Penaponi

torstai 4. tammikuuta 2018

Takaisin lähtöruutuun

Lainaan yhden suosikkiblogini nimeä tähän otsikkoon, sillä se kuvaa melkoisen hyvin fiiliksiäni juuri nyt.

Blogin päivittäminen on jäänyt prioriteettilistalla perhearjen pyörittämisen jalkoihin, mutta heppailut pyörii täällä silti. Yllättävän säännöllisesti jopa, siitä saan olla tyytyväinen.

Tänään lähdettiin Penan kanssa maneesille hyppäämään. Kelit ovat jälleen aivan surkeat ratsastaa kotona, ja kun naapurini kysyi, miten olisi jos ajeltaisiin "aikamme kuluksi" (heh heh, kahdella pienten lasten äidillä kun ei muuta ajankulua ole) minun ex-oppilaitokseni hulppeisiin puitteisiin ja hän vähän katsoisi perääni kun hyppään, niin hihkuin riemusta. Reissu sujui mallikkaasti, aivan supermallikkaasti, ottaen huomioon että meitä tosiaan oli liikenteessä Penan lisäksi minä sekä naapurini, minun kolmikuinen vauvani ja naapurin kaksivuotias tahtovainen. Oman tahtovaiseni olin sentään jättänyt matkasta pois. Penan kanssa reissailu alkaa olla aika huoletonta nykyisin, ja onneksi vauvani on edelleen melkoisen sopuisa ja hyvinnukkuva tapaus, niin tällainen aamupäiväaktiviteetti oli mahdollinen.

Ristiriitaisimmat tunteet tulikin siitä itse hyppäämisestä. Minulla on ollut käytännössä reilun vuoden hyppytauko - viimeisimmät kunnon hypyt tein ohjaajaopintojeni lopussa marraskuussa 2016. Vuosi 2017 meni raskauden vuoksi sivu suun, mitä nyt ihan loppuvuodesta synnytyksestä toivuttuani ehdin kerran tai kaksi jotain maasta korotettua yksinäni turata. Ja siinä missä vielä vuoden 2016 lopussa olin hyvillä mielin hyppäämisen suhteen ja koin hienosti selättäneeni minua riivanneen hyppypelon, sain nyt murheekseni todeta, että olen palannut aika lailla lähtöruutuun, siihen mistä aloitin ohjaajaopintojeni alussa.

Rutiini, rutiini ja vielä kerran rutiini pitäisi pystyä säilyttämään hyppäämisessä, ainakin kun on tämmöinen nössökkä kuin minä. Nyt taas näytti 60 cm pysty pikkaisen siltä että tohtiiko sitä lähestyä ollenkaan kuin niin jännittää. Ja minä sentään hyppäsin ihan mukavuusalueellani +/- 100 cm vielä vuosi sitten! Kun pää ei ole mukana, palaa kaikki typerät virheet. Kroppa ei ole mukana, en ratsasta laukkaa, pakitan. Etenkin se etten ratsasta laukkaa. Onni ja autuus että oli naapuri mukana ja sanoi jossain vaiheessa, että otapa nyt ihan reippaasti tuosta pitkän sivun verran sitä laukkaa niin että saat koskea Penaan pohkeella ja että se menee eteenpäin. Sitten hän rakensi meille jumppasarjan ja sanoi että ala laukata. Ja minä vikisin vastalauseita ja selityksiä kun ei tää ja kun en mää.

"Kato nyt mitä tapahtui kun sä laitoit jalan kiinni. Sillä nousi korvat pystyyn ja se näytti siltä että sen on kivaa."
No on se nyt helvetti.

Ja hyvinhän se Pena meni kun oli laukka jolla mennä. Eikä edes köyrinyt kovin pahasti esteiden jälkeen. Eikä toppaillut, kun minä lakkasin vetämästä taaksepäin jokaikisessä tilanteessa. Kaikista turhauttavinta on, että tiedän estäväni itse hevostani, mutta en saa kehoa toimimaan toisin.

"Sun on kehonkielikin ihan erilainen nyt verrattuna alkuun. Kun sä aloit kevennellä täällä niin olit ihan käppyrässä sen hevosen ympärillä. Nyt sulla on ryhti noussut ja sun hevonen liikkuu."

Pelko on viheliäinen kaveri. Se istuu olkapäällä eikä jätä rauhaan. Se saa kropan tekemään ihan omia juttujaan.

Ja kuitenkin haluan hypätä, haluan osata, haluan antaa hevoselleni sen ilon mitä se hyppäämisestä parhaimmillaan saa. En siis pelkää niin paljoa että luovuttaisin ja antaisin olla. Hemmetti, haluan takaisin sen ilon ja luottamuksen jonka rutiinin myötä sain! Mutta säilytä täällä sitten jotain rutiinia kun omat ratsastuspaikat on yhtä jääkenttää, niin ettei edes sitä laukkaa pääse harjoittelemaan. Jos olisin varoissani, kulkisin omalla kalustolla maneesiin ratsastamaan harva se viikko. Vaan en ole, puuttuu ne varat, kalusto ja aika.

Valitusvirrellä uuteen vuoteen!

6 kommenttia

  1. Mukava kuulla teidän kuulumisia, vaikkei ne kaikkein iloisimpia olekaan! Mutta kirjoituksen aiheeseen liittyen, niin ymmärrän täysin mitä tarkoitat. Rutiinin puute saa ihmeitä (eikä niitä hyviä ihmeitä) aikaan ja myös helposti niitä pelkopeikkoja kaivettua esille.
    Meillä ollaan tällä hetkellä palattu totaalisesti takaisin lähtöruutuun, siis sekä minä että hevonen. Tämän hetkinen tilanne on se, että me haetaan kumpikin tuntumaa siihen, että miltäs ne ratsuhommat oikein tuntuikaan ja samalla rakennetaan hevoselle kuntoa aivan alusta saakka. Tosin nykyisiin keliolosuhteisiin tuo kävelykuuri sopii mainiosti, eikä ole ollenkaan paha mieli, kun ei pysty liikkumaan kovempaa. Jotenkin ne kaikki esteiden hyppäämiset jne tuntuu niin kovin kaukaisilta asioilta.

    Tsemppiä ja jaksamista jääkauteen, kyllä se tekemisen ilo ja meininki sitten viimeistään keväällä löytyy!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedätkö, ajattelin sua kun kirjoitin tätä! Ruikutan sillä tapaa aika turhasta kun mulla on kuitenkin ollut koko ajan hevonen käyttökunnossa eikä itselläkään ole ollut muuta kuin itseaiheutettua estettä harrastaa ;) Kyllä tästä noustaan taas. On vain vaikeaa sopeutua siihen että aina joutuu aloittamaan jotain uudelleen, jotain sellaista jonka on jo kerran olevinaan tehnyt.

      Poista
  2. Ihana mahdollisuus ja mahtavaa voiko sanoa itsensä voittamista. Osut asian ytimeen rutiinin merkityksessä. Kun rutiini on hukassa, työ todella alkaa alusta. Jos edes alkaa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, täytyy olla tyytyväinen että kuitenkin pystyy hyppäämään taas. Eikä vanhat opit hukkaan ole mennyt, tuskin sitä varmuutta ja rohkeutta täytyy enää ihan niin syvältä kaivaa kuin aiemmin. Mutta olisihan kiva saada kaikki mulle heti nyt :D

      Poista
  3. Minä niin tiedän tuon tunteen... Hyppytaukoa kohta 2 vuotta, mutta toivon mukaan ensi kesänä jo hypätään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lohdullista etten ole yksin! Tsemppiä treeniin sinnekin!

      Poista