Penaponi

torstai 17. joulukuuta 2015

Eläköön ratsastuskoulu!

Olen ratsastanut 21 vuotta, joista viimeiset 16 pääasiassa omalla hevosella. Tämän vuoden helmikuussa varasin vakiotunnin ratsastuskoulusta ja palasin hattu kourassa sinne hevostelun alkulähteille. Halusin oppia hyppäämään. Halusin tulla rohkeammaksi. Halusin saada rutiinia ja halusin saada sitä varmalla hevosella jonka kanssa ei tarvitse arvailla, mihin suuntaan se mahdollisesti kimpoaa.

Nopealla laskutoimituksella olen tämän vajaan vuoden mittaisen ratsastuskouluekskursioni aikana ratsastanut yhdeksällä minulle uudella hevosella. Näistä kolme on ollut puoliverisiä ja loput kuusi suomenhevosia. Pääasiassa minulla on kuitenkin ollut 1-3 vakiratsua joilla olen mennyt enemmän.

Tällä viikolla ratsastin viimeisen ratsastuskoulutuntini, sillä, hassua kyllä, pyörä pyörähtää nyt sillä tavoin että minusta tulee opintojeni ajaksi opettaja tuossa samaisessa ratsastuskoulussa.

Mitä jäi käteen kuluneesta vuodesta?

Vaikka mitä! Rehellisesti sanoen en usko, että olisin päässyt ratsastuksenohjaajaopintoihin ellen olisi satsannut esteratsastuksen opetteluun ja ruvennut käymään tunneilla. Työtä on vielä edessä ihan hurjan paljon, jotta oikeasti olisin sillä tasolla jolla valmiin ratsastuksenohjaajan tulee olla, mutta verrattuna silloin helmikuussa hypänneeseen Sannaan on tämä joulukuun Sanna paljon rennompi, rohkeampi, tasapainoisempi ja enemmän menossa kohti tehtäviä. Hyppypelko on pienentynyt liki olemattomiin - en enää hyperventiloi jokaista kuuskytsenttistä estettä vaan pystyn tekemään ratkaisuja hevosen selässä (ei ne läheskään aina ole oikeita, mutta ratkaisu se on huonokin ratkaisu...).

Älyttömän iso plussa on myös se, että olen saanut ratsastaa erilaisia hevosia ja ollut sitä myöten pakotettu tutustumaan hevoseen, sen laukkaan, säädeltävyyteen, rytmiin, hyppyyn ja tapaan reagoida hyvin nopealla aikataululla. Ratsastustunti on kuitenkin vain 60 minuuttia alku- ja loppuverryttelyineen, joten sellaiseen kouluratsastajan rakastamaan pikkutarkkaan piperrykseen ei vain ole ollut aikaa. En ole alun jälkeen jännittänyt uusia hevosia, vaan lähtenyt heti ensimmäisestä käyntiaskeleesta alkaen rohkeasti tutustumaan, millainen peli minulla on alla. Ratsastuskoulun hevoset toki ovat tässä suhteessa aika helppoja - ne eivät villeile eivätkä hätkähtele, ne ovat tehtäviensä tasalla ja suorittavat vaikka ratsastaja ei olisikaan aina ihan kartalla.

Oma kokemukseni ratsastuskouluhevosista on ollut tosi positiivinen. Olen tavannut omilla jaloillaan liikkuvia, työhönsä motivoituneita ja kilttejä hevosia, joiden hyvinvoinnista pidetään huolta. Olen tuntini jälkeen jäänyt kylmäämään jalkoja ja käärimään lämpöpinteleitä, olen vetänyt BOT-loimea päälle ja niin edelleen. Tottakai hevosten lihaksistossa näkyy se, että työ on yksipuolista eikä sitä aina tehdä "oikeilla" lihaksilla, enkä aina ole ymmärtänyt miksi jollain hevosella täytyy olla apuohja joka tunnilla, mutta pääasiassa olen ollut positiivisesti yllättynyt siitä, miten hyvinvoivilta ratsastuskouluhevoset ovat näyttäneet ja tuntuneet. Niihin on saanut oikein hyvin kontaktin sekä selästä että maasta, eli ainakin omalta kohdaltani sellainen silmät lasittuinena kiertää kehää -stereotypia joutaa romukoppaan.

Pääasiassa tuntien estetehtävät on suoritettu maltillisella 60-80 cm tasolla, mutta olen hypännyt korkeimman esteeni ikinä eli 110 cm noilla tunneilla, sekä useampana kertana 90-100 cm kokoisia esteitä. On nähty vesimattoa, kapeaa estettä, laineita, laatikoita ja johteita jos jonkinlaisia. Hypätty ulkokentällä ja maneesissa, ja ryhmäni oli käynyt myös maastoesteillä mutta valitettavasti minä en sillä kertaa päässyt tunnille.

Ja kermana kakun päällä, tämä "uusi harrastus" antoi minulle vapaa-aikaa! Kun omat hevoset on omassa pihassa, on siinä aina kuitenkin kotiasioiden tavoitettavissa. Mutta kun lähden toiselle paikkakunnalle, saan olla ihan omissa oloissani koko harrastusajan. Tuoreelle äidille on ollut todellinen henkireikä päästä edes epäsäännöllisesti muutamaksi tunniksi kotoa pois, keskittymään vain itseensä.

Ei pidä ollenkaan aliarvioida ratsastuskouluja - vaikka minulla on melkoisen laaja hevososaaminen taustalla, koen että sain älyttömät määrät uutta oppia olemalla hetken tavallinen tuntiratsastaja. Vastedes aion aina jakaa ratsastuskoulujen ilosanomaa, jos kohtaan jonkun jolla on halu kehittyä tai rohkaistua.

2 kommenttia

  1. Minä olen aina ollut sitä mieltä, että ratsastuskoulut (tai ammatti ravitallit) ovat erinomainen -ja niiden pitäisi olla pakollinen- askel ennen vuokrahevosia tai omia hevosia. Parhaimmillaan ratsastuskoulut opettaa ratsastajan paitsi hyvin muuntautumiskykyiseksi ratsastajaksi, mutta toivottavasti myös perustasoltaan riitäväksi hevosenkäsittelijäksi. Ratsastuskouluissa toivottavasti jokaiselle aukeaa miksi tehdään niin kuin sanotaan, miksi tehdään aina samalla kaavalla ja miksi hevoset reagoivat niin kuin ne reagoivat.

    Yksinäinen harrastaja, joka seuraa ja hankkii hevosmiestaitonsa vaikkapa lähisukulaiselta tai yhden hevosen omistajan kanssa toimiessaan, oppii toimimaan yhden eläimen kanssa, jolloin kokonaisosaaminen jää (vaarallisen) ohueksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samoilla linjoilla - toki ammattilaisia on hyviä ja huonoja, mutta tässä nyt varmaan puhutaankin niistä hyvistä ;) Tosin nyt mutsina olen paljon miettinyt sitä, mikseivät vanhemmat ota ollenkaan selvää siitä mihin vievät lapsensa harrastamaan. Tälläkin seudulla toimii yksi aivan hulluvilli ponitalli josta kuuluu niin ihme juttuja ja ratsastajien tietotaitotaso on useiden vuosienkin jälkeen aivan retuperällä. Aloittelevat opettavat pienempiään ja ponit ovat kouluttamattomia ja tod. näk. epäsopivasti varustettuja kun nakkelevat tyttöjä tantereeseen jatkuvalla syötöllä. Silti tuntuu asiakaskuntaa riittävän.

      Poista