maanantai 15. lokakuuta 2018

Lokakuun laihiskuulumiset


Tänään viuhui taas mittanauha Sulon ympärillä. Olen katsellut että Sulo näyttää mielestäni aika kivasti ohentuneelta, ja pystyn jopa tuntemaan sen lonkkaluut nykyään! Mutta mittanauha on armoton väline - senteissä ja kiloissa ei muutosta ollutkaan juuri tapahtunut kuukauden takaiseen. Saattaa jopa olla että Sulo on saanut muutaman kilon takaisin... Painon mittaaminen painomittanauhalla ei ole mitenkään kovin ekstaktia tiedettä, mutta kun koitin pitää mittanauhan samassa tiukkuudessa kuin ennenkin, sain lukemaksi 318 kg vaikka kuukausi sitten lukema oli 313 kg. Yksi sentti oli kadonnut vatsan ympäriltä, kaulan keskeltä ja tyvestä.

Mikä on muuttunut kuukaudessa?
Hevoset tulivat pois laitumelta kaksi viikkoa sitten eli ovat nyt täysin heinäruokinnalla. En usko että olen varsinaisesti ylensyöttänyt heinällä, mutta liikkuminen on vähentynyt radikaalisti laidunnuksen loppumisen myötä. Ja kun tarkastelin syitä painonpudotuksen hidastumiseen, totesin että en voi syyttää liikunnan vähenemisestä ketään muuta kuin itseäni. Olen ajatellut, että kun on viileämpää niin ei Sulo hikoa niin herkästi. No joo. Tai sitten minä liikutan sitä löperösti, liian kevyesti ja liian lyhyen aikaa. Ja liian harvoin.

Ja onhan liian vähäinen liikunta näkynyt Sulossa muutenkin. Se on ollut aika kesseli, aika ärsyttävä, ylivirkeä ja sillä on ollut kaikenlaisia ideoita. Harmillista että Pena on nyt olevinaan niin aikuinen ettei se riehu Sulon kanssa, vaikka Sulo yllyttää.

Minun on siis aika ryhdistäytyä liikuttamisen suhteen. Lisätä kertoja ja ainakin kertojen tehoja. En vaan oikein tiedä, miten tämä lapsiperhearjessa toteutetaan... Aina tuntuu siltä että joku osapuoli kärsii.

Tänään ohjasajoin Oikeasti Kunnolla. Sulo on niin kiva poni ja ohjasajaminen on kiva laji. Siinä voi saada samanlaisia elämyksiä kuin ratsailtakin, ja se on jotenkin aika hämmentävää. Ja samalla tavalla minun täytyy ohjasajaessa käyttää kehoani ja muistuttaa itseäni apujen ajoituksesta, oikea-aikaisesta hellityksestä ja keveydestä. Onnistuin tekemään laukannostoja käynnistä ja siitä olen aika ylpeä.

Loppukäynnit lähdin tekemään radalle ja taluttamisen sijaan päätinkin ajaa Suloa takaa. Nappasin mukaani kolisevan härvelin jonka olen askarrellut ajo-opetusta silmälläpitäen ja johon olen Suloa totuttanut kentällä muutamaan otteeseen. Tällä erää mentiin vielä niin että minä sain kiskoa kolisevaa härveliä perässäni ja Sulo vain kuunnella se mölyä. Eipä se sitä juuri hetkauttanut...


Koliseva härveli



Hyvä poni siitä tulee! Kunpa vain löytäisin aikaa puristaa tätä ajo-opetushommaakin nyt eteenpäin niin saisin tehoja liikuttamiseen. Ja jotta laihtuminen saataisiin taas jatkumaan, täytyy minun ruveta punnitsemaan yöheinät. Nyt olen silmämääräisesti antanut yöksi heinää n. 2 kg ja olkea ehkä kilon verran. Luulen että tämä suhde täytyy keikauttaa toisinpäin, sillä tarhassa Sulo saa väkisinkin vähän liikaa heinää, kun en voi pitää Penaa ihan niin pienillä heinäkiloilla kuin Sulolle olisi ihanteellista.

torstai 11. lokakuuta 2018

Majakka ja perävaunu


Siinä he ovat, minun kultakimpaleeni. Onneksi Pena kiiltää mudassa rypeneen Sulonkin edestä...

