Penaponi

torstai 2. maaliskuuta 2017

Reissupenan mutinat

Intensiiviset kolme päivää valmentajakoulutusta taas takana. Rypistys oli tiukka minulle, sillä päivät venyivät komeasti yli kahdentoista tunnin, mutta erityisen tiukka se oli maalaisponi Penalle, joka reissasi mukanani "Suomen hevospääkaupungin" vilinään.

Penan edellinen vierailu kodin ulkopuolelle oli v. 2013-2014, kun minä olin raskaana ja Pena muutti silloisen valmentajani luo puoleksi vuodeksi. Sopeutuminen niihin olosuhteisiin kesti melko tovin, ja aika vahvasti tuli jo silloin tunne ettei Penan paikka ole ahtaassa hiekkatarhassa eikä "treeniolosuhteissa".

Useampi vuosi tässä tulikin lepäiltyä kotinurkissa ennen tätä kolmen päivän kokeilua. Loppupäätelmä sen kun vahvistui, vaikka kolme päivää nyt tietenkin on todella lyhyt aika edes yrittää sopeutua uuteen. Kilpailemattomuuteni syyksi sanon usein ettei hevoseni hermorakenne kestä ja ettei minulla ole minkäänlaista kilpailullista kunnianhimoa, ja se on aivan rehellinen vastaus. Todistin sen jälleen tällä reissulla itselleni ja tulin yhä vakuuttuneemmaksi, että haluan jatkaa valitsemallani linjalla.

Sinällään kaikki meni aivan hyvin, tosin järjestäjälle pitkä miinus siitä että olin sopinut osallistumisestani hevosen kera sekä kurssisihteerin että vetovastuussa olevan opettajan kanssa, mutta silti minua ei ollut mahdutettu valmennusharjoitusaikatauluihin. Kävi siis niin, että pääsin vain yhdelle ohjatulle valmennukselle ensimmäisenä päivänä, toisena päivänä uhrasin päivällistauon ja ratsastin ominpäin, ja kolmantena ei aikataulu antanut myöden ratsastaa lainkaan. Osasyynä tosin myös oma migreenipää joka hidasti halua järjestää aikaa omatoimiseen treeniin. Penan kannalta suurin anti nyt oli ratsastaa lämpimissä, hyväpohjaisissa maneesiolosuhteissa joissa oli muutakin vilinää, mutta olisin minäkin kaivannut vähän boostausta omaan tekemiseeni.

Mutta ei meitä vain ole tehty tuollaiseen vilinään. Pena kaiken kaikkiaan pysyi hyvin nahoissaan, mutta minun on vaikea pitää kuuppaani kasassa kun yksi hyppää ominpäin, yhdellä on estevalmennus, yhdellä on tauotta rääkyvä ori ja yksi ratsastaa maiskuttaen koko ajan niin railakkaasti että se oma, juuri jonkunlaiseen balanssiin saatu ratsu räpsähtää taas seinille. Olen näköjään täällä omassa rauhassani kehittynyt hyvin häiriönsietokyvyttömäksi. Tosin puolustan itseäni: ohjaajaopintojeni aikana ratsastin ihan sujuvasti itsenäiset treenit monenlaisissa kohinoissa, mutta ne hevoset olivat tottuneita siihen. Penan paketti kestää huomattavasti pienemmän määrän häiriötä. Oma loppupäätelmäni oli, ettei sen minun käytössäni määrättömästi tarvitsekaan kestää. Näin, kuinka koville se sillä otti - tullaan ja mennään ja heitellään puomeja ja raahataan vesimattoa ja puetaan loimea ja se helevetin maiskuttaminen kun tullaan laukkaa takaviistosta... Pena pärjäsi oman rajallisen häiriönsietokapasiteettinsa kanssa ihan kympin arvoisesti: ei se missään nimessä ollut ratsastuksellisesti parhaimmillaan tai edes lähellä sitä, mutta se ei kuitenkaan kokonaan eristäytynyt minusta eikä räjähdellyt vaaraa aiheuttaen.

Mutta kyllä voi hevonen vetäytyä pieneksi kolmessa päivässä. Kotona niin elinvoimaa uhkuva hevoseni oli tuolla epävarma ja pikkuinen ja jotenkin kamalan alistunut. Se sentään pääsi joka päivä muutamaksi tunniksi ulos, mutta silti pitkiä olivat tunnit seistä betonibunkkerikarsinassa josta näköyhteys on tyhjään seinään edessä ja kontakti lajitoveriin on pieni reikä sivuseinässä. Ja se ei-niin-tunteellinen fakta: stressi näkyi heti ensimmäisenä päivänä mahassa. Heinä ei maistunut (paitsi jos minä olin karsinassa kaverina, mitä en luonnollisesti juuri ehtinyt tehdä) ja jo ensimmäisen päivän iltana maha oli takaa kipristynyt eikä etujalkojen, lapojen saati mahanalusen harjaaminen aiheuttanut hurraa-huutoja. Pena sivalsi hännällään läpi harjaamisen, vaikka se ei koskaan huiski, ei edes ratsastaessa. Kipuilmettä ja huoliryppyjä ei voinut olla huomaamatta.

Yhä varmempi olen, että tämä hevonen ei kuulu tuollaiseen elämään. Se ei kuulu valmennusleireille eikä klinikoille eikä kisamatkoille. Minä en halua "totuttaa" sitä sellaiseen elämään, jos nämä pienetkin "totuttamiset" tekevät sille kipua ja epämukavuutta.

Enkä minä voinut olla huomaamatta, miten moni karsinanaapuri käyttäytyi samalla tavalla. Heiniä syömättä, väkirehutkin kipoissa, takapuoli suunnattuna käytävälle. Tottuneimmat reissarit eivät huutaneet eivätkä kimpoilleet vaikka joku kulki käytävää, vaan jotenkin vielä murheellisemmin seisoivat alistuneen näköisinä, syömättöminä omissa kopeissaan. Suorittivat kyllä kun sen vuoro oli. Mutta minulle näky tallissa oli murheellinen.

Kun Pena tuli kotiin, se kiersi tarhan, nuuhki Sissen, meni heinälaarille ja alkoi syödä.

13 kommenttia

  1. Näinhän se on. Hevonen on rutiinien orja. Me asutaan suhtkoht isolla tallilla, mutta hälinästä Rippe ei onneksi joudu kärsimään, sillä se ulkoilee tuntien aikana ja tulee sisään vasta tuntien loputtua, kun talli tyhjenee. Mutta joskus olen samaan aikaan lähdössä ratsastamaan ja kyllä siitä huomaa, että hälinä ahdistaa sitä. Se seisoo juurikin peppu ovelle päin ilmeettömänä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli sinällään mielenkiintoinen "eläinkoe" vahvistamaan omia tuntemuksiani hevosestani. Mutta yllätyin kyllä siitä, miten alistuneeksi Pena vetäytyi. Se oli viimeisenä päivänä jätetty tarhariviin yksin (mikä oli todella epäkohteliasta muilta hevosenomistajilta, kun oltiin nimenomaan sovittu ja painotettu että haetaan hevoset yhtä aikaa sisään), ja huutamisen ja vauhkoamisen sijaan se vain seisoi tarhan nurkassa ja tuijotti väylää josta tulin sitä hakemaan. Eikä se ollut hikinen eikä lumessa näkynyt riehumisjälkiä. En osannut suhtautua tähän niin että "hyvä kun se osaa olla yksin", vaan hämmennyin sen välinpitämättömästä käytöksestä.

