Penaponi

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Inhoan!

Ei soineet tänään ilon fanfaarit kun ratsastin pitkästä, pitkästä aikaa kotiopen silmien alla. Oikeastaan olen tässä puoli päivää pyöritellyt tuota tuntia mielessäni ja pohtinut, mikä meni vikaan. Noora kirjoitti blogissaan osuvasti hevosen raameista - siis siitä muodosta johon haluaa hevosen saada ratsastettua:
Kun hevonen kantaa itseään, on koottu vaatimallaan koulutustasolla, se tunne on kutakuinkin se, että olisin yhtä hevosen kanssa. Ei hevonen + ratsastaja, vaan ratsukko. Ikään kuin en enää istuisi hevosen päällä, vaan olen ”sulautunut” siihen yhdeksi kokonaisuudeksi. Hevonen kantaa itseään haluamassani raamissa, jolloin kokonaisuus on eheä. Hevonen ei heilu ja huoju tai valu mihinkään. Ei sivuille, ei pohkeen eteen tai taakse. Hevonen on siinä raamissa minkä minä sille asetan. Ei takaosa kilometrin pitkällä takana tai kaula kilometrin edessä ja painoa 500 kiloa ohjilla.
Noora jatkaa luonnehtimalla hevostaan Herttaa:
Hertta on tamma, johon ei saa koskea ja sille pitää antaa tilaa. Hertta tahtoo kulkea liikaa raamin sisäpuolella, toisin sanoen se jää helposti pohkeen taa, ja on lyhyt edestä. Se nostaa niskaansa ja vetää kaulaansa lyhyeksi. Sillä on ihanan kevyt suu, mutta kun se pitäisi saada ottamaan enemmän tukea kuolaimeen ja hyvällä tavalla ottamaan tuki vastaan ”lepäämällä” kuolaimella.
Hertan tahdon siis saada venytettyä siihen raamiin, jossa se ”täyttää koko raamin” ja kantaa itseään.

Ei tarvitse kuin nimi ja sukupuoli vaihtaa niin puhutaan Penasta. Tänään jäi puuttumaan kaikki, se koko raami. Ok, Pena oli tehnyt alle kaksi aika rankkaa treenipäivää ja sillä varmasti kiristeli lihaksissa, mutta siitä huolimatta olen todella pettynyt, kun tuntui että koko vaivalla sovittu tunti meni ihan harakoille sen takia etten oikeastaan saanut Penaa askeleenkaan ajaksi oikeasti hyväksi. Hävetti, koska koin että ratsastin huonosti. Ja ratsastinkin, koska olin ladannut itselleni paineet onnistumisesta ja näyttämisestä. Halusin tauon jälkeen näyttää kotiopelle, miten ollaan kehitytty ja miten hienosti mennään. No ei menty ei. Ja kun koin etten saa Penaan yhteyttä, turhauduin. Ja mitä tekee turhautuminen ratsastustaidolle...

Jouduttiin hylkäämään kaikki suunnitellut tehtävät ja vain hakemaan Penaa suoraksi ja avuille. Pena käpertyi itseensä eikä antanut koskea. Ei todellakaan tullut tunnetta sulautumisesta, vaan joka askeleella minä jumpsutin irrallisena yksikkönä siinä Penan päällä. Olin hetkittäin niin neuvoton että halusin vain heittää ohjat pitkäksi ja luovuttaa. Ja voi olla että se olisikin ollut viisain vaihtoehto, mutta miksi sitä haluaa valmennuksessa jotenkin päteä? Onnistua?

Huonoin mieli tuli nimittäin siitä, että kun tunsin etten nyt vain onnistu tässä, niin jatkoin silti. Ei se Pena siitä tullut paremmaksi. Sen sijaan saimme taas kilometreihin yhden liian jännittyneen treenikerran kun hevonen "saa" repiä itseään eteenpäin väärillä lihaksilla. Ja yhden treenikerran kun minä olen sille vihainen ja epäreilu siksi että koen ettei se toimi.


Tällaista haluaisin...

Ja suunnilleen tällaista sain. (kuva syksyltä 2015)
Huomaa muuten mitä Penan kropan kanto (ja minun istuntani) tekee meidän mittauhteillemme! Alemmassa kuvassa näytän paljon isommalta Penan selkään kuin ylemmässä, vaikka olen ihan samanpituinen ja -painoinen sekä samassa satulassa samoin jalustimin molemmissa kuvissa. 

Toki toivoisin, että Pena vähän enemmän kamppailisi minun kanssani. Ettei se heti vaikean hetken tullessa sanoisi, että älä koske minuun, minä käperryn nyt tänne enkä aio tulla täältä pois koska kiristelee. Mutta odotinko minä siltä liikaa? Olinko minä itse tänään sen arvoinen, että se kamppailisi minun kanssani? En tainnut olla. Minä halusin suorittaa ja esiintyä.