Olen hevosistani joka päivä kovin onnellinen. Erityisen onnellinen olen siitä että saan pitää ne kotona ja hoitaa juuri niin kuin itse parhaaksi näen, käyttää niitä varusteita ja metodeja joiden takana olen itse valmis seisomaan. Olen viime ajat keskittynyt siihen, että joka päivä pysähdyn hetkeksi tunnustelemaan tätä onnellisuutta.

Minulle tulee leipä pöytään ratsastuksen opettamisesta ja työssäni käyn useammalla tallilla joka viikko. Täytyy sanoa että näen vähintään sivusilmällä aika monenlaista hevosenpitoa, monenlaista ratsastusta, vermettä ja varustetta, tapaa ja aatemaailmaa. Kuulen perusteluita jotka mykistävät ("Xx käyttää kumppareita (joustochambon) koska rakennetaan sille selkälihaksia"). Koen toisinaan syvää turhautumista, kun tietoa olisi maailma pullollaan ja silti vielä porskutetaan ikiaikaisten uskomusten varassa. Voin osaltani ujuttaa joitain murusia itämään ajatuksiin, mutta aina on vastassa joku suurempi auktoriteetti, jonka mukaan "näin on aina tehty". Ja raha sanelee niin paljon tässä lajissa. Voi olla että on halua, mutta ei kykyä muuttaa asioita. Enkä tiedä onko mitään hyötyä jäävuoren huipun kiillottamisesta jos koko tyvi on upoksissa paskassa.

Kokonaisuus.
Miten vaikea käsite on kokonaisuus.
Hevonen on niin paljon muutakin kuin se urheilusuoritus jonka se allamme tuottaa.

Enkä minä missään nimessä ole täydellinen eikä minun tapani ole ainoa oikea. Mutta yritän pysyä jyvällä siitä mitä uusimmat tutkimustulokset hevoseläimestä kertovat ja suhteuttaa nämä vanhaan, perinteiseen hevosmiestaitoon, ja valita aina pienimmän pahan. Yritän myös pitää itsestäni huolta etten uuvu hevosistani huolehtimiseen. Joskus ainakin minun hevoseni tokenevat voimasanan voimalla paremmin ruotuun kuin koko mahdollisen kipusignaalirepertuaarin analysoimisella. Mutta jos hevonen jatkuvasti vaatii ruotuunlaittoa tai sen kanssa toimiminen on kokoaikaisesti työlästä tai hankalaa, tai se säännönmukaisesti vastustelee, olisi kiroilun sijaan katsottava asioita tarkemmin ja aiempaa objektiivisemmin. Oikoteitä hyvin harvoin on. On tehtävä uudelleen, perusteellisesti, ja oltava toisinaan valmis uudistamaan omia käsityksiään ja tarkastelemaan tietolähteitään. Moni ihminen voi olla todella kiva, ja silti faktoineen ja tapoineen väärässä. Ja joku toinen voi olla ihan mulkero tyyppi, ja silti tietää paremmin.

Tulipa paatosta.
Menen nyt raaputtamaan noita minun ponejani, majakkaa ja perävaunua, jotka hissuksiin hitsautuvat yhteen ihastuttavaksi komboksi. Menen tunnustelemaan iloa jonka ne minulle tuottavat ihan vain olemalla olemassa. Menen katsomaan onko niillä kaikki hyvin. Mene sinäkin.

perjantai 28. syyskuuta 2018

Kiltti mutta flegmaattinen

Olisikohan tämänvuotinen laidunperiodi nyt taputeltu? On ollut muutama kylmä aamu, jolloin olen sulkenut pääsyn laitumeen, mutta avannut sen iltapäivästä kun keli on taas lämmennyt. Ponit ovat olleet joka kerta sitä mieltä että jo oli aikakin, ja painelleet peltoon hännät suorina. Yöt meillä on oltu sisällä jo hyvän aikaa, mutta päivisin on vielä saanut laiduntaa.

