Penaponi

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Jalkapatikassa

Hiphei.


On taas hetki kun oivallan jotain yksinkertaista jota en vain ole osannut ajatella aiemmin. Vähän niin kuin silloin kun tajusin, että Pena voi syödä kengityksessä heinää kun se kerran helpottaa sen oloa ja lisää malttia seistä.


Tänään oivalsin, että vinkumiseni mahdottomasta maastoilusta on turhaa. Miksi minun pitäisi päästä maastoon ratsain? Siksikö, että maastossa nyt vaan kuuluu ratsastaa? Samalla tapaa kuin hevosen nyt vaan kuuluu malttaa seistä kengityksessä?




Tästä päivästä lukien me alamme maastoilla jalkaisin. Joka tapauksessa Penan kohdalla tie reippaisiin ravi- ja laukkamaastoihin tulee olemaan mahdoton melko pitkä ja tekisimme luultavasti kuitenkin pääasiassa käyntiä, niin miksi en veisi ponia useammin maastoon taluttaen? Jalkaisin tiedän hallitsevani Penan enkä hermostu tai jännity vaikka tulisi tilanne. Eikä tee ollenkaan huonoa minunkaan kankuilleni tarpoa välillä ihan ite.




Aloitimme tänään. Kolme varttia ja reilut kolme kilometriä. Miten pienistä asioista voi tulla onnelliseksi. Onnea tosin hiukan varjostaa se että tietokoneeni sanoi poks ja olen nyt taistellut kaksi tuntia tätä kirjoitusta ja alla olevaa videota eetteriin. Mutta niin iloinen olen kuitenkin tästä ajatusnitkahduksestani että jaksoin kamppailla tekniikkaa vastaan.




Pidemmittä puheitta, linkki videoon:
Lisäys 31.12.2015: Videon näkymisessä vissiin joku häikkä? En osaa korjata kännykällä joten hihkaise jos ei näy, koitan korjailla jahka pääsen jossain koneelle.




Penan kanssa kävelyllä 30.12.2015
(onhan sillä pienoinen alert-tila päällä, mutta koin ponin olevan sen verran hyvässä jamassa että ylipäätään tuli mieleen kaivaa kännykkä esiin)

13 kommenttia

  1. Mulla ei näy, sanoo "this video is private" :( Mua on viime päivinä mietityttänyt myös maastoilu. En muista koska oltaisiin viimeksi oltu maastossa ja koen siitä huonoa omatuntoa. Leon kanssa en voi lähteä maastakäsin koska siitä voi pahimmillaan tulla aika painajaismaista, mutta mietin että miksi ihmeessä lakkasin käymässä selästä käsin. Silloin meinaan kun (käynti)maastoissa käytiin niin Leo käyttäytyi alun jännityksen jälkeen aina tosi hyvin, joten mun pitäisi vaan ottaa nyt itseäni niskasta kiinni ja lähteä ponin (ja kaveriratsukon) kanssa liikkeelle. Meidän maastot nyt ei kummoiset ole mutta jotain vaihtelua täytyisi saada maneesin kiertämiseen. Oliskohan tässä sitten uudenvuodenlupauksen paikka...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koitin säätää videota, Saatko nyt toimimaan?
      Se on se pieni jännitys ja epävarmuus joka estää menemästä. Sama mulla tuon radalla ratsastamisen suhteen - yleensä menee ihan ok, mutta koska se silti jännittää minua vähän niin helposti jätän menemättä.
      Penan kanssa on hyvä mennä maastakäsin, se töröilee kyllä mutta ollaan tehty niin valtavasti töitä että tiedän kuitenkin että se pysyy mulla näpeissä.
      Koita ihmeessä saada kaveri mukaan ja otatte ryhtiliikkeen maastoilun suhteen! Rutiini tuo varmuutta ja pitkät tauot taas verottavat sitä...

      Poista
    2. Nyt näkyi :) Ah Pena on niin kaunis!

      Kävin kalenteria läpi ja meidän maastoilut on näköjään loppunut siihen kun kaveriheppa lähti koko kesäksi muualle laitumelle. Syksyllä sitten tuli "maastoiltua" pellolla ja kaveriheppakin oli saikulla. Nyt täytyy tosiaan ryhdistäytyä.

