maanantai 26. tammikuuta 2015

Aito kehu!

Liisa kirjoitti blogissaan miten oli löytänyt lainaratsullensa sopivan kiitosmuodon, jolla sai ratsunsa venymään sille vaikeisiin asioihin ja ymmärtämään, mitä siltä halutaan. Jäin mietiskelemään tätä, etenkin kun hetki sitten kirjoitin siitä miten Pena on ruvennut hörisemään minun kehuilleni kun työstän sitä maastakäsin, ja että haluaisin saada siitä irti samanlaisen motivaation myös ratsailta.

Olen ennenkin käyttänyt äänikehuja ratsailta, mutta kun vertaan äänenkäytön määrää ja laatua ratsailta ja maasta, voittaa maastakäsin tulevat kehut ratsailta tulevat ylivoimaisesti. Selästä olen kehunut lähinnä sanomalla hyvä ja tarjoamalla sisäohjaa löysälle ja silittämällä/taputtamalla kaulaa. Maasta kehun vuolaammin, käytän pitkää jaaaaaata ja muutenkin puhun enemmän. Ehkä minuun on iskostunut liian syvälle se että kouluradalla ollaan suu supussa, ei maiskuteta eikä käytetä muitakaan ääniapuja. Meillä ei nyt ole kisakenttiä edessä pitkään, pitkään aikaan (jos lainkaan), joten miksen avaisi sanaista kehuarkkuani myös ratsailta? Lisäksi olen pyrkinyt sisäistämään väitteen, että jokainen ratsastuskerta on hevosen kouluttamista. Ei pelkkää liikuttamista tai vanhojen asioiden toistamista, vaan joka kerta opetamme hevoselle jotain, kun olemme sen kanssa. Joko tietoisesti tai - useimmiten - tiedostamatta.

Tänään pääsin pitkästä aikaa ratsastamaan kunnolla. Aluksi mentiin taas singerin lailla tikutusravia ympäri kenttää. Olin päättänyt, että vaikka oli tuulista ja hirveenjännää, niin tänään ratsastan eteenpäin enkä vain anna kyttäilylle mahdollisuutta. Onnistuin, ja alkukiihdyttelyn jälkeen Pena tuli hyväksi ja pääsin tekemään suunnittelemaani harjoitusta. Toiseen päätyyn ensin ravissa voltti koottua ravia ja sen perään pääty-ympyrä isoa ravia. Normaalissa ravin tahdissa pitkää sivua puoleen väliin saakka, josta laukannosto. Laukassa toiseen päätyyn samalla lailla ensin voltti koottua laukkaa ja sitten perään pääty-ympyrä iso laukkaa, ja taas normaalissa laukan tahdissa pitkän sivun puoleen väliin, jossa siirtyminen takaisin raviin.

Rento, tyytyväinen poni (jonka tukka kaipaisi saksimista)

Penalle paras palkinto on aito kehu. Sellainen, joka tulee todella sielustani saakka. Kehun ei tarvitse kuulua naapuriin saakka tai sisältää hurjaa läpsytystaputusta, mutta minun täytyy tarkoittaa sitä. Silloin koko kehoni henkii tyytyväisyyttä. Tänään tunsin, miten ratsastajan ja ratsun välille syntyi positiivinen kehä - minä kehuin vuolaasti kun Pena teki hyvin, ja Pena ylpistyi saamistaan kehuista ja yritti vielä vähän enemmän, ja taas pääsin kehumaan sitä.

Miten hyvä mieli voi tulla yksinkertaisista asioista! Harjoitus onnistui hyvin, pysyin suunnitelmassa, uskalsin ratsastaa, uskalsin tehdä myös laukkaa jota ei olla tehty herraties kuinka pitkään aikaan. Ja niitä pieniä ja suurempiakin onnistumisen tunteita - kun laukka rullaa eteenpäin niin ettei yhtään tarvitse puskea tai pyytää, tai edes miettiä, pysyyköhän tämä nyt tässä tahdissa vai hajoaako kaarteeseen. Kun kaikki avut voivat olla aivan pikkuriikkisiä, pohje vain lihaksen jännittäminen saappaan sisällä, pidäte pelkkä alavatsan tiukentaminen ja lonkkien sulkeminen millin verran.

Otan sun pipon tästä


Pena on niin herkkä, niin herkkä. Miten muistaisin sen ihan aina. Etten sortuisi ratsastamaan sitä liian voimakkaasti. Se ei siedä puristamista tai vetoa, se menee niistä rusinaksi lukkoon. Minun pitää ensin saada sen kone lämpimäksi, saada se liikkumaan itse kaikkia askellajeja. Vasta sitten sitä voi säätää. Mutta sitä säätöjen ja vaihteiden määrää! Laukassa tuntui, että voisin hidastaa sitä loputtomiin. Näinä hetkinä tulee mieleen, jos vain pystyisin oikein treenaamaan ja harjoittelemaan, niin tuo poni kykenisi mihin temppuihin tahansa.

