Penaponi

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

On helppoa olla rohkea jos ei pelkää

Puhutaanpa vähän pelosta.

Olen yrittänyt tehdä Penasta maastoratsua. Tai no, edes rataratsua. Että voisimme liikkua meidän omalla vajaan kilsan ratsastusradalla ilman sydämentykytyksiä. Ehkä joskus edetä jopa metsään asti ratsain. Tänäänkin taas oltiin ja mentiin radalla, ravia ja laukkaa, oli niin saakelin jännää ja tuli pukkiloikka, yksi spin-pyörähdys ravivauhdista 180 astetta (jännitystä lisäsi semiliukas pohja tapahtumapaikalla) sekä pari luvatonta poistumista suunnitellulta reitiltä, laukassa tottakai. Olen sitä mieltä, että meni ihan hyvin ja että ollaan kehitytty, kun ylipäätään päästään menemään, ilman täysjäätymistä tai aputalutuksia, ja lopuksi voidaan kävellä pitkin ohjin.

Mutta kyllä se vaatii.
Se vaatii ihan tosi paljon rohkeutta. Ja ihan yhtä paljon rohkeutta vaatii sanoa tämä: minua pelottaa.

Pelko on paskamainen kaveri kun se jäätää kaiken aivotoiminnan. Minulla on hiukan apinanvikaa ja takerrun aika hanakasti hevoseen vaikka tulisi loikkimistakin, mutta en tykkää siitä yhtään. Enkä varsinkaan tykkää tunteesta kun koko ajan vähän odottaa, mitä tulee tapahtumaan. En tiedä pelkäänkö tippumista, olen tippunut aika vähän juuri em. kyvyn vuoksi enkä ole toistaiseksi loukannut hevosten kanssa pahasti. Mutta pelkään tunnetta kun en tiedä, koska tulee ja mitä tulee. Pena on nopea ja voimakas ja nopea ja reagoi isosti minimaalisen pieniin ärsykkeisiin. Toiseksi se kuumentaa itse itseänsä kyttäämisestä ja säpsyilystä ja saattaa purkaa jännän tilanteen heti siitä selvittyään ottamalla pikku ritolat köyryloikan kera. Kolmanneksi Pena ei jännittyessään muista nostaa etujalkojaan ja meinaa ihan todella mennä nurin aika usein. Myös omiin kavioihin kompurointi on ihan pätevä syy rempaista sieltä polviltaan suoraan ylös pukkiloikkaan.



Köyryloikat kuvissa, kaikki kuvat vuodelta 2012

Hevosta pitää liikuttaa monipuolisesti eikä vain kiertää kenttää. Hevosta pitää siedättää ja totuttaa kaikenlaiseen, kyllä se ajan kanssa oppii ja tottuu. Maastoilu kehittää tasapainoa ja koordinaatiokykyä ja virkistää kehoa ja mieltä.

Fine.

Yritän. Mutta se pelottaa minua.

Vähän sama pelko vaivaa minua esteillä. Ratsastuskoulun hevosilla hyppäämistä en enää pelkää, koska ne menevät kuin juna ja jos kieltävät, ne vain kieltävät. Niiltä ei tule kiellon perään taakse-poistu -loikkaa (joka tahtoo yleensä jättää kuskin aika tehokkaasti siihen esteen eteen ihan keskenään) eivätkä ne loikkaa kuin ekstaasipäinen tiikeri erikoisesteen yli eivätkä ainakaan esteen jälkeen juhli omaa erinomaisuuttaan pienellä sivusuuntaisella rodeosarjalla ja kanttaavilla supernopeilla laukka-askeleilla.

Kanttaava laukka-askel ihan lähikuvassa, kuvittele kyytiin kuski joka oli matkalla eri suuntaan

Korostan: Pena on kehittynyt paljon ja on paljon vähemmän apina kuin vielä pari vuotta sitten. Mutta kun minua alkaa pelottaa, en osaa ratsastaa sitä kuin normaalia hevosta. Vaatii koko keskittymiskapasiteettini kuvitella, että olen lenkillä tai estetunnilla ihan jollain toisella hevosella. Silloin saatan hetkeksi päästä pelosta. En tiedä onko äitiys tuonut oman kuolevaisuuteni jotenkin enemmän iholle, toiset sanoo että niin käy. Toisaalta en minä siellä radalla pinkeän hevosen kanssa mieti lastani äidittömänä vaan kaikki keskittyminen menee siihen että olen aktiivisesti rento, vaikutan hevoseen ja kuitenkin olen varautunut siihen että saattaa tulla rivakka lähtö toistaiseksi tuntemattomaan suuntaan.



Nyt, toverit, jutellaan pelkäämisestä. Mikä pelottaa? Tippuminen, kaatuminen, menettäminen, ähkyt, murtumat, häpeäntunne, se että joku näkee asian X, ryöstäminen, pystyynhyppääminen? Oletko päässyt jonkun pelon yli? Miten se tapahtui? Miten pelkoa voi hillitä tai hoitaa? Minkä verran on okei pelätä? Onko pelosta luonteva puhua vai leimaako se ihmisen nynnyksi? Saako hevosharrastajalla olla hevosiin liittyviä pelkoja?

Tämä olkoon päänavaus keskustelulle, toivon ahkeraa kommentointia!

25 kommenttia

  1. Pelkään hallinnan menettämistä ja tippumista. Luulen että ihan ikä on lisännyt tietoisuutta toisaalta omista rajoista ja toisaalta riskeistä, mutta myös kokemukset vaikuttavat. Olen tippunut jättipukista yksin maastoillessani, mistä on jäänyt pelkojälkiä. Ratsastaessa tietoisesti vältän riskejä ja pysyn mukavuusrajojen sisäpuolella. Toivon, että huoleton laukkailu maastossa joskus on meille mukavuusrajojen sisäpuolella; koska se ei vielä sitä ole, emme sitä myöskään harrasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kurjaa tippumisen pelkäämisessä on se, ettei jännittynyt keho toimi kuten rento keho. Minäkin siedän aika paljon loikkaa kentällä, koska siellä koen kuitenkin tilanteen olevan hallinnassa -> voin olla rentona vaikka hevonen koikkelehtisi. Tilanne on heti toinen kun ei ole aitoja ympärillä. Ja kun tietää, mitä SAATTAA tapahtua, ei kroppa vain rentoudu.

      Samoin minä toivon, että voisin joskus päästellä Penalla laukkaa niin kovaa kuin sen jaloista lähtee. Toistaiseksi ei olla kokeiltu edes lähelle sellaisia vauhteja, koska pelkään.

      Poista
  2. Pohdin pelkoa paljon reilu vuosi sitten, jolloin meillä oli nuori, vireä, notkea ja kovapäinen tamma. Pelko tuli siitä tunteesta, että hevonen on kuin kumipallo, pukittaa ja pomppii, kerää virikkeitä saadakseen räjähtää koska vain. Ihan kauhea tunne, pelko oli niin voimakasta, että tiesin etten siitä tule pääsemään yli. Kun tämä hevonen oli vaihtanut kotia, aloin ratsastaa hevosella, joka myös sinkoili, mutta pysyi lähempänä maata, enkä kokenut pelkääväni. No, sitten kävi niin kuin kävi, putosin siltä ja loukkasin itseni pahasti. Silloin mietin, uskallanko enää koskaan ratsastaa.
    Nyt, puoli vuotta myöhemmin ratsastan, enkä oikeastaan pelkää. Tunnen kuitenkin olevani vielä hiukan heikko ja toispuoleinen, joten yritän minimoida riskit. Pelon sijaan nautin kuitenkin suunnattomasti ratsastuksesta, jopa enemmän kuin ennen. Olen kuitenkin hyvin valikoiva sen suhteen, millaisten hevosten selkään menen. En halua ruvetakaan pelkäämään.
    Ymmärrän kyllä paremmin kuin hyvin pelkosi. Pena osaa myös olla aika kumipallo. Sellaisen selässä ei ole helppo pysyä, varsinkin jos kumipallo on vielä nopea. Ei sinne maastoon ole mikään pakko mennä. Ei kaikista hevosista vain ole maastohevosiksi. Saahan Pena kuitenkin olla isossa tarhassa ja kavereiden kanssa, sekin tuo jo paljon monimuotoisuutta sen elämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen miettinyt mielessäni useinkin sitä kun kerroit, ettei ratsastus pelota vaikka loukkasit niin pahasti ja kävit läpi kivuliaan toipumisen. Se on ihmeellistä ja hienoa! Onnettomuus voi sattua kenelle tahansa ja kai sen riskin jokainen joutuu joskus jollain tavalla käymään mielessään läpi, kun tätä lajia harrastaa.

