Tanssi mun kanssa

Kouluratsastus puhututtaa taas. MM-kisasuoritukset, "tanssia hevosen kanssa", ja sitten Ne Suoritukset, joiden kohdalla tekee mieli katsoa televisiosta sivuun. Kankikuolain suorana taaksepäin ja hevonen vaahtoava suu ammollaan ja silmät pullottaen. Kun ykskaks lähikuvassa onkin jotain ihan muuta kuin harmoniaa ja tasapainoa. Mikä lajia vaivaa, mikä meitä ihmisiä.

Kun hevonen on niin nöyrä.
Niin kevyt!
Niin kevyt, että en tiennyt miten päin olisin ollut kun ohjasajoin Penaa ekaa kertaa kuolaimettomilla toissapäivänä, ja lopuksi ajattelin kokeilla, tekeekö se väistöjä ohjasajaen. Juu teki, teki suoralla ja teki ympyrällä. Ja teki muuten avotaivutustakin niin että olisi voinut kentän pintaan piirtää oikeaoppiset kolme eri uraa joita sen jalat kulki. Ja miten se ne teki, ei mitään hajua, minä kuljin viistosti pyllyn vierellä, kaksi liinaa ohjasajo-ohjina, Penalla kuolaimettomat suitset, mulla ei edes ajopiiskaa pohkeen korvikkeena. Koskin sillä liinalla sen kylkeä ja kevyesti otin asetuksen, ja ajattelin. Ajattelin sitä miten halusin sen liikkuvan ja se liikkui. Ihan juuri täsmälleen. Annoin miljoona karamelliä ja ihmettelin vain.

Kun sitähän ratsastuskin kauneimmillaan on.
Keveyttä.
Sitä maagista tunnetta, kun pelkkä hipaisu ja ajatus riittää. Kun ei olla vain samalla sivulla, ei edes samassa lauseessa, vaan ollaan samassa sanassa, samassa tavussa samaan aikaan. Kaksi eri lajin olentoa.

Kun se voi olla tätä:





Kouluratsastus arvostelulajina vaatisi muutakin kuin kauniita sanoja sen ympärille, mitä tavoitellaan ja arvostetaan. Vaatisi rohkeampia tekoja pisteyttää rumat, ahdistuneet suoritukset alhaisilla pisteillä riippumatta siitä, montako mitalia ratsastaja on ennen sitä rataa voittanut ja kenen omistuksessa hevonen on.

Vaikka en minä ole mikään jeesustelemaan tässä asiassa. En läheskään aina pysty ratsastamaan omien ihanteideni mukaisesti. Olen minäkin vetänyt ohjasta niin että hevosen suu on auennut, olen käyttänyt raippaa enemmän kuin vain merkinantona. Olen vaatinut hevoselta liikaa sen senhetkiseen osaamis- tai vireystasoon nähden. Tiedän virheeni, ja haluan tulla paremmaksi, herkemmäksi, kärsivällisemmäksi. Onneksi minulla on hevonen, joka kerta kerran jälkeen herkkyydellään opettaa minua.

Keskustelu aiheen ympärillä muuttuu vain tosi herkästi mustavalkoiseksi. Haluan uskoa, että rollkurin ja kotimetsissä kaulanarulla maastoilun välille mahtuu monta muutakin sävyä ja tapaa ratsastaa. Ettei kaikki tavoitteellinen tekeminen ole eläimen kiusaamista. Ei jokaisesta yksilöstä ole kilpahevoseksi, ja minusta tuntuu päivä päivältä vahvemmin ettei minun Penastani ole edes seuratasolle - ei osaamistason vuoksi, vaan siksi, ettei se kestä sitä kaikkea muuta kilpailupaikan oheissälää. Mutta ei kai se tarkoita sitä, etten voisi ja saisi silti ratsastaa sitä korkeammalle tasolle? Vaatia siltä jotain? Toisaalta kilpailutavoitteista luopuminen voisi avata ajatusmaailmaani ihan uuteen suuntaan ja antaa metodien ja välineiden suhteen vapauksia. Olen esimerkiksi ollut huolissani, voinko ikinä laittaa Penalle kankisuitsia, kun jo normaali nivelsuitsitus tuntuu olevan sille toisinaan liikaa. Mutta jos luovun ajatuksesta, että tarvitsemme joskus koulusääntöjen puitteissa kankisuitsitusta, ja hyväksyn sen että meille toimivin kuolain on ehkä jokin jota koulusäännöt eivät (vielä!) salli, niin pääsenkö pidemmälle kuin silloin, jos yritän ahtaa Penaa muottiin johon se ei vain sovi?

Yhtä kaikki, idealisti minussa haluaa yhä ajatella, että kouluratsastus on kaunista. Ja onhan se, ainakin muutaman suosikkiratsastajan esittämänä. Charlotte Dujardinin Valegro on minun silmääni todellinen happy athlete, ja miten ihan oikeasti näyttää hetkittäin siltä ettei Dujardin tee siellä selässä mitään. Korkeintaan ajattelee.