      Poista
  2. Huomattu täälläkin, että välillä elämä on juuri niin yksinkertaista, millaiseksi sen tekee :) Siksi en esim. ratsasta tuota omaa yksin maastossa häsläävää sh-tammaa usein, vain niinä päivinä, kun ei ole kiire ja on hyvät hermot. Aiemmin otin paineita sen liikkumisesta, mutta pahempaa se tekee, että kumpikin stressaa ja jää paha maku. Ei se määrä vaan laatu, pätee valitettavan usein... -Kathy

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Itse asettaa itselleen joskus ihan mahdottomia ihanteita. Kaikki ei vain toimi kaikkien hevosten kanssa. Ja turvallisuus on kuitenkin tärkeintä!

      Poista
  3. Mä olen iloinen teidän puolestanne, että löytyi askel kohti maastoilua :)

    Voin helposti kuvitella, että maastoiluun tulee tietynlainen jännitys ja pelko helpostikin, ja sen jälkeen vielä oma mielikuvitus alkaa tekemään hommasta entistä jännempää ja jännempää. Itsellä ei ole oikeastaan koskaan ollut maastoiluun liittyviä pelko- tai jännitystiloja (ellei lasketa sitä, että hirvittää välillä noi meidän rinnepolut ja pelko siitä, mitä tapahtuu, jos nyt kaaduttaisiin...), mutta tällä hetkellä oma hevonen on sellaisessa mielentilassa mammaloman jäljiltä maastossa, että helposti voin kuvitella sen retuuttavan esimerkiksi vieraan ihmisen kotiin, koska joudun itsekin sen kanssa keskustelemaan erittäin vakavasti suunnasta ja vauhdista. Eli kovin rentoja ei meidänkään maastot ja peltoilut nyt ole olleet, mutta pakotan meidät lähtemään sinne, koska tiedän, että tämä on vain joku ohimenevä kakarankaipaus tms vaihe. Toivottavasti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On ollut outoa kun Immun jälkeen maastoilu on varman hevosen puuttuessa jäänyt kokonaan. Elämässäni oli kuitenkin yli kymmenen vuotta sellaista aikaa että ratsastin joka päivä maastossa. Mutta Immu ei pelännyt mitään, vanha ravuri jolla oli aina suunta eteen.
      Penan suunnista kun ei ikinä tiedä, ja sitä ihan todella pelottaa. Eilenkin tuli heti hätäkakka kun poistuttiin laitumen reunaa pitkin pois omalta tontilta. Sen kanssa pelkään myös kaatumista, eikä pelkoni ole ihan aiheeton. Kun Pena jännittyy, se kulkee ikään kuin suorin ja joustamattomin etujaloin ja kompastelee to-del-la paljon. Toistaiseksi se on aina rämpinyt ylös sieltä mutta tulee vielä sekin kerta kun mennään kuperkeikkaa.

      Rutiinia, rutiinia vaan!

      Poista
  4. Erittäin hyvä veto! Me käytiin Vallun kanssa kesällä paljonkin, yksinkin. (Pelon)Hallinta on maasta käsin parempi ja myös hevonen tuntee olevansa mun mielestä paremmin turvassa kun olen sen vieressä, eikä sen tarvitse "yksin" kohdata pusikossa vaanivia vaaroja. Siitä ei ole sitten pitkä matka siihen että laittaa kamat päälle ja nousee selkään jos ja kun tuntuu hyvältä, ja nousee taas alas jos tuntuu että kierrokset nousee. Ei se ole mikään häviö jos selästä tulee alas kun hevosta alkaa jännittämään. Sillon sitä tulee vaan sen luokse kertomaan että kyllä tästä nyt mennään reippaasti mamman kanssa uskaltaa kyllä :)

    Joku mua viisaampi sanoi myöskin joskus että taluttelu on parasta fysioterapiaa mitä hevoselleen voi tarjota.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep. Maassa olen Penan turvana. Sille on tosi iso siirtymä kun nousen selkään ja ehkä suurin ambitioni tässä maastoilukeississä olisikin saada Pena luottamaan minuun selästäkäsin yhtä paljon kuin maasta. Ettei sen tarvitsisi lietsoa itseään täyteen pakene tai kuole -tilaan jokaisen muurahaiskeon vuoksi.