      Minua pelottaa juuri se odottamisen tunne - itse loikkaaminen ei ole enää niin paha, mutta se hetki kun ehdin tajuta että NYT Pena tuijottaa tuonne ihan tosissaan enkä vain saa siihen mitään otetta. Myös ne nopeat ensihetket kun pakene tai kuole -vaihde kääntyy päälle ja yritän saada ponin takaisin haltuun.

      Olen miettinyt maastoilua myös siltä kantilta, kuinka mukavaa se on hevoselle joka ihan todella jännittää jokaista rasahdusta ja varjoa. Ei kovin kivaa. Olisi ihana jos olisi vetohevonen ja kaveri, sillä lailla ollaankin päästy vähän maastoon mutta nyt kun touhuan täällä enää vain keskenäni niin joko mennään yksin tai sitten ei mennä ollenkaan. Onneksi on kuitenkin tuo rata jossa sentään hiukan pääsee harjoittelemaan. Ja kuten aiemmin kirjoitin, ollaan nykyisin käyty joka ratsastuksen päätteeksi loppukäynnit radalla ja se sujuu jo ihan ilman mitään. Aiemmin ei meinattu edes päästä pihasta pois koska sydän hakkasi ja jalat meni alta (ponilla :D).

      Poista
  3. Meitä melkein pelotti eilen maastossa - tässä tapauksessa hevosta enemmän kuin kuskia. Valkoinen koira meinasi saada tajunnanräjäyttävät mittasuhteet, mutta oman hevosen alkaessa tutisemaan ja nähdessäni "vetohevosen" sydämen lyöntien heilauttavan hevosen kehoa tein salamannopean ratkaisun laskeutua ratsailta ENNEN kuin kukaan ehti poistua mihinkään. Päästiin ohi.

    Minua ei niinkään pelota oma tonttiin tömähtäminen, mutta irtohevonen sitäkin enemmän. Ajatus siitä, että hevoseni vauhkona juoksee pitkin yleisiä teitä tai tallinpihaa on kammottava. Siinä vaiheessa kun se pääsee paniikissaan pakovaiheeseen, jää seiniin reiät ja vääntyy rauta-aidat, eikä siihen ihmisen luustoa todellakaan toivo tielle sattuvaksi.

    Kaatuminen on hyvä kauhuskenaario numero kaksi. Liikaa vauhtia vailla järkeä - kiitos ei.

    Tippuminen itsellään ei kovin pelota, niin monta "180 möröstä poispäin ja 180 takaisin kun ei se ollutkaan niin paha juttu" kokeneena eniten inhottaa se retkahduksen tunne, mikä vääjäämättä iskee niskaan ja yleensä selkään. Sen olen jo oppinut, että kyydissä ei pysy jos tulee oikein vanhanaikainen tempaus, jossa jarrutus tulee satasesta nollaan sekunnin sadasosassa, etupää tippuu suoraan alta pois ja suunta vaihtuu. Siinä vaan jää ilmaaan leijumaan kunnes perä törähtää maahan. Tämä moovi on esitetty myös kilpailuissa ja rata ratsastettu kuraisissa kamppeissa.

    Kiitolaukka on jees, kunhan pohja on varma! Iso pelto, samaa "polkua" ylämäkeen uskaltaa tälläkin laskettaa kunhan vaan pelto päättyy seinään/aitaan tai johonkin muuhun kiinteään. Kauhuskenaariona tietenkin jalka kaninkoloon tms kuoppaan ja siitä nurin ja jalka irtipoikki. Siksi aina samaa polkua ensin kävellään ja ravataan ja laukataan rauhassa ja sitten vasta saapi mennä. Kiihdyttää tuo koni itsensä myös noissa tilanteissa hieman puolipaniikkiseksi, eikä kiinni ottaminen ole ollenkaan saletti juttu. Äkkikäännös tuosta vauhdista - ei kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, retkahdus ja tuo hetken ilmassa leijuminen, kuvailit juuri ne fiilikset joita inhoan! :D Penallakin se pakopyörähdys on niin nopea ja vahva että se heittää ratsastajaa kuin räsynukkea ja sitten täytyy salamana kerätä löysät raajansa ja miettiä, mihin ilmansuuntaan ponin nenä näyttää, onko meillä vauhtia ja miten ratkaisen tämän tilanteen ettei tiet erkane.

