perjantai 27. huhtikuuta 2012

Kuulumisia viikon varrelta

CR-valmennuksen jälkeen on tapahtunut kaksi merkittävää asiaa: olen hypännyt Penalla ja pudonnut Penalta. Nämä tosin eivät liittyneet toisiinsa.



Sunnuntaina päätin tarttua härkää sarvista ja kohdata hyppypelkoni silmästä silmään. Analysoin edelliskerran esteyrityksiä ja tulin lopputulokseen, että ei kai nuori, epävarma hevonen mitään hyppää, jos kuski istuu krampissa kyydissä ja toivoo kädet ristissä että kunpa se ei nyt vaan loikkisi hallitsemattomasti minne sattuu. No ei se silloin loiki minnekään.

Este ei vieläkään ollut iso, ehkä 50 cm tai 55 cm, mutta se kuitenkin näytti esteeltä. Verryttelyn jälkeen nostin laukan ja koska Pena tuntui laukkaavan pehmeästi ja olevan hyvin kuulolla, päätin koittaa kuinka käy jos ohjaan esteelle. Eikä käynyt kuinkaan. Pena lähestyi, hyppäsi ja jatkoi laukassa. Ponnistuspaikka oli kohtalaisen kohdillaan, laukka jatkui samanlaisena kuin ennen estettä, ei pukkeja, ei kiihdyttelyä. Vasta tässä vaiheessa tajusin, miten paljon olin pelännyt. Annoin pitkät ohjat ja kävelin pari kiekkaa, kaikki raajani tuntuivat veteliltä ja tutisevilta, mutta hymyilytti silti niin maan perkuleesti. Uskalsin! Minä uskalsin!

Hyppäsimme yhteensä ehkä 6 tai 7 kertaa, ja vain kerran jouduin tulemaan alas nostaakseni pudonneen puomin. Kaikilla muilla kerroilla ponnistuspaikan näkeminen oli helppoa eikä Pena tehnyt yhtään syöksyloikkaa eikä pukittanut kertaakaan. Olin niin valtavan ylpeä itsestäni ja ponistani, ja hyppääminen alkoi tuntua oikeastaan aika hauskalta.


Tällä viikolla Pena hyppeli kerran itsekseenkin, kun pidimme tallilaisten kanssa irtohypytyspäivän.






Pena teki muutamia kivoja hyppyjä, korkein este oli 80 cm okseri. Sitten fiksu poika keksi että miksi hypätä korkea este kun voi hypätä vierestä, ladon seinän ja esteen väliin viritettyjen johteiden yli... Kun sitten lopulta Pena suostui taas ylittämään esteen siitä mistä pitikin eikