Penaponi

torstai 23. helmikuuta 2017

On se vaan

Olen onnistunut löytämään (ainakin hetkeksi, pysyväähän on vain muutos) sellaisen balanssin Penan kanssa tekemiseen, että aina on hyvä mieli. Tunnolliset hevosihmiset varmasti tietävät myös vastakkaisen tunteen: kun mikään ei ota sujuakseen ja soimaa itseään siitä ettei ehdi tarpeeksi tai sellaisella intensiteetillä kuin haluaisi.

Miten tähän päästiin?

Hyväksymällä olosuhteet. Pena ei liiku joka päivä, se ei vain ajankäytöllisesti onnistu. Fine, sillä mennään mitä on annettu. Se liikkuu kolmesta neljään kertaa viikossa ja välillä se tarkoittaa sitä että pinkeetä on. Ei ole ponin vika että kiristää päässä, eikä kiristys taatusti hellitä jos selkään tulee kireä ratsastaja joka ei jaksa olla pitkämielinen. Kiristys helpottuu kun saa vähän latua ja vasta sitten voi vaatia oikeaa keskittymistä. Tämän eläimen kanssa se nyt vain on näin, turhaan minä pullikoin sitä vastaan. Päinvastoin, pääsen paljon helpommalla itse kun suhtaudun pinkeyteen sallivasti. Saa olla virtaa, mutta ylenpalttisen tuhma ei sovi olla.

Olosuhteiden hyväksymisen alle menee myös se, että oikeat dressagetreenit on tänä talvena ollut aika vähissä. Kenttä on luistinrata jossa on päällä 10 cm höttölunta. Tarkoittaa, että kentälle ei ole mitään asiaa. Tarkoittaa, että minun ei-maastovarmaa ratsuani on liikutettava jossain muualla. On hyväksyttävä, että ihan dressageen ei ylletä sänkipellolla, koska jo pelkkä aidoista poistuminen kuumentaa tunteet toisinaan liki läikkymispistettä. Tehdään siis se mitä voidaan. Ja yllättävän paljon voi, kun lakkaa itse änkyröimästä, etten mää pysty mitään missään.

Tänään ratsastin (!!) ei-maastovarman ratsuni pois pihasta, postilaatikolle asti (250 m), sieltä sänkkärille, sänkkärillä hyvän melkein-dressagetreenin ja isoa laukkaa isoilla ympyröillä, ja treenin jälkeen ratsastin saman matkan kotiin. Ilman uukkareita, sydämentykytyksiä tai suurta draamaa. Pena oli virkku ja pinkeä, mutta tiesin että näin se varmasti on, sopeuduin, ja onnistuin. Ei konflikteja vaan tosi hyvä mieli.

Kummallista tässä hyvä mieli -keississä on se, ettei se ole mitenkään ollut tavoitteeni. Yhtenä päivänä vain havahduin siihen, että nykyään aina kun lopettelen tekemistä Penan kanssa, olen paljon paremmalla tuulella kuin aloittaessani. Sen kanssa vain on niin kiva olla!

Huomenna Penalla on hammaslääkäripäivä, ja alkuviikko onkin sitten superjännä, sillä Pena lähtee "hevosten pääkaupunkiin" kanssani kolmeksi päiväksi. Otan sen siis mukaan valmentajakoulutukseni lähijaksolle ja luvassa on koulutreeniä yleisön ja valmentajaoppilaan silmien alla. Maalaiselle maailman jännimmät olosuhteet, mutta nyt on niin hyvä fiilis kaikesta Penan kanssa, että uskon meidän selviytyvän oikein hienosti.

6 kommenttia

  1. Olipa mukavaa luettavaa. Mäkin havahduin yhtenä päivänä siihen, että turhaan mä pohdin ja häpeilen (joo kyllä, eiks oo tyhmää) sitä, että Mandy välillä pompahtelee ja pyrähtelee laukannostoissa. Heeeei, muut hevoset tekee paljon isompia loikkia päivittäin. Sitten kun aattelin että se nyt vaan kuuluu asiaan tällä, niin jotenkin koko asia menetti merkityksensä. Vitsit miten jännää teillä tulee olemaan isolla hevoskirkolla. Ja miten hauskaa! Voin kuvitella että tekee myös hyvää/vielä parempaa teidän suhteelle. PS. Sovitaanko uusia treffejä lähiviikoille?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen innoissani lähdössä Penan kanssa reissuun, vaikka toisaalta "säälin" viedä maalaistolloa pois kotoa :D Viime jaksolla luvattiin että hevosia saisi tarhatakin siellä, joten se hellittää vähän tuskaani. Koppihoito olisi varmaan se kovin juttu Penalle.

      Ja ymmärrän hyvin mitä tarkoitat, mäkin häpeilen Penan kimpoilua vaikka ratsastan yksin! Mutta olen katsellut lasta nukuttaessani yksien estekisojen videostriimausta ja jotenkin valaistunut - kylläpä ne estehevoset keekoilee ennen, jälkeen ja kesken suorituksen, eikä ratsastajat hämäänny. Sen kun jatkavat hommia. Olen yrittänyt opetella samanlaista mielentyyneyttä. Ja kun Penan kanssa ei vain pääse tappelemalla mihinkään. Kuinkakohan kauan minun täytyy sitä opetella...

      Poista
    2. Niin ja sovitaan vaan treffejä! Maaliskuu on tiukka kuukausi, mutta yritetään löytää joku rakonen!

      Poista
  2. Kummasti siitä tulee rennompaa ja mukavampaa, kun itse sanoo "ei haittaa" vaikka ääneen, kun hevonen tekee jotain ei toivottua/virheen. Mullakin vastaava valaistuminen tullut viime aikoina ja sillä on SUURI merkitys, että osaa ohittaa ei-toivotun tilanteen ja jatkaa eteenpäin liikaa juuttumatta siihen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta on tuntunut ettei niitä pershepuleita edes tule, kun olen itse fokusoitunut siihen mitä aion tehdä tai harjoitella, enkä hepuleiden laskemiseen tai kaitsemiseen. Sitä saa mitä vahvistaa!

      Poista