      Nurinmeneminen vauhdista, hrrrr! Esimerkiksi edesmenneen Immun kanssa en ikinä koskaan ajatellut että se kaatuisi, vaikka sen kanssa kyllä mentiin ja lujaa, kun osui hyvät mäet eteen. Se ei ollut sellainen sohlo kuin Pena on.

      Ajattelen, että on hyvä analysoida omaa pelkoaan, josko se siten muuttuisi vähän pienemmäksi. Ei se nytkään mikään lamaava pelko ole, koska kuitenkin sitkeästi pyrin ratsastamaan Penaa muuallakin kuin kentällä, mutta huomaan että muualle meneminen vaatii sellaisen topakan päätöksen, että tänään mennään. Tällaista pelkäämistä kun ei pysty kukaan muu opettamaan minusta pois kuin minä itse.

      Poista
    2. Pelon saa parahaiten kuriin usealla onnistumisella, ainakin oman kokemukseni mukaan. Jos olisin antanut itseni jättää maastoilematta nykyisellä hevosellani, se olisi varmaan ihan katastrofi kotinurkissakin. Sitä onnistuneempia lenkkejä kuitenkin tuppaa tulemaan mitä enemmän onnistumisia tulee - kun lopettaa itsensä maastoon pakottamisen ankarimmalla myrskytuulella tai silloin kun näkee hevosen olevan täynnä pöllöenergiaa niin saa todennäköisemmin paremman kokemuksen.

      Tyhmien riskien ottaminen ei ole minusta pelon hoitoa, mutta totta toki sitä on sinne epämukavuusalueellekin mentävä, muuten se mukavuusalue kutistuu pian olemattomiin sekin...

      Poista
    3. Ja edellinen hevoseni oli siis mallia pomminvarma, sen kanssa tuli kilkuteltua ties missä maantienlaidassa kymmenien kilometrien lenkkejä miettimättä tippaakaan, tarviiko tässä jännittää.

      Poista
    4. On muuten ihan pölhö tunne ratsastaa hevosella joka vain kulkee maastossa eteenpäin eikä katso mitään! Olen niin tottunut siihen yleiseen hätävalmiuteen että maastovarma hevonen tuntuu ihan polkupyörältä. Mikä siis ei ole ollenkaan huono asia. Mutta huomaan ajattelevani joskus ihan oikeasti hämmästyneenä, että tuolta toikin ratsukko vaan tuli metsätieltä niinku ei mitään.

      Poista
  4. Kyllä mua kevättalvella hirvitti tammani rajut pukit ja riehumiset. Melkein jo luovutin sen kanssa, kun pelotti että kuinka niissä käy, itselle tai hevoselle. Onneksi niitä harvemmin enää esiintyy ainakaan tuossa mittakaavassa.

    Harvemmin olen tippunut pahasti tai niin että siitä kammon saisi. Mutta nurin olen hevosella mennyt monesti. Se ehkä enemmän pelottaakin tai sitten joku raju ilmalento.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika moni tuntuu suhtautuvan tippumiseen juuri näin. Se ei ole niin kamalaa, ja kun pari kertaa tippuu niin ettei käy mitään mustelmia kummempaa, vähenee se vähäinenkin tippumisenpelko. Ei se nyt KIVAA ole, mutta kuuluu kuitenkin jotenkin lajiin. Sen sijaan koko ratsukon voltit tuntuvat pahemmilta. Kun on enemmän voimaa takana niin tulee isompi vahinko.

      On aika ihmeellistä miten luottamus kuitenkin rakentuu, vaikka hevonen alkuun olisikin ihan mahdoton ihmislinko. Blogin alkuaikoina olen kirjoittanut, ettei Penan selkään ole mitään asiaa ilman satulaa, tai että en voisi lähteä pihasta ilman että olen juoksuttanut alle tms. Nyt olen kuitenkin ratsastanut kuolaimettomilla & ilman satulaa, ja voin lähteä suoraan ratsain pihasta radalle vaikka alla olisi pari vapaapäivää. Jossain vaiheessa olen minäkin miettinyt, onko mitään järkeä kamppailla säpsyn ja reaktiivisen hevosen kanssa kun voisi harrastaa leppeämminkin, mutta sitten kun katsoo kehitystä taaksepäin, huomaa että omalla työllä on kuitenkin saatu aikaan aika isoja juttuja. Ja ne ovat tulleet vähän vaivihkaa vuosien myötä.

      Poista
  5. Olen usein pitkiäkin aikoja yksin kotona täällä korvessa ja silloin itseä pelottaa eniten, että maastossa tipun, satutan itseni ja kukaan ei tiedä tulla auttamaan. Myöskään hirveen tai karhuun ei olisi mukava törmätä, jos tipahtaa selästä... Tuo nyt ehkä vähemmän todennäköistä, mutta kuuluu kauhuskenaarioihini :D Varmaan pelontunnetta lisää aikamoinen itseanalysointi ratsastuksen (ja muutenkin näiden heppajuttujen suhteen), tuollaiset odottamattomat loikat/paikalta poistumiset tekevät tosi ikävän kontrollin menettämisen tunteen. Meillä sinänsä erilainen tilanne, kun oma hevonen oli aiemmin enemmänkin laiskahko, ei ole mitenkään erikoisesti nauttinut vauhdista, lähinnä katsellut maisemia :D Mutta nykysin lisääntyneen kunnon ja voiman myötä on alkanut käyttäytyä kuumakallemaisemmin joissain tilanteissa. Kierroksia siihen olen halunnutkin, koska ratsastuksellisesti on mukavampaa, jos hevonen liikkuu omin jaloin, mutta mukana on tullut myös sellaista säpäkkyyttää, millaiseen en ole aiemmin tottunut, johon en osaa välttämättä reagoida jännittymättä. Tämä siis ravistelee päätään, ottaa tasajalkaloikkia, pukittaa vauhdissa/paikallaan jos raipalla huomauttaa, että takajalat alle mars, pomppii paikallaan/ravaa lähes paikallaan, kun odottaa lupaa laukkaan lähtöön. Pysyy kyllä käsissä/pysähtyy, mutta tällainen liikkumisen into ja räjähtävä liikkeellelähtö on uutta. Välillä osaan kanavoida tuota energiaa oikein, milloin tulee todella hyvää liikettä, mutta toisina päivinä säikähdän kuumumista ja jotenkin lamaannun. -Kathy

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kontrollinen menettäminen on varmasti pelontunteen ydin. Ja se kun tajuaa lamaantuvansa, tietää että pitäisi tehdä näin ja näin, mutta kroppa ei vain ota käskyjä vastaan.

      Nykyisin minäkin sanon miehelle, että menen radalle tai pellolle, ja pyydän katselemaan välillä ikkunasta, ollaanko vielä samassa kurssissa ponin kanssa. Ennen lasta saatoin ratsastella yksinänikin, nyt se ei yleensä ole mahdollista. Minusta on mielenkiintoista jutella tällaisista riskeistä joita ihmiset ottavat. Jokainenhan tietää ettei pitäisi mennä maastoon jos ei ole ketään jolle kertoa mihin menee ja kauanko on pois, mutta eivät hyvät ohjeet aina päde arkielämässä.

      Poista
  6. Aika moni on sanonut mulle, että oletpa rohkea. Tosiasiassa olen vähän eri mieltä. Broncan kanssa oli helppo olla rohkea, koska se oli itse niin rohkea. Hevonenhan sekin toki oli ja säikähti toisinaan jotain, muttei se ikinä poistunut paikalta.
    Olen ihan tosissani miettinyt päätöstäni hommata nuori hevonen, että kuinka paljon siinä on järkeä. Tavallaan tuntuu ihan hyvältä ja hevonen kehittyy eikä sen kanssa ole ilmennyt mitään ongelmia, mutta kyllä tätiä pelottaa hurjasti enemmän sen kanssa. Ja tavallaan ihan syystäkin. Kolmevuotias hevonen ei vielä ole nähnyt murto-osaakaan siitä mitä parikymppinen äitinsä oli nähnyt.
    Eniten minua pelottaa tippuminen. Mulla on osteopenia ja ihan statistiikkana multa on viimeisen viiden vuoden aikana murtunut joka vuosi joku luu. Tosin vain yksi hevosen selästä tippumalla (se olikin sitten selkänikama). Iltahämärissä kun kentällä ratsastaa, niin Vallu saattaa vaan ottaa sivulle poistu manööverit ihan vaan sen takia että joku riekkuu tarhassa. Toistaiseksi oon vielä pysynyt kyydissä, mutta kun se tuntuu niin varmalta, että ennemmin tai myöhemmin sieltä tulee alas. Eikä mua tippuminen haittaa jos selviää mustelmilla, mutta näillä luilla se ei välttämättä onnistu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lisää varmasti tippumisenpelkoa kun "tietää" että menee rikki! Kaikkihan tietää ettei nuorilta paranis pudota, mutta aiheuttaako ennakko-odotus tippumisesta sitten luovuttamista ("no nyt mää tipun") vai sitkeämpää kiinnipitämistä ("en varmana tipu")? Joskus kuitenkin turvallisempi vaihtoehto voi olla antautua tipoumiselle kuin roikkua viimeiseen asti mukana.