      Poista
    2. Kyllä ne jänniä on. Minä aikanaan siirsin sen ekan ponini (joka oli aina asunut pienillä talleilla) isommalle ratsastuskoululle, jossa oli puolipäivätarhaus. Sillä oli kaveri kylläkin tarhassa ja päällisin puolin se vaikutti olevan tosi ok ja treenissä liikkui paremmin, kun ikinä. Mutta se alkoi imppaamaan! Suoraan ilmasta veteli ja se liittyi ihmisten läsnoloon - tarhassa se ei sitä tehnyt. Se seurasi sitten sitä ponia koko sen loppuelämän.

      Poista
  2. Voi Penaa, ihan tuli äidillisen suojeleva olo sen puolesta, pikku raasu! Onneksi sen elämä on sun luona maalla, on siellä varmasti hyvin onnellinen!
    Mandy ei ole kauhean hälinäherkkä, seisoo aina pää käytävälle ja tutkii uteliaana mitä tapahtuu. Tosin se on ulkona kaiket päivät, joten siellä on varsin rauhallista. Kyllä Mandystäkin silti huomaa, että hirvittävä hälinä esim. kuntoon laitettaessa saa sen huiskimaan häntää ja hiukan stressaamaan, mutta silloin varmaan muakin stressaa, kun en tykkää hälinästä itsekään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ajatellut, että ikä on ollut suurin Penaa tasannut tekijä, mutta onhan meiltä tässä vuosien aikana kotoakin katkottu hälinä pois kun lopetin vieraiden hevosten pidon. Pena on Mandyn tapaan halukas osallistumaan ja näkemään, mutta luulen että kun hulinaa alkaa olla niin paljon ettei se voi ottaa kaikkea haltuunsa, se ahdistuu. Se on ollut kisapaikoillakin (ne vähät kerrat) sellainen että ihan todella laskee jokaisen saapuvan trailerin ja huutaa tervehdyksen jokaiselle uudelle hevoselle joka tulee verryttelyyn. Työskentelyyn keskittymisen kannalta hieman haasteellista :D

      Poista
  3. Mulle tuli vähän sama fiilis kuin Liisalle, tekisi mieli halata ihanaa pientä Pena-ponia <3 Onneksi Pena saa elää olosuhteissa jotka on sille hyvät.
    Meillä on isohko mutta rauhallinen talli. Välillä on toki hälinääkin vaikkei ratsastuskoulutoimintaa olekaan. Vaikka Leo on herkkis, niin itse koen että se pystyy hyvin rauhoittumaan ja rentoutumaan omassa karsinassaan vaikka ympärillä tapahtuisi. Syö ja ottaa torkkuja ja elää elämäänsä aina aika samaa kaavaa. Muutokset ei oikein tunnu olevan Leon juttu vaan rutiinit (joista meillä pidetään aika tarkkaan kiinni) rauhoittaa. Mutta, onhan Leolla tosin mahaongelmia enemmän tai vähemmän, vaikea sanoa olisiko tilanne eri jollain muulla tallilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä ovat jänniä juttuja. Suureen talliin tottuneelle hevoselle muutos kahden hevosen pikkutalliin voisi olla yhtä stressaava kuin toisinpäin. Ja mikä sitten on sen oman hevosen persoonallisuus "aidoimmillaan", kun ympäristö väkisinkin muokkaa käyttäytymistä?

      Olen tosi onnellinen siitä että voin pitää Penaa kotona ja määrittää sen arjen kokonaan itse. Olisin varmaan itse mahahaavapotilas jos mun pitäisi hakea sille ja mulle sopiva vuokratalli. Eikä välttämättä rauhallisuuden rikkoutumiseen edes vaadita isoa ihmismäärää, joskus vain joku yksi tyyppi on niin raikuva persoona että tuntuu vievän kaiken hapen ilmasta.

      Poista
  4. Vihru on asunut isolla ratsastuskoululla, missä oli hevosia jopa yli 40 ja nyt tuolla pienellä maalaistallilla. Mä olen ollut aina erittäin onnellinen ja iloinen sen kyvystä sopeutua muuttuviin olosuhteisiin hyvin nopeasti, sen takia sen kanssa onkin ollut varsin stressitöntä reissata leireille ja kisoihin. Vihru on kotonaan siellä, missä on ruokaa saatavilla :) Nykyiselle tallille muuttaessa se hetken katseli pihalla ympärilleen ja meni sen jälkeen syömään heiniä tarhassa, siinä se. Ypäjän leireillä sekin kolmantena päivänä oli jo hieman kiukkuinen, kun ei päässyt tarhaamaan. Sen sopeutumiseen vaikuttaa siis erittäin paljon myös ulkoilun määrä. Kyllä niillä leireillä tosiaan aina näki hyvinkin stressaantuneita hevosia :(

    Ja mitä viime syksyn kokemukset kertoi, niin jälkikasvu on hyvää vauhtia muodostumassa samanlaiseksi kuin emänsä. Tästäkin syystä on onneksi yksi huoli vähemmän liittyen tulevaan muuttamiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meinasinpa kommentoida että sulla taitaa olla rotuominaisuudet puolellasi, kunnes alle ehti Jilla kommentoida toisenlaisesta suokkiyksilöstä :D No, yleisesti ottaen suomenhevoset kai ovat vähän tyynempiä mielenliikkeiltään ja voivat hyvin siellä missä saavat syödäkseen. Kyllähän sellainen huojentaa omistajan mieltä ja avaa monia mahdollisuuksia.

      Poista
  5. Vähän niinkui Torstenista olisit kirjoittanut! Meitä ei häiritse ruuhkaiset ratsastusareenat ja vieraissa on tosi kivaa käydä - ponista näkee miten uteliaana ja hyvä ilme päällä se katselee ja tutustuu uusiin paikkoihin - mutta yöksi täytyy päästä kotiin. Heinät jää täälläkin syömättä, karsinassa maailman parhaiten käyttäytyvästä hevosesta tulee seiniä potkiva, hyökkivä, levoton ja samalla apaattinen. Ja juuri kuten kirjoitit Penasta, myös Torstenin olemus ja ego kutistuvat tietynlaisissa paikoissa ja jotenkin sellainen pilke katoaa silmistä.
    Hyvin nopeasti karsinasta tulee kuitenkin turvapaikka, ja potkii sitten vaikka taluttajaansa jos joku yrittää hänet karsinasta tylsään tarhaan viedä.

    Että silleen. Näinä loskan ja jään päivinä olen harmitellut, ettei ole hevosta joka olisi tyytyväinen neljän tunnin tarhaukseen ja saisi silloin siis asua luxusmaneesitallilla. Mutta kun ei niin ei, Torsten haluaa asua vain omassa luxuskodissaan - ja niin haluaisi varmasti moni muukin hevonen.

    Miksi, oi miksi hevosihmiset ovat aina niin ääripäissä toisistaan, mistä löytyisi kultainen keskitie?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noita maneesimietteitä minäkin kelasin - oli aivan ihana mennä pimeällä ja räntäsateella 10 metriä maneesin ovelle ja siellä oli valot ja lämpö ja pohja kunnossa. Mutta kun nämä maneesit ei oikein nouse sinne missä muut hevosenpito-olosuhteet olisi kunnossa. Tai siis sillä tolalla, jota minä ja hevoseni arvostamme.

      Poista
  6. Voi pientä ponia :/ Onneksi reissu ei ollut tuon pidempi!
    Me ollaan kyllä isommalla tallilla mutta siellä on pelkkiä yksäreitä ja kelin mukaan vähintään puolipäivätarhaus. On siis yllättävän rauhallista noinkin isoksi talliksi ja maneesissakin melko vähän ruuhkia. Jos on paljon huonoja kelejä ja tarhausaikaa lyhennetään niin kyllä se näkyy hevosissakin melko nopeasti, heti on levottomampaa iltatallin aikaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, viikko tuota olisi oikeasti ollut vatsalle aika kova paukku. Ja henkiselle jaksamiselle.

      Poista