Fiiliksiä auki

Olen epämääräisesti viitannut aiemmissa treeniteksteissäni mystiseen johonkin uuteen jota koitamme Penan kanssa opiskella. Ajattelin yrittää nyt purkaa sitä sanoiksi ja kokonaisiksi lauseiksi, kun olen hetkisen tätä ehtinyt makustella mielessäni.

Mehän treenaamme pääasiassa itseksemme, n. kerran viikossa ratsastan ohjattuna. Haluaisin valmentautua enemmänkin, mutta ajan- ja rahankäytön ongelmat ovat esteenä. Yrittäjä-kotiäiti -komboon ei oikein mahdu se että lähtisi ajelemaan hevosen kanssa jonnekin vieraalle tallille valmennukseen, etenkin kun perheen toinen aikuinen tekee pelkkää iltatyötä eikä hänen vapaansa asetu viikonloppuihin niin kuin "normaaleilla" työssäkäyvillä. Käytännössä minun on ratsastettava aina aamuisin, tai jos haluan opetusta iltapäivällä tai illalla, on sen oltava miehen vapaapäivä, joka on siis kovin liikkuva käsite.

Olen kaivannut osaavampaa ihmistä kertomaan minulle, olenko ollenkaan oikeilla jäljillä. Uuden oppiminen on hidasta, ja välillä tulee epäluottamus omaan osaamiseen ja tunteeseen. Kuitenkin juuri tunteesta tässä on kyse.

Lyhykäisyydessään kyse on siitä, että yritän opettaa Penalle tuntumaa uudestaan, ja sitä kautta kokonaan uutta tapaa liikkua. Penan ongelma kautta linjan on wc-ankkamallinen pään ja kaulan muoto, joka jättää selän alas ja takajalat taakse. Se ei oikeasti ole tuntumalla, vaan karkaa tuntumaa pakoon liimaamalla turpansa ryntäisiin ja/tai nousemalla edestä niin lyhyeksi ja ylös, että koen sen korvien olevan suussani. Jos ja kun sitä tässä muodossa ratsastaa pohkeella eteenpäin, se kipittää ja livahtaa alta pois. Liike jää suppeaksi, kiireiseksi, lyhyeksi, eikä poni oikeastaan ole lainkaan avuillani. Se ei kohoa pohkeesta eteen (vaan lisää vain vauhtia) eikä sitä kestä yhtään ratsastaa ohjalla, vaan se on kädelle aivan tyhjä. Mitä enemmän se jännittyy, sitä korostuneempi tämä muoto on.

Mikä oikea muoto sitten on? Sellainen, jossa selkä kohoaa, takajalat polkee, lavat nousee. Täytyy tulla tunne, että hevonen kantaa minua. Matalampi ja pidempi kaula, etenkin kaulan yläosa ("enemmän tilaa harjalle"), ja hevonen joka kurkottaa tuntumaa kohti, ei vetäydy siitä poispäin. Haluan vähän enemmän painoa ohjalle, pidemmät askeleet ilman kiirettä. Pyöreyttä läpi koko kropan.

Haastavaksi tämän tekee se, että vääränlainen liikkumistapa on jo vakiintunut Penalle. Se siis liikkuu väärin ihan aina, jos sille ei tee mitään. Kun lähden muuttamaan tätä ihan kokonaan, en voi enää tehdä mitään vanhassa, väärässä muodossa. En voi antaa Penan olla hetkeäkään vanhassa muodossa, vaan minun on korjattava se kokonaisvaltaisesti siihen missä haluan sen olevan, ja tehtävä vain sellaisia tehtäviä, joiden aikana voin olla aivan varma, että pystyn pitämään sen oikeassa muodossa. Käytännössä me siis kävelemme kenttää ympäri, teemme pari ympyrää ja menemme välissä suoraan. Siirtymiset raviin on tosi vaikeita, niissä tulee aina ensin selkä alas-pää ylös -puikahdus. Itse ravi on yllätyksekseni aika hyvää, kunhan sitä edeltää kunnollinen käyntityö molempiin suuntiin. Nyt olen päässyt ottamaan pari laukannostoakin per ratsastuskerta, ja se on jo valtavan iso harppaus.

Minun on oltava todella, todella tarkka omasta ratsastuksestani. Kun alla on lyhenevä, jännittyvä hevonen, on minun ratsastajana oltava aina määrätietoinen, vakaa ja rauhallinen. Yhtään hosumalla en voi opettaa Penalle mitään. Huonona päivänä, huonolla tuulella en voi ratsastaa ollenkaan.

Se on se tunne, milloin muoto on oikein. On ratsastettava jokainen askel ajatuksella, on pyydettävä hevosta kohti ohjaa. On pyydettävä siltä pitkät, matkaavoittavat, rauhalliset askeleet. On varottava kiirettä. On annettava hevosen kohota, ja kun se sen tekee, on annettava sille tilaa, rauhaa. On vain oltava liikkeessä, ja heti kun tuntuu siltä, että hevonen "jää", on pyydettävä sitä uudestaan kohti ohjaa. Tai heti kun hevonen kipittää, on otettava hitaammaksi, ja pyydettävä taas selkä ylös.

Loppujen lopuksi en olekaan niin varma, opetanko uudelleen tuntumaa vaiko sittenkin pohjetta. Pohje ei tarkoita "lisää vauhtia", vaan pohje tarkoittaa "kohoa eteenpäin". Haluan sanoa Penalle, että se voi luottaa minun käteeni eikä sen ole tarpeen rullata kuolainta karkuun. Ja onhan se totta, että kaikki lähtee takaa - kun olen onnistunut ratsastamaan Penan rehellisesti pohkeelle, se on ihan itsestään hakeutunut pyöreälle, matalalle kaulalle ja hyväksynyt kuolaimen suu ihan hiljaa.

Niin, se tunne. Se tunne kun hevonen kantaa. Kun kipitys on poissa ja liike tulee koko kropan läpi. Kun poni alkaa liikkua kuin hevonen.

Meillä on pitkä, pitkä taival edessä, jotta saataisiin Penalle voimaa liikkua oikein, ja lopulta kaikki osaamisrepertuaarin temputkin tehtyä uudessa muodossa, mutta kaikki aikanaan. Niin haluan ainakin uskoa.