      Poista
  7. Jos on jokin tunne, jota ei syystä tai toisesta halua tuntea , esimerkiksi pelko , ensimmäinen askel siitä irti päästämiseen on sen myöntäminen .
    ( sen Sinä olet nyt, jopa ihan julkisestikin tehnyt ,
    hienoa )
    Oletteko käyneet Penan kanssa maastakäsin kävelyllä ? Pelottaako sinua silloin ?
    Jos alkaisitte Penan kanssa käymään säännöllisesti maastakäsin kiertämässä radan ?

    Eräs äiti - ihminen jutteli minulle juuri eilen tallilla , että äitiys on tehnyt hänet varoivaisemmaksi .
    Hän kertoi , että on alkanut kiinnittää enemmän huomiota läheltä piti tilanteisiin , mitä olisi voinut käydä .

    ( Tässä hieno kirjoitus : http://www.coachingwithconnection.com/sanakirja-osa-5-ala-nayta-pelkoasi/ )





    VastaaPoista
  8. Siis joo, maastakäsin käydään metsässäkin enkä pelkää, koska hallitsen hevosen. Enkä pelkää kun Pena on rela, mennään kaikkia askellajeja ja reippaastikin. Pelkään kun se on pinkeä ja joudun odottamaan, ottaako se ritolat. Tätähän ei maastakäsin korjata koska maastakäsin kaikki on okei, myös ne mahdolliset poukkoilut. Ja yleensä pinkeyteen auttaa vauhdin lisääminen -> vähemmän aikaa kytätä. En siis pelkää siten etten uskaltaisi mennä ollenkaan.

    Pena uskaltaa paljon enemmän kun sillä on veturi edessä, joko jalkamies tai toinen hevonen.

    Tuo teksti on hyvä, olen lukenut sen ennenkin!

    VastaaPoista
  9. Minä olen monta päivää odottanut, että kerkeän kirjoittamaan tähän ja äsken minä rustasin pitkät pätkät, kunnes erehdyin painamaan jotain ja kaikki katosi! ARGH. Enkä kerkeä enää uudelleen kirjoittaa sitä!

    Yritin vain täll viestillä kertoa, että palaan kirjoittamaan sen tekstin heti, kun suinkin kerkeän. Haluan osallistua keskusteluun. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha :D Ei hätää Elina, täällä tää postaus pysyy!

      Poista
  10. Täältähän löytyi todella mielenkiintoinen blogi, kiitos kun linkitit sen postaukseeni! Jään mielenkiinnolla seuraamaan teidän edesottamuksia jatkossakin :) http://faniunelma.blogspot.fi

    VastaaPoista
  11. Onnistumiset tuovat varmuutta ja onnistumisia ei tule kuin sitkeästi menemällä, näin oli pakko itse todeta.
    Itse aloin vuokrata pappahevosta maastoiluun ja kentällä touhuamiseen.
    Oli jännä huomata että vieraan hevosen kanssa en niinkään pelännyt omasta puolestani vaan jos "rikon" jotain mikä ei ole minun omistuksessani.

    Alkuun jännitin ihan pelkkää maastoilua pitkän tauon jälkeen ja pappahan käytti tilaisuuden hyväkseen. Kotiinpäin oli tasan kaksi vaihdetta, käynti löysin ohjin tai kammottava monteravi. Laukkaa erehdyin kerran koittamaan ja sitten mentiin. Tyttö selässä vain mietti, mitä jos tämä ei pysähdykään.
    En tosiaan pelännyt missään vaiheessa itse tippumista, vaan sitä että jos tipun hevonen pääsee irti ja voi satuttaa itsensä. Tai muita rynnätessään kotiinpäin.

