keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Hyvä päätös, huono mieli

Tiedättekö kun joskus ei suju. Kun sen tietää jo silloin kun on vielä levynä olohuoneen matolla ja katsoo kelloa ja ajattelee, että nyt olisi aikaa harrastaa omalla hevosella, on kelpo kelikin ja edessä on taas monta päivää jolloin ei taatusti ehdi. Tarttis mennä, mutta kun pää ei jotenkin lähde mukaan. Särkee vaan.

Eikä se olo siitä kohene. Kun minä olen kireä, on Pena jo tallissa silmämunat ulospullahtamispisteessä, sen sydän hakkaa ja möröt supattaa tallin ovelta. Ja vaikka miten vedän alkukäynneissä syvään henkeä ja etsin zeniä ja sanon itselleni että tehdään matalalla vaatimustasolla puoli tuntia, pelkkiin onnistumisiin keskittyen, niin silti en saa kireyttä kropastani pois. Pena kytkee mörkötutkan päälle, ei uskalla kulkea uraa pitkin, säpsähtelee ja saa minut säpsähtelemään mukana ja kierre on valmis. Kun minä reagoin, se reagoi.

Siinä mielessä saan vähän taputtaa itseäni selkään, että nyt jo osasin ajatella, että miksi ylipäätään olen selässä kun olen näin pahalla päällä ja on koko ajan sellainen ennakko-olettamus että vituiks menee. Mutta jollain ihmeellisellä sinnillä halusin yrittää josko työskentelystä kuitenkin tulisi jotain. No ei tule - ei tuollainen tunnetilaskannerihevonen tule rennoksi ja elastiseksi minua kohti jos minä olen kuin ääritäyteen puhallettu ilmapallo, nuppineulaa odottamassa.

Vähän erittäin huonoa ja jäykkää ravia, pari(kymmentä) syvähengitystä, yritystä keskittyä tuntemaan, yritystä antaa aiheettoman äkäisyyden valua pois. Sitten vajaan vartin jälkeen päivän paras päätös - siirrän käyntiin ja lopetan tähän. Taputan hevosta ja tulen alas. Penakin tuntui huokaavan, älysihän se viimein. 

Hevosessa ei ollut mitään vikaa. Minä en vain saanut mieltäni hallintaan. Liian vähän unta, liian monta liian pitkää päivää, kiirettä ja huonoa omatuntoa. Tämänpäiväinen oli erinomainen muistutus siitä, milloin Pena on parhaimmillaan - silloin kun minäkin olen. Se on superherkkävaistoinen hevonen ja jos minä olen vähääkään turhautunut tai hermostunut, se menettää luottamuksensa minuun. Ja se jos mikä on yksin minun syyni, ja se jos mikä saa minut murheelliseksi. Kunpa olisin useammin osannut tehdä tällaisen ratkaisun ja lopettaa ennen kuin aloitankaan, niin ettei hevoseni edes tarvitsisi tietää millaista on yrittää miellyttää turhautuvaa ja jännittynyttä ratsastajaa jolle mikään ei kelpaa.

Pena pääsi laitumelle, minä päiväunille. Jatkamme harjoituksia paremmalla mielellä joskus toiste. Se oli tämän päivän paras päätös.

10 kommenttia:

  1. Aivan oikea päätös. Voin samaistua. Minä en koskaan ratsasta a) kiukkuisena b) väsyneenä c) kiireisenä. Tai en ainakaan mene kentälle, maastossa saatan kiireessä käydäkin heittämässä nopean lenkin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nostan hattua noista periaatteista! Musta tuntuu että tässä elämänvaiheessa mulla ei muuta olekaan kuin väsymystä ja kiirettä, mutta jos tuo (turha) kiukkuisuus edes pysyisi poissa niin ehkä pärjään ;)

      Poista
  2. Kyllä se on hyvä näinä hetkinä nöyrtyä itsensäkin edessä. Hevosensa puolesta. :D Mutta et ole yksin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitää kirjoittaa juuri siitä mistä vaisto sanoo ettei halua kirjoittaa. Arvaan etten ole yksin, mutta silti on häpeällistä myöntää että en todellakaan osaa aina hallita mieltäni niin että saisin oltua rento ja kiva ihmiskaveri. Mutta ensimmäinen askel on asian tunnustaminen ja ääneen lausuminen... Josko etenisin tätä myöden tielläni aina vaan paremmaksi hevosihmiseksi.

      Poista
    2. Tästä tuli vertaistukiteksti. Samoin kävi meillekin ke-illalla. Olisi pitänyt jättää kentällä ratsastus väliin. Samoja tuntemuksia. Samaa turhautumista. Ehkä seuraavan kerran muistaa, ettei kannata mennä kentälle jos vähänkin oma mieli ei ole rauhallinen.

      Poista
    3. "Mukava" kuulla etten ole yksin! Itselläni ainakin hankalaa on se, kun oikeasti ehdin ratsastaa n. 2-3 krt/vko tällä hetkellä. Silloin luon itse itselleni paineen, että jokainen mahdollinen ratsastuskerta on käytettävä. Silloin kynnys jättää menemättä on suuri, koska ajattelen että hukkaan sen vähäisenkin mahdollisuuden. Mutta en tahdo myöskään ratsastaa huonosti koska hevoseni kärsii siitä. Olisi pitänyt mennä maastoon taluttamaan, mutta sitten vielä laps vaati äitiä leikkimään hiekkalaatikolle niin koin että metsään lähteminen olisi ollut vielä tökerömpää kuin siinä kentällä lapsen näkösällä pyöriminen. Valintoja, valintoja.

      Poista
  3. Kysymys: millainen on mielestäsi hyvä (hevos)blogi? Tai millaisia blogeja tykkäät itse seurata? Entä millaisista blogeista et ainakaan ole ollenkaan kiinnostunut?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luen vain hevosblogeja tällä hetkellä. Tuolla mun lukulistassa on melko lailla ne blogit joita aktiivisesti seuraan. Tykkään analyyttisyydestä, itsetutkiskelusta, sujuvasta kielenkäytöstä, aikuisuudesta, arjesta ja myös itseironiasta. En jaksa lukea pelkkiä hyviä kuulumisia koska elämä on muutakin. En jaksa katsoa 150 samanlaista kuvaa vaikka ne kuinka olisi teknisesti nättejä. En kestä kirjoitusvirheitä, OMG LOL sitqu me mentii niinku ratsastaa ni sit se tippus !!!!11 Epäaitous on luotaantyöntävää, samoin turha tärkeily. Minua ei niinkään kiinnosta onko blogi graafisesti upea - asiasisältö ja sellainen tietty maanläheinen aitous ratkaisevat, jaksanko palata blogiin uudestaan ja uudestaan.

      Poista
  4. Hyvä päätös! Kunpa moni muukin tekisi samoin eikä hampaat irvessä jumputa menemään. Itsekin painun maastoon jos on pakko väsyneenä/kiukkuisena/turhautuneena ratsastaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onkin kulunut ihailtavan pitkä aika edellisestä kerrasta jolloin ei ollenkaan ruvennut sujumaan syystä että itse olin kireä turvelo. Jotain olen oppinut! Joskus ratsastamaan lähteminen vie ajatukset oikeille raiteille, joskus taas se yleinen hatutus vie voiton (niin kuin mulla nyt). Mutta se taitaa olla inhimillistä, sekin.

      Poista