Eilinen syysmyrsky puhkui ja puhalsi sellaisella voimalla, että tarhaan kaatui kaksi puuta. Onneksi oli laidun auki ja hevoset siellä! Tänään en kuitenkaan avannut laidunta lainkaan. Ehkä toivotamme nyt syksyn tervetulleeksi.



Myrskyn jälkeen on poutasää. Jätin oksien karsinnan hevosvoimien tehtäväksi

Laidunkuulumisten jälkeen otsikon aiheeseen, jolla viittaan tällä kertaa Penaan. Minulla on hiukan epämukava tunne siitä että kaikki ei ole ihan niin kuin pitää. Pena on ollut kovin kiltti, ihan tyytyväisen oloinen, mutta jotenkin... flegmaattinen. Ponneton. Tavallaan pitäisi kai olla tyytyväinen, ettei mitään ylenpalttista sätkimistä tai säätämistä ole, mutta tällainen tasainen kiltteys nyt vaan on aika epäpenamaista. Eikä kyse ole vain siitä että se olisi ratsailta vähän laiska, vaan sen koko yleisolemus on jotenkin hiukan liian tyyni, tai uupunut, tai miten sen nyt osaisi muotoilla. Ei se ole mitenkään apea tai sairaan oloinen, seuraa tapahtumia ja eilisellä myrskyllä veti Sulon kanssa hillitöntä laukkaa pellossa ihan koska vaan oli mahdollista. Se syö, juo ja sontii, mutta jokin sen tasaisuudessa vaivaa minua.

Kunnon hysteerisen ponitädin tavoin olen käynyt mielessäni läpi kaikki skenaariot hiekkamahasta matoihin ja imeytymishäiriöihin. Hiekan kumoaa se että kipuoireet puuttuvat ja ajanjakso on väärä - ikävä kyllä nämä olen jo oppinut hevosestani näkemään. Matojen varalta truuttasin Penaan matolääkkeen pari viikkoa sitten, ja tavallaan sen hiukan kuiva yleisolemus tuntui kääntyvän parempaan suuntaan. Tai sitten vain näin mitä halusin nähdä. Joka tapauksessa matolääkettä on vielä toinen satsi jemmassa odottamassa ajankohtaa jolloin madotan Sulonkin. Pena saakoon tuplat tänä syksynä. Yksi epäilys on liittynyt ruokaan - rypsi loppui ja syistä x, y ja z laari ehti olla tyhjänä jonkun viikon, ennen kuin sain aikaiseksi noutaa uuden säkin. Mutta ei Pena ole ennenkään ollut mikään ämpärikaupalla ruokittava, joten voisiko muka muutaman desin väkirehuvaje, vieläpä laidunnuksen aikaan, aiheuttaa hevosessa flegmaattisuutta? Epäilen. Veriarvot voisi olla aiheellista tarkistuttaa jos puolitehoisuus jatkuu vielä pitkään. Ainakin oman mielenrauhan vuoksi!

Olen kuitenkin kallistumassa siihen suuntaan, että syyllinen hieman nuupahtaneeseen olemukseen löytyy Penan korvien välistä. Sissen poismuuton jälkeen Pena on joutunut päälliköksi päällikön paikalle, eikä se ole ollut siinä asemassa koskaan ennen. Luulen, että Pena on väsynyt, koska sillä on nyt vastuu näiden kahden hengen laumasta. Pena on koko ikänsä ollut jonkun toisen helmoissa ja voinut kesselehtiä mielin määrin, kun joku muu on aina sanonut viimeisen sanan. Tätä teoriaa puoltaa se, että Pena on jotenkin erityisesti minun perääni juuri nyt. Se hörisee minulle paljon ja tahtoo nyhjätä kanssani. Kokeekohan se että kun minä olen läsnä, ei sen tarvitse pitää vahtia?

Yleensä viilenevä keli pistää virtaa kavioihin, joten uutta tämä tämmöinen on. Tulipahan nyt kirjattua blogiinkin ylös niin pystyy sitten tarvittaessa selaamaan taaksepäin ja tarkastelemaan, mikäli tilanne muuttuu.

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Blogi kaipaa apua, kenties juuri sinua!