    Otin avukseni pohkeenväistöt ja avot yms hiekkatien laidasta laitaan. Näin sain papan kuulolle ja "unohtamaan" kotiinpäin menemisen huuman. En tiedä millainen teidän rata on, mutta auttaako Penan pelkoihin mikään tuollainen "ajatukset muualle"-touhu?
    Kyllä edelleen tanssitaan "piaffea" paikallaan ennen laukkamäkeä, mutta on sentään jo niin hyvin kuulolla että ei lähde ilman lupaa ja pysyy kontrollissa kaikissa askellajeissa. Joskus hieman vastahakoisesti, mutta kuitenkin :D
    Meillä siis se onnellinen asema että mahtavat hiekkatiet, joilla ei oikeastaan koskaan näy ketään muita.

    Luotto pappaan on tullut kuukausien myötä, ja olenhan minä huikean onnellisessa asemassa, kun tuo ei pelkää varsinaisesti mitään. Kun hirvi tuli samaa kaistaa vastaan, vain pysähdyttiin katsomaan ja tuhisemaan, eikä liikuttu ennen kuin hirvi oli häipynyt näköpiiristä. Kun metsäkone käynnistyi vieressä, sitä tuijotettiin puhisten ja tanssittiin passegetyylisesti ohi. Kai se ikä tuo fiksuuttakin ;)
    Oma varmuus ratsastajana on kasvanut huikeasti tuon papan myötä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, näinhän se on - kun vaan kokee ja menee ja ONNISTUU, pelko hälvenee.

      Penalla toimii ja ei toimi tuo huomion pitäminen työskentelyssä. Käytän aika paljon reilua avotaivutusta pois pelottavasta kohteesta, mutta jännittyessään koko poni on niin pinkeä että sitä on melko vaikea saada kääntymään mihinkään suuntaan. Koko sen kroppa on kuin rautakanki ja se pojottaa mörkökohtaan, piste. Ainakin silmämunat on kohteessa vaikka koko muu ruoto näyttäisi toiseen suuntaan :D Ja sitten on ne kerrat, kun ei varsinaisesti ole mörkökohtia vaan on vain yleispinkeys joka odottaa merkkiä räjähtää. Kumma silti, Pena ei ryöstä. Ei se siis mene pitkälle ja ottaa pidätteet kyllä, mutta se itse säikähdysreaktio on niin voimakas ja arvaamaton että saa minun oloni epämukavaksi.

      Pelkkä kuumuminen ei minua haittaisi, jos tietäisin energian suuntautuvan aina eteen. Mutta ongelma onkin siinä, että Pena ei maastossa/radallakaan ole erityisen pyrkivä, vaan vain säikky. Edes reipas meno ei estä sitä poukkaamasta sivulle jos se jotain näkee. Se vain on niin reaktiivinen enkä tiedä saako sellaista koskaan kokonaan kitkettyä pois. Aika paljon pystyy varmasti tilannetta parantamaan, onhan tässä nytkin jo menty huikeita harppauksia eteenpäin koska ylipäätään päästään pihasta johonkin. Kamppailen kuitenkin oman epämukavan tunteeni ja "sitä on pakko totuttaa jotta se tottuu" -tunteen kanssa jatkuvasti.

      Poista
  12. Mielenkiintoisia pohdintoja täällä! Itse päädyin yli vuosikymmenen hevostelutauon ja paluumuuton jälkeen hankkimaan taas oman hevosen. Se on jokseenkin reaktiivinen suokkiruuna; perusjärkevä, mutta kaikkea tarkkaileva ja herkkä, peilaa koko ajan ratsastajaansa. Kesäaikaan tosi kiva maastoilukaveri, nyt huonoilla talvikeleillä kerää virtaa. Ei häivy käsistä - tarjoaa kyllä kuumuessaan "varaslähtöjä" ja tanssii - mutta pelästyessään tekee jos jonkinlaisa sivuloikkia ja nyt viime aikoina myös pukkeja. Ne liittyvät lähinnä siihen, että maastosta on kiirekiirekiire kotiin ja suututtaa, kun ratsastaja himmaa vauhtia (poluilla hölkkääminen kun on lähtökohtaisesti huono idea); silloin jokin metsästä lentävä pikkulintu on hyvä syy tehdä pieni poukkaus. Yhden ohjan pyöräytyksellä kyllä herran saa aina kuulolle - taas joksikin aikaa.

    Minulla oli kokemattomana teininä jonkin aikaa täysin epäsopiva hevonen, pukkikone, jonka päätavoitteena - kaunistelematta - oli saada ratsastaja pois selästä. En tiedä, montako kertaa siltä lensin tantereeseen... Tuon hevosen siirryttyä lopulta sopivampaan ja kokeneempaan kotiin oma itseluottamukseni ratsastajana oli pohjalukemissa tosi pitkään ja alkoi vahvistua vasta aikuisiällä. Nyt nykyisen hevoseni alettua tehdä noita hyvin viattomia pieniä protesti- ja säikkypukkeja - jotka eivät edes heilauta tasapainoa, eivätkä jää ns. päälle - olen huomannut, että jonkinlainen kehomuisti on herännyt. En suoranaisesti pelkää tai jännitä, mutta sellainen epämiellyttävä vaikeuksia ennakoiva mieliala on koko ajan päällä. Huomaan myös pelkääväni, että tästä se alamäki alkaa; ensin näitä pieniä ja kohta jo sellaisia köyryjä, että tullaan eri teitä maastosta kotiin. Mieli alkaa ikään kuin juosta asioiden edelle ja ennakoida totaalista epäonnistumista sen sijaan, että selvittäisi tilanteen kerrallaan, keskittyisi hyviin juttuihin ja toteaisi, että tämä on tätä aikaa nyt ja kesän tultua on taas kivempaa (Suomen oloissa jälkimmäinen ei tietysti paljoa lohduta).

    Olen miettinyt, riittääkö, että hevosen kanssa _pärjää_? Kun kyllähän minä pärjään tuon kanssa ja parhaimmillaan meillä on oikein mukavaa. Mutta jos stressitaso kelien, liikutusten (en tykkää "pakkomaastoilusta" virtaa keränneellä kaverilla, kun kenttä ja pyörö eivät ole käyttökunnossa) ja hevosen vaihtelevien mielialojen suhteen tästä paljon nousee, ei harrastaminen enää ole kovin rentoa ja kivaa. Eli oma pessimistinen korvienväli tässä lienee se suurin ongelma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kati kommentistasi! Todella ymmärrän mitä tarkoitat ja pystyn hyvin samaistumaan tähän epämiellyttävään vaikeuksia ennakoivaan mielialaan - se on juuri se, mitä tunnen Penan kanssa kotipihan ulkopuolella. Tai en tietenkään silloin kun hevonen on rento ja hyvä, mutta heti siinä hetkessä kun kierrokset alkaa nousta ilman pätevää syytä enkä saa ponia takaisin rennoksi vaikka kuinka vaellan ajatuksissani lepotuolille aurinkorannalle ;)

      Tällä viikolla pamahdin tantereeseen juuri tuolla ratakiekalla, kun poni oli virittynyt ja otti bravuurinsa, sukelsi altani alas taakse ja ympäri. En loukannut, poni ei päässyt irti eikä jäänyt mitään kammoa. Sain taas vahvistuksen sille etten pelkää itse tippumista, pelkään sen odottamista!

      Olen monesti paininut itsekin tuon kysymyksen kanssa, riittääkö että pärjää, ja kuinka paljon on ok "luovuttaa". Minulla ei ehkä riitä rohkeus tehdä hevosestani maastovarmaa, onko se väärin? Pena on kuitenkin tyyppi jolta kuolee liikkumisen ilo jos sillä vaan hinkkaa vakavissaan kenttää ympäri. Olen yrittänyt olla salliva itselleni - Pena on puutteistaan huolimatta maailman paras ja haluan yrittää sen kanssa. En suostu ottamaan ulkopuolelta paineita kehittyä rohkeammaksi tai edetä nopeammin. Me yritämme hiljaksiin kerätä rohkeutta ja jos se lakkaa tuntumasta minusta hyvältä idealta, on minun muutettava ihanteitani ja tyydyttävä siihen, että emme liiku ratsain maastossa.

      Toivottavasti sinäkin löydät balanssin omien ajatustesi kanssa! Pelkäävä ihminen ei ole rento ja ilman rentoa ihmistä ei yleensä ole rentoa hevosta... Tsemppiä talveen!

      Poista