Penaponi

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Se fiilis

Kaksi tuulista päivää. Eilen koulutreeniä ja tänään hyppyjä. Samat haasteet, Pena olisi mielellään tehnyt kaikkea muuta paitsi keskittynyt, se halusi säikkyä ja tuijottaa ja jännittyä ja kulkea vinossa.

Mutta se fiilis kun onnistun. Miten saisin sitä talteen, miten saisin säilöttyä sen järkähtämättömän vahvan mutta rennon keskikehon joka ei heilahda mukana vaikka hevonen koittaa sitä heiluttaa. Miten saisin tallennettua sen keskittyneen, rauhallisen, määrätietoisen asenteen jolla järjestäin aina selviän vaikeistakin päivistä? Miten oppisin tuomaan itseni siihen mielentilaan aina kun tuntuu siltä ettei ota sujuakseen koska hevonen on liian jännittynyt tai touho. Koska sieltä, loppuviimein vain sieltä, löytyy avain - minun mielenhallinnastani.

Kuvituksena kuvakaappaus videolta joltain aiemmalta treenikerralta

Teemat olivat molempien päivien treeneissä samat vaikka laji oli eri. Suoruus, paino takajaloille, odota ratsastajaa, mene jalasta eteenpäin isommin, ei nopeammin.

Sileän treenissä ympäristön säpsimistä oli paljon enemmän, mutta haluttuun lopputulokseen päästin inasen nopeammin. Siten, että riitti vielä paukkuja tehdä jotain "temppuja" kun Pena viimein suostui järjestämään palikkansa niin kuin pyysin. Tunne on aika hieno, kun se oikeasti jaksaa pysyä takaosansa päällä ja sieltä pystyy pyytämään isompia raviaskeleita. Suunnanvaihdot ovat haasteellisia, koska niissäkin pitäisi säilyttää suoruus eikä lähteä vyörymään uuteen suuntaan ennen aikojaan.

Samaa kuvakaappaussettiä

Esteilläkin päästiin lopulta kohtuulliseen lopputulokseen, mutta töitä sai tehdä. Tehtävät eivät olleet haastavia, vaan tosi simppelisti lävistäjäkahdeksikolla toiseen suuntaan yhden askeleen välillä kaksi pikkuristikkoa ja toiseen suuntaan kahden askeleen välillä kaksi pikkuristikkoa. Mutta se suoruus. Pena kuumeni, sättäsi, stoppaili eikä olisi millään antanut koskea itseensä jalalla. Tiputin esteet puomeiksi jotta niistä pääsi yli vaikka käynnissä ja harjoittelimme ihan vain kulkemaan suorassa, tunkematta vasenta pohjetta vasten. Lopulta alkoi sujua ja aivan viimeiselle kierrokselle pystyi jo nostamaan toisen linjan 60 cm pystyiksi ja toisen linjan ristikoksi ja minipystyksi. Ja se fiilis niillä pienillä pystyillä - kun olen liikkeessä tarpeeksi mukana, menossa itse, ilman painetta, hevonen odottaa minua eikä harppaa vauhtia juuri ennen ponnistusta. Se on se fiilis missä pitäisi päästä hyppäämään.

Sen verran työläältä tämä simppeli harjoitus tuntui että kokeilen hypätä ihan samat tehtävät heti huomenna uudelleen. En ole ennen hypännyt kahta päivää peräkkäin, mutta sileän treeneissä on toisinaan toiminut tällainen toisto on tehokeino -tyyppinen ajattelu. Josko me huomenna saisimme aloittaa siitä mihin tänään ja edellispäivänä päästiin? Ja minun pitää päästä siihen omaan keskittyneeseen kuplaani vielä kolmas päivä putkeen, tuli mitä tuli, oli kuinka tuulista ja jännää tahansa.

Note to self: Muista se fiilis! Ei saa provosoitua!