Olen tuijotellut blogini ulkomuotoa tässä viime aikoina ja todennut, että tarvitsemme uudistusta. En ole mikään tietotekniikkavelho, enkä ole valokuvaaja, minulla on kömpelö kamera ja usein kuvaan vain kännykällä, koska huonokin kuva on kivampi kuin ei kuvaa ollenkaan (??), mutta blogin habituksen uudistamiseen nämä tiedot, taidot ja välineet eivät riitä.

Siispä kutsun apuun teitä, arvon seuraajat! Blogin nimi on ollut Penaponi ammoisista ajoista alkaen (yli kuusi vuotta jo!), mutta mitä mieltä olette, pitäisikö nimelle tehdä jotain nyt kun poneja onkin kaksi? Sulo on tullut muonavahvuuteen jäädäkseen ja tulee jatkossakin esiintymään blogissa Penan rinnalla tasapuolisen paljon tai vähän, kuinka sen nyt haluaa tulkita. Muutosten vähimmäismäärä taitaa olla ulkoasun freesaaminen niin, että myös Sulo pääsisi bannerin kuviin ja saisi oman esittelysivunsa. Mutta mitä muuta?

Blogin ulkoasun tekemisen voin antaa myös ammattilaiselle, mutta hänkin on kädetön jos minulla ei ole tarjota hyviä kuvia käyttöön. Siispä jätän tähän avoimen anomuksen sinulle, valokuvaustaitoinen henkilö: Tule meille! Asumme Turku-Tampere-Helsinki -kolmion keskellä. Olen köyhä kuin kirkonrotta, mutta vastineeksi kuvaamisesta tarjoan kahvia ja kahvipöydän herkkuja, "ponilla kyytiä" eli Penaa tai Suloa tai kumpaakin ratsuksi, ja oman ammattitaitoni käyttöösi kun ratsastat. Tai jos sinulla on ehdottaa jotain vaihtoehtoista diiliä, jossa minun opentaitoni olisivat hyödyksi, niin sellainenkin sopii. Vaihtokauppa paras kauppa!

Kommenttikenttä on vapaa kaikenlaisille ehdotuksille blogin nimestä alkaen. Kiitän lämpimästi jo etukäteen!

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Syyskuun laihiskuulumiset

Kuukausi on taas vierähtänyt Sulon edellisestä laihdutusraportista. Hiukan pelokkain tuntein tartuin tänään mittanauhaan, sillä syömistä rajoittava koppa hajosi melko pian elokuun "totuudenhetken" jälkeen, ja siitä eteenpäin Sulo on laiduntanut päivät rajoituksetta (n. 14 h). Yökosteus ja erityisen lämmin syyskuun alku roihautti laitumen vielä kasvuun, eli ravintoa on riittänyt vähän turhankin hyvin.


Onneksi mittanauha kertoi, että paino on edelleen laskussuunnassa. Ainoa pomppu ylöspäin oli kaulan tyven mitassa, johon jostain syystä sain tänään 6 cm enemmän kuin edelliskerralla. Vähän vaikeahan siitä kohtaa on saada mittaa, joka olisi joka kerta varmasti samalla tavalla ja samasta kohtaa otettu. Pelkkä kaulan asentokin vaikuttaa.

Painomittanauha antoi tämänhetkiseksi painoksi 129 cm korkealle Sulolle 313 kg. Kuluneena kuukautena painoa olisi siis mittanauhan mukaan kadonnut viisi kiloa, ja mittailun alusta eli kesäkuun puolivälistä peräti 21 kiloa. Minusta pudotustahti on ihan kohtuullinen, kun Sulon laihduttaminen on toistaiseksi toteutettu lähinnä elinolosuhteita muuttamalla, ei rajusti dieettaamalla. Laiduntamista rajoittava koppa on ollut radikaalein tekijä.

Olin tosi iloinen etenkin tuosta vatsanympärysluvusta (kesäkuussa 197 cm, viimeksi 193 cm, nyt 186 cm). Vatsa on Sulon läskipaikka ja vatsanympäryksen pienenemisessä ja kylkien ihrakerrostumien sulamisessa on eniten työmaata. Kylkiluita ei vieläkään ole havaittavissa edes kaivamalla.

