaltaa." Tai tuo on se ajatuskulku jota itse käyn aika ajoin läpi - omani on joskus samantyyppinen tuntuman vastustelija. Ehkä tämä on se hinta, jonka paineen käyttämisestä koulutuksessa joutuu maksamaan? Ja ehkä se on myös taitavan kouluttajan mitta, että pysyy tietoisena omasta toiminnastaan, ja näkee ne rajat, joiden sisäpuolella haluaa pysyä? Näin blogin perusteella tarkasteltuna vaikuttaa vaan siltä, että olet hyvin tietoinen rajoista, et niinkään lähestymässä niitä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siihen ainakin pyrin: malttiin ja analyyttisyyteen. Ehkä juuri siksi näin korostuneesti, kun siivoilen tässä pitkälti omia jälkiäni Penan kanssa tehdyistä virheistä. Ok, en ole itse tehnyt sen alkukoulutusta (suitsimista, satulaanlaittoa, sisäänratsastusta) ja jos nyt tällä tietomäärällä tekisin, niin tekisin toisin kuin Penan kanssa on tehty. Mutta sen ratsastukselliset ongelmat ovat itseaiheuttamiani, enkä tiedä montako kertaa hevosen voi "opettaa uudelleen" liikkumaan ja käyttämään kroppaansa. Siksi olis kiva edes NYT osua oikeaan ;)

      Enkä minä oo ollenkaan pyhimys näissä paineasioissa. Haluaisin olla sen yläpuolella, että mihin järki loppuu niin voimankäyttö alkaa, mutta en suinkaan aina ole.

      Poista