6 kommenttia

  1. Samaistun niin näihin kirjoitusten tunnetiloihin. Vaikka hevoseni on rauhallinen, on päiviä, jolloin säikytään pientäkin risahdusta ja siinä pitäisi yrittää saada hevonen kuulolle. Tuumailen itselleni, että täytyy olla kärsivällinen, mutta tänään tämä oli totisesti koetuksella. Mikä ihme siellä kentän portilla on niin pelottava, auto menee ohi ja syöksytään. Näinä hetkimä se provosoituminen lähenee sataa, mielessä kiroaa hevosen ja itsensä. Aloitan alusta, taipumista käynnissä, kehumista ja unohdetaan tyystin rento ravi ja tyydytään siihen, että saadaan edes jotain hallittua ilman täydellistä kaahausta. Testasin onko kyse ratsastajasta ja taluttaessa portin kulmaan lopuksi, sai se hevosen sinkoamaan. Joskus näinkin ja nyt on sitten ihan kakkatunne kun en saanut hevosta unohtamaan porttimörköä. :'(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuollainen turha kyttääminen nostattaa jotenkin kaikista eniten verenpainetta. Vaikka järki tietää ja huutaa ettei tähän kuulu reagoida; että se menee komentamisesta vain pahemmaksi, niin silti vanne kiristyy pään ympärillä ja tekee mieli karjua ja kiskoa naruista.

      Pena on ollut yllättävän pitkään yllättävän iisi kaiken tuijottelun suhteen, mutta nyt ilmeisesti kentän laidoille komeiksi villiintyneet vuohenputket ovat liikaa kun ne sopivasti keikkuvat tuulessa. Mihinkään kulmaan ei voi mennä. Onneksi sen verran olen kehittynyt mielenhallinnassani, että kun ohjat on tuntumalla, ollaan töissä eikä ryitä kukkasia karkuun. Mutta lepokäynnit on yhtä toljottamista ja sivuhyppyjä.

      Ja auta armias mitä on edessä, kun tänä kesänä vedetään alas kentänpuoleinen seinä ladosta ja rakennetaan se uusiksi perustuksia myöten - joudun siis ratsastelemaan jonkinsortin remppatyömaan läpi jonkun aikaa. Huhhei, joka päivä muuttuvat pelokkeet, tuskin maltan odottaa!

      Poista
  2. Niin samaistun minäkin. Monen onnistuneen ratsastuskerran jälkeen eilen oli taas ihan mälsä fiilis, kun pitkästä aikaa hevonen oli todella jännittynyt ja käpertyi itseensä, puski lapa edellä ihan linkkuun, pohkeista tarjosi avoa, sulkua, ihan mitä vaan paitsi suoraan menoa, tahti oli kiitoa tai töksähtelyä...vasta ihan lopuksi sain sen hyväksi, kun otin jalustimet pois ja käytin oikeasti keskivartaloa ja sain käteni itsenäisiksi. Se oma mielenhallinta on kaikki kaikessa. mutta miten sitä välillä niin provosoituukin. Nytkin tiedän, että kyse oli siitä, että hevonen oli hermona kuntoon laitettaessa, ympärillä vilisti lapsia, koiria, ja ties mitä. Ja laidunprobleemat ovat tehneet Mandysta sellaisen, että se tuntuu pelkäävän muita hevosia ihan kauheasti. Voi surku :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kurjaa ettei laidunelämä nyt ota sujuakseen. Hermostunut mielentila ei vain sovi ratsastustouhuihin, ei hevoselle eikä ihmiselle! Mutta helposti tulee sellainen "noh, toimi nyt!!" -turhautuminen kun hevonen hermoilee olemattomia. Vaikka ei oma kiihtymys mitään ratkaise!

      Mäkään en päässyt ottamaan esteille korjaussarjaa heti perään, koska oli satanut niin paljon ja kenttä mennyt turhan liejuksi ponnistus- ja alastulopaikoista. Huomenna uusi yritys!

      Poista
  3. Pitää vielä palata tähän tekstiin. Tuo ajatus järkähtämättömästä keskikehosta ja mielenhallinta ovat nyt kahtena ratsastuskertana auttaneet mua ihan älyttömän paljon. Sun tekstisi alkoi jotenkin kuulua mun päässä kun ratsastin. Hihi, melkein pelottavaa. Mutta kun sen rauhan saa kehoonsa ja mieleensä niin se tunne on kyllä niin mahti. Oon niin tyytyväinen itseeni :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huippua! Mulle on myös ollut iso oivallus tajuta että en saa heilua hevosen mukana, ja että hevonen saattaa yrittää ihan tarkoituksella heiluttaa mun tasapainoa. Tämä ajatus taisi jäädä mieleeni Markus Scharmannin esteklinikasta taannoin tässä keväällä - siellä oli yhdellä ratsastajalla todella kuuma ja sähäkkä ja säikky herkkä tamma joka meni joka suuntaan yhtä aikaa eikä kuitenkaan oikein mihinkään. Kun ratsastaja lakkasi olemasta niin paljon hevosen "mukana" ja "tukena", hevonen tasapainoistui (onko tuo edes sana??) huomattavasti.

      Poista