12.9.
Yritin kuvata sivukuvaa kiireessä ja ilman apukäsiä. Sulolla oli joka kuvassa enemmän tai vähemmän huono asento ja kärsivä ilme...
Sulo saattaa sivulta kuvattuna näyttää jopa ihan ok:lta lihavuuskunnoltaan. Jotenkin tuo sen väri kätkee lihavuuden. Mutta kun kuvakulmaa muuttaa:

Ihralaatat kyljessä

Lantion korkein kohta ja lonkkakyhmyt kadoksissa ihran alla, selkäranka kuopassa

Sulo on oikeasti todella siro poni, joten kyllä tässä vielä ollaan tukevasti ylipainoisia. Kuukausi kuukaudelta kuitenkin parempaan menossa! Alla vielä vertailun vuoksi saapumiskuva toukokuun alusta sekä kesäkuun alun kuva. Minusta silmiinpistävin muutos on Sulon kropan malli: tullessaan se oli todella kireä ja kipeä selästään, hierojan sanojen mukaan "tyypillisen tuntiponin näköinen", selän lihaskalvot niin kireät että selkäpuoli näytti tosi lyhyeltä. Kesäkuun kuvassa Sulo on jo "pidentynyt".

toukokuu 2018

kesäkuu 2018
Aineenvaihdunnassa tapahtuu koko ajan "jotain". Oli kausi, jolloin Sulon hikihanat tuntuivat auenneen oikein kunnolla, ja hiki suorastaan norui siitä liikunnan jälkeen. Sitten tuli vaihe, jolloin koko poni alkoi tuntua käteen likaiselta, töhkäiseltä, vaikka ei näennäisesti ollut liassa, eikä harjaaminen muuttanut tilannetta miksikään. Ihosta siis tuli läpi jotain, ja muutaman saippuapesun jälkeen tilanne on normalisoitunut niin että nyt karva on taas liukasta ja puhtaan tuntuista, vaikka poni olisi piehtaroinutkin. Tällä hetkellä olen huomannut, että Sulon virtsassa on tosi voimakas ammoniakin haju, vaikka se juo hyvin ja siivoan (ainakin luullakseni) sen karsinan ihan samalla tavalla kuin Penankin, jonka karsina taas ei haise miltään.

Syyskuun puoliväliä siis mennään ja laidunkausi jatkuu vielä. Olen antanut aamuisin ulosviedessä hiukan heinää tarhaan, ja yöksi Pena saa karsinaan jo normisetin (jossain 3-4 kilon paikkeilla) heinää. Sulo saa yöksi verkkoon sekoituksen, jossa on vajaa kilo heinää ja olkea reilummin. Olen ajatellut, että kun se syö laitumella sen n. 14 tuntia päivässä, saa yöksi riittää että sillä on tarjolla pureskeltavaa jos se niin tahtoo. Todennäköisesti sama meno jatkuu sittenkin kun suljen pääsyn laitumelle. Tarhassa tulee kuitenkin olemaan Penan vuoksi heinää tarjolla Sulon tarpeisiin nähden runsaasti, joten heinänsaantia on rajoitettava sieltä mistä sen järkevästi voi toteuttaa.

torstai 6. syyskuuta 2018

Pohkeen edessä

On muuten rasittava termi tuo "pohkeen edessä". Mutta se nyt sattuu olemaan minun ja Penan tämänhetkinen pulmapähkinä, joten ajattelin kirjoittaa auki omia ajatuksiani siitä, miten tuon termin ymmärrän.

Hevonen on reipas ja menee kovaa, nyt se on pohkeen edessä? Väärin.
Ratsasta se paremmin pohkeen eteen! Takaa eteenpäin! Juu juu, mutta miten?

Pohkeen edessä liikkuva hevonen tarkoittaa minulle tunnetta siitä että hevosen moottori käy, ja se käy nimenomaan minulle. Kyse ei ole siitä, että hevosen tulisi mennä kovaa tai että tempon tulisi olla nopea. Voin ratsastaa reipastakin laukkaa ilman että Pena on pohkeen edessä. Pena voi mennä pohjeavusta niin paljon eteenpäin että tuntuu kuin se aikoisi karistaa minut vauhdista, mutta se ei ole pohkeen edessä olemista, vaan alta juoksemista.