Niin paljon hevosen raamiin vaikuttaa ratsastajan asento. Ihan huippuhuippuoppia tästä oli Maiju jakanut blogissaan. Ja ratsastajan asentoon vaikuttaa ratsastajan psyyke. Jos minun päässäni on napikat nurinkurin niin asentoni on nurinkurin ja hevoseni on nurinkurin. Ja sitten minä kiukuttelen hevoselleni kun se ei toimi.

Aargh miten inhoan ratsastamista toisinaan.

9 kommenttia

  1. Tuntuu kyllä usein siltä, että mitä kovemmin yrittää (etenkin jos yrittää näyttää hyvältä), sitä pahemmin epäonnistuu. Mutta ehkä ensi kerralla on sitten vähemmän paineita ja menee paremmin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on totta. Ja myös silloin kun ajattelee "tämän minä ainakin osaan", ei taatusti onnistu. Toivotaan että tulee taas parempiakin kertoja!

      Poista
  2. Kiva huomata että noi mun tekstit sopi näinkin hyvin teidän menoon! Tämä ei siis tosiaan ole harvinaisuus vaan varmasti jokaisen ratsukon juttu!

    Ja siis nuo havainnollistavat.... voisi hyvin olla musta ja Hertasta! :D oikein pikku-versio Hertasta tämä Pena!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Havainnollistavat kuvat piti lukea tuolla :)

      Poista
    2. Joo mä olen saanut monesti lohtua sun teksteistä kun osaat hienosti kuvata sitä tunnetta kun hevonen käpristyy liian lyhyeksi ja sitä kautta pois avuilta! Myös takakorkea rakenne on tuttu... Tosin runko Penalla on tosi lyhyt, mikä osaltaan vain edesauttaa sitä käpristymistä.

      Mineen tiedä mitä tammageenejä Penaan on annettu, se ei ole yhtään ruunamainen :D

      Poista
  3. Joskus on pakko käydä pohjalla päästäkseen uuteen nousuun. Mua kyllä hiukan nauratti nuo kuvat. Ne kuvaa niin hyvin ponia parhaimmillaan ja sitten "hiukan" nuivana ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo. Niistä näkyy hyvin myös se henkinen puoli - kun ei haluu eikä pysty niin näkyy kyllä naamasta. Ja kun kaikki on hyvin niin sekin näkyy!

      Poista
  4. Haluaisin mielenkiinnosta esittää kysymyksen: minkä verran hevosen olisi optimaalisinta liikkua ja millä tavalla, sinun mielestäsi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kysymys! Tapoja ja näkemyksiä on varmasti yhtä monta kuin hevosenomistajiakin... Minä liputan omaehtoisen liikkumisen puolesta, eli minusta hevonen kuuluu laumaan, kokopäivätarhaukseen ja sellaiseen tarhaan jossa mahtuu myös juoksemaan, se koko lauma. Kannatan myös hevosten aktivointia tarhassa, eli rehut levälleen, vesipisteitä eri paikkoihin, puustoa ja aukeaa. Tältä pohjalta en pidä välttämättömänä että ihminen liikuttaa hevosta joka päivä ympäri vuoden, ts. en suostu kantamaan siitä huonoa omatuntoa että hevosillani on vapaapäiviä, koska mahdollistan niille kuitenkin liikkumisen myös silloin kun en niitä satuloi.

      Oma ihanteeni olisi varmaan sellainen 5-6 liikutuskertaa viikossa, ja Penalle tuntuu sopivan parhaiten 2 napakkaa päivää, 1 rento päivä -sykli. Napakalla päivällä tarkoitan sitä että tehdään töitä, joko koulua tai hyppyjä, ja rennolla sitten sellaista vähemmän virallista, esim. kävelyä maastossa tai radalla tai irtojuoksutusta tai kevyesti vaan askellajit läpi. Kävelyttäminen on kokemukseni mukaan hevoselle ihan parasta kehon- ja mielenhuoltoa, joten sitä saisi olla ohjelmassa mahdollisimman paljon. En haluaisi myöskään hinkata aina vaan kentällä tai maneesissa, vaan meillä tuo maastoiluasia on melkoisen vaiheessa vielä. Maastoilut hoidetaan maastakäsin, tai sitten ratsastan isoa peltoa ympäri tai omalla radalla. Lihas tarvitsee myös lepoa kasvaakseen! Treenistä ja levosta kirjoitin täällä http://penaponi.blogspot.fi/2015/09/kolme-plus-yksi-ajatuksia-treenista-ja.html

      Arki sitten on ihan toista enkä todellakaan pääse ihanteisiini :D

      Poista