      Maassa ollessani en myöskään pysty tahattomasti takertumaan Penaan tai pitämään sitä samalla tavalla varmuuden vuoksi kontrollissa kuin mihin helposti sorrun selästä käsin.

      Tämä on sellainen hassu tunne kun joutuu tekemään kymmenvuotiaaksi kääntyvän hevosen kanssa ihan varsajuttuja, mutta minkäs teet, näillä mennään :)

      Poista
  5. Ihan totta, miten usein sitä tekeekin asioita jollain tavalla vain siksi, että niin "kuuluu tehdä". Vaikka se, miten "kuuluu tehdä", ei sopisi juuri kyseiselle hevoselle ollenkaan.

    Minä uskon, että talutusmaastot vievät asiaa kyllä eteenpäin. Omani kanssa olen tehnyt talutuslenkkejä siitä lähtien kun se 2-vuotiaana muutti maastolliseen paikkaan ja veikkaan, että ne lenkit ovat kyllä edistäneet maastoilua sitten ajallaan myös selästä. Tosin minähän olen kyllä päässyt tosi helpolla, kun olen saanut perusluonteeltaan itsevarman ja pelottoman ponin. Sellaisen kanssa on helppo olla itsekin rohkea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sattuipa sopivasti kun juuri tänään maastokävelyn jälkeen mietin tallissa, että Penan kanssa olisi pitänyt lähteä pois omalta tontilta ihan heti silloin varsana. Mutta se oli kyllä tosi kesseli, minä olen tuntenut sen nelivuotiaasta ja jo pelkkä jokapäiväinen sisääntaluttaminen oli välillä aika sirkus. Olisi jännä tietää millainen se olisi jos sen kanssa olisi aloitettu aiemmin maastossa käyminen - reaktiivinen se on vaikka voissa paistaisi, mutta olisiko se vähän rohkeampi ja itsevarmempi, en tiedä. Varsalle pystyy rakentamaan käytösmalleja parilla onnistumisella (yleistys), aikuinen hevonen on jo tottumustensa orja ja vaatii sikana toistoja.

      Poista
  6. Törmäsin blogiisi ja ilahduin, että onpas kivaa kun on tavallaan kohtalotovereita! Minäkin elän arkea sellaisen ponin kanssa, joka näkee kaiken, kuulee kaiken ja reagoi kaikkeen. Valitettavasti ponillani on myös pitkän iän mukanaan tuomia traumoja ja ennakkoasenteita ihmisiä kohtaan, mikä yhdessä säikkyyden kanssa ei ollut ihan sitä, mitä "opetusmestariltani" reilu vuosi sitten odotin. Sairaalaan päädyin alta aikayksikön. :)

    No, oppinut onneksi olen vaikka mitä ja yksi tärkeimmistä asioista oli se, että hevosen kanssa voi tosiaan tehdä melkein mitä vaan maasta käsin, eikä silloin ainakaan tarvitse murehtia putoamisesta. Mekin aloitimme maastoilut maasta käsin muiden hevosten perässä ja siitä tulikin nopeasti molempien suosikkipuuhaa. Maastoratsastukseen huijasin itseni pikkuhiljaa ajatellen, että minähän menen vaan _taluttamaan_, mutta saatan välillä käväistä selässä. Lopulta köröttelin selässä mm. kolmen tunnin vaelluksen. :) Nyt kun hevoseni on taas ollut pompahtelevaisempi erinäisistä syistä, olen palannut taluttelumalliin tilanteen tasaamiseksi.

    Tsemppiä maastoiluharjoituksiin ja yhteiseloon Pena-ponin kanssa! Se näyttää muuten upealta tuossa bannerikuvassa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kivasta kommentista! Niin totta tuo itsensä "huijaaminen" - täytyy nimenomaan saada muutettua mielikuviaan jotta a) olisi rohkeampi ja toisaalta b) jotta ei kokisi selästä laskeutumista luovuttamisena, epäonnistumisena tai tappiona. Huomaan helposti ajattelevani että jos menen selkään niin siellä on pysyttävä kävi miten kävi.

      Eipä ole helpon kuuloinen harrastuskaveri sullakaan. Kiva kuitenkin kuulla että meitä on muitakin ja että onnistuakin voi :)

      Poista