Opettaessani käytän usein mielikuvaa Sulla pitää olla tunne että sulla on enemmän hevosta sun etu- kuin takapuolella. Keventäessä täytyy ajatella, että ylösnousun aikana hevonen kuljettaa satulan eteenpäin taas uudestaan ratsastajan takapuolen alle. Pohkeen edessä oleva hevonen on valpas, mutta levollinen. Se vastaa apuihin pehmeästi, ilman viivettä. Kun laitan jalan kiinni, tulee hevosen moottorista heti energiaa joka tuntuu paineena käsissäni, ja sitten päätän, mihin haluan sen energian laittaa. Isommille askelille eteenpäin? Okei, ajattelen hieman käsiä eteenpäin, ikään kuin työnnän etuosalle tilaa edessäni. Moottori on käynnissä ja takajalat tuottaa energiaa, joka menee hevosen kehon läpi. Ohjastuntuman keveydellä kontrolloin, kuinka paljon haluan hevosta päästää. En missään nimessä kannattele hevosta käsissäni! Ohjaajakoulussa kouluratsastusopemme hoki kyllästymiseen asti "Ei voi tulla ja mennä yhtä aikaa", ja se on oikeasti hyvä neuvo. Apujenkäytön ajoitus on todella tärkeä - pohkeenkäytöllä voi nopeuttaa hevosen jalkoja ja ohjalla kontrolloida, kuinka paljon ja mihin suuntaan energiaa vapauttaa, mutta ei voi käskeä eteenpäin ja jarruttaa samanaikaisesti.

Tämä käsittelee puolipidätettä mutta ajatus sama: ei päästetä energiaa karkuun, ei ajoiteta apuja väärin

Jotta hevonen voi olla pohkeen edessä, on sillä oltava ohjastuntuma. Pena on maailmanluokan mestari ohjastuntuman pakoilemisessa, ja se aloittaa jokaisen treenin kysymällä, voiko se vain olla käppyrässä apujeni ulottumattomissa ja reagoida hitaasti, jos ollenkaan. Se ei välttämättä näytä ulospäin ollenkaan laiskalta/hitaalta, se voi vipeltää kovastikin, mutta tunne selkään on sellainen, että kun kohdistan siihen painetta, menee 3-4 sekuntia ennen kuin saan reaktion. Jos saan. Apujen voimistaminen, "runttaaminen", aiheuttaa vielä syvemmän käpertymisen. Sen sijaan minun pitää pyrkiä nopeuttamaan Penan reaktioita = pyrkiä nopeuttamaan itseäni. Apu (- hellitys) - reaktio. Jos olen itse sitkeä, vahva ja hidas, on hevoseni samanlainen. Joudun aika monesti alkuun napauttamaan pohkeella, terävästikin, mutta silloinkin kuvio on apu - hellitys - reaktio - kiitos.

Aloitan ohjastuntumalle (eli pohkeen eteen) ratsastamisen heti kun kerään ohjia tuntumalle. Ajattelen, että ratsastan hevosta eteenpäin kohti lyhenevää ohjastuntumaa. En siis vain kerää edestä ohjia lyhyelle ja "vedä" tuntumaa itselleni, vaan haluan "työntää" tuntumaa itsestäni poispäin. Niin kuin lykkäisin kottikärryjä edelläni. Ja siellä pohkeen edessä on oltava ja pysyttävä läpi treenin, läpi suunnanmuutosten, käännösten, siirtymisten. Kun kaikki on hyvin, en auta hevosta. En kannattele, en aseta painetta, mutta en myöskään tee hevosen puolesta. Pohkeen edessä oleva hevonen liikkuu itse, hyväksyy tuntuman, antaa ratsastajan istua ja vaikuttaa, on levollisen valpas ja valmis reagoimaan heti.

Täällä olen kirjoittanut auki aika läheltä liippaavia asioita Christoph Hessin klinikan jälkeen. Tekee hyvää palata tällaisiin yhteenvetoihin aina välillä, niin ei eksy raiteilta!

perjantai 31. elokuuta 2018

Projekteja ja onnistumisia

Matkalla maastoon

Asetin tälle vuodelle tavoitteeksi päästä yksin ratsain maastoon Penan kanssa. Tiedättekö kun joskus aika vaan on kypsä ja tekeminen on helppoa - tämän maastoonmenon suhteen on käynyt juuri niin. Ok, hevoseni on 12-vuotias eikä todellakaan mikään luottopolle jolla voi mennä minne vaan ja miten vaan, mutta siinä missä en vielä muutama vuosi sitten tohtinut edes ajatella että poistuisin sen kanssa tontilta ratsastaen ilman kenenkään seuraa, on tänä kesänä tapahtunut jonkinlainen loksahdus. Enkä kyllä voi sanoa että olisi hullun lailla reenattu, päinvastoin. Olen välillä halunnut mennä metsään ratsastamaan, ja sitten, noh, olen mennyt.

Tällä viikolla tuli eräänlainen läpimurto siinä, että tein koko lenkin ratsailta. Yleensä olen taluttanut alkumatkan, jolloin pitää oman pihatien jälkeen kulkea reilu sata metriä asvalttitien reunaa, mutta nyt avasimme reitin radan kulmasta metsään niin ettei tarvitse mennä autojen sekaan lainkaan. Ja niin minä sitten menin ja ratsastin sieltä metsään, tein lenkin, menin vähän raviakin, jouduin yhdessä kohdassa vähän patistamaan Penaa ja sanomaan että ei, tuo(kaan) pölli ei aio sinua syödä ja ei, et lähde takajalkapipruetin kautta kotio. Ja Pena tokeni järkytyksestään ja talsi loppulenkin ihan asiallisesti - hieman korvat töröllä ja kroppa kireänä, mutta hallinnassa, suuremmin säpsimättä. Niin, eikä sillä ollut edes korvatulppia.

Ei huono, ei ollenkaan.


Ja koska olen ihminen jolla pitää olla jotain pientä työn alla koko ajan, ollaan aloitettu Sulon kanssa hiljaksiin uuden lajin opiskelua. Hankin sille valjakkovaljaat, tosin nämä ovat kukkaroystävälliset ja räikeät nyloniset versiot eivätkä päihitä nahkaisia kumppaneitaan, mutta saavat kelvata alkuharjotteluun.

Ensisijainen toive olisi opettaa Sulo kevyisiin työajohommiin, siis vetämään kevyitä kohteita perässään. Rengasta, ehkä jotain kuormalavatyyppistä kenttälanaa, talvella pulkkaa. Sellaisia juttuja joita kehtaa vedättää rintaremmillä. Suurempiin kuormiin ergonomisin vetoväline on tietysti länget, mutta tarkoitus ei ole edetä ihan niin hc-asteelle.


Sulo toimii ohjasajossa niin hyvin ettei se tunne paljoa eroa ratsastamisesta. Takaa ajaminen on sille myös ihan iisiä, eikä se ollut millänsäkään häntäremmistä eikä mäkivöistä, kun niitä sille esittelin. Olen myös siedättänyt sitä siihen että remmit osuu jalkoihin ja heitellyt ja sivellyt ja hinkannut sen jalkoja vetoliinoilla. Se kääntää korvaansa minua kohti ja voin nähdä kysymysmerkin sen pään päällä, mutta mihinkään se ei säntää eikä jännity. Seuraavassa vaiheessa aletaan takaa-ajon yhteydessä heilutella vetoliinaa sen jalkoja vasten ja matkia sitä miten remmit käännöksissä painuvat kiinni hevoseen. Aion myös rakennella erilaisia kiliseviä/rahisevia/suhisevia raahattavia häkkyröitä joita voin itse vetää perässäni kun ajan Suloa näin maastakäsin, jotta se tottuu raahautuvaan ääneen.


Sulo on vaan niin kymppi kaikessa. Se on välillä sen näköinen että kaikkea tuokin eukko keksii, mutta toteaa sitten ettei tästä(kään) päähänpistosta taida olla sille välitöntä uhkaa, ja jää siihen. Ja se on vasta yhdeksän! Mitä kaikkea me ehditäänkään, jos se vain saa olla ja elää terveenä. Uskon että Sulosta tulee Penan veroinen sielunkumppani minulle ja elämäni hevonen, yksi niistä. Ja oikeastaan se on sitä jo nyt.