Treeninjälkeinen spa-hetki sisälsi jalkojen linimenttihoidon, jota varten häntä kerättiin solmulle

Hieno Pena. Miten paljon se minua opettaakaan. Ja antaa minun vielä luulla, että kuvio on toisinpäin.

15 kommenttia:

  1. Oi miten söpö nassu Penalla on ekassa kuvassa :) Mäkin mietin perjantaina tuota kiittämistä maasta- ja selästäkäsin kun ohjasajoin. Ohjasajossa kiitän hevosta koko ajan vuolaasti, mutta selästä sanon ehkä pikaisesti hyvä ja kosketan sisäkädellä kaulaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No eikös ookin, oikein poninaama! Kyllähän sitä voisi harjoitellessa kiittää selästä isomminkin, vaikka sitten kouluaidoissa pitäisikin suun supussa. Tehdään treeneissä muitakin sellaisia juttuja joita ei kesken kouluohjelman voi tehdä.

      Poista
    2. Joo en oikein usko että jos kiitän hevosta treeneissä runsaasti niin alkaisin tekemään samaa radalla. Lipsahti mun suustani tänään treeneissä kirosanakin enkä silti ikinä kiroilisi kisoissa.

      Poista
    3. Sepä olisikin kun päräyttäisi perkeleen aina tuomaria ohittaessa :D

      Poista
  2. Teidän yhteiselo kuulostaa nykyään niin kadehdittavan ihanalta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se aina ihan näin sujuvaa ole :D On niitä ärripurripäiviäkin kun joka perhanan käytösasian saa ratakiskosta taivuttaa ja silti poni vain apinoi. Mutta se on elämää se :)

      Poista
  3. Heippa! Olisi mahtavaa saada kuulla omakohtaista kokemusta omasta tallista. Kiinnostaisi kovasti kulut ja työn määrä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, kiitos kommentistasi! Minulla on talliyritys, eli tallinpito on ammattini. Blogi sen sijaan on harrastus ja täällä keskityn vain tähän harrastuspuoleen, yritykseni talousasiat eivät ole julkisia.

      Poista
    2. Vielä lisäyksenä edelliseen: omien hevosten kotitallia pitäviä aikuisia bloggaajia löytyy mm. tuolta linkkilistani blogeista "Tarulandia" ja "Martzun hepat / SD-team". Ehkä voisit löytää niistä vastauksia kysymyksiisi?

      Poista
  4. Kiitos linkkauksesta :) Toi on kyllä niin totta, että sitä kehua täytyy oikeasti tarkoittaa! Mikään feikkikehu ei auta, luultavasti siksi, että oma vartalo on silloin edelleen kireänä. Sen sijaan sellainen fiilis, jossa ilo ja kiitollisuus täyttää koko kehon kuin lämmin kylpyvesi, haluaisit vain kumartua halaamaan ponia....se on se fiilis jonka heppa ymmärtää. Usein kun työpäivän jälkeen väsyneenä ratsastaa ruuhkaisessa maneesissa, niin siihen aitoon kehutilanteeseen on vaikea päästä, vaikka kuinka yrittäisi.
    Jostain syystä mun on usein vaikea päästä siihen fiilikseen myös valmennustunneilla, ja usein tuntuukin siltä, että tunnilla menee jollain tavoin huonommin kuin itsekseen ratsastaessa. Sehän ei ole hyvä juttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. PS. Ja Pena on kyllä tosiaan huisin söpö!

      Poista
    2. Kiitos kommentista! Mustakin tuntuu että parhaat hetket sattuu aina kun olen ihan yksin. Edes kameraan en ole saanut napattua sitä ihan mahtavinta fiilistä, ja se harmittaa. Monesti myös valmentajan silmien alla jään vähän "esittämään ratsastusta" ja se sellainen aito ilakointi jää pois.

      Poista
  5. Onpas sattumaa tämä postaus, kun juuri tänään sain kuulla hörinää, kun tuon raakile-sh:n kanssa saatiin ensimmäinen kunnollinen laukannosto tehtyä kentällä ja kehuin siitä kovasti <3 Oli kyllä iloinen yllätys, sydän siinä suli, kun oli niin tyytyväinen hepo! Se on nyt parin viikon sisällä muutamasti hörhöttänyt maastolenkiltä takaisin tallin pihaan päästyään, mutta ajattelin sen vain olevan huojentunut kotiinpääsystä :D -Kathy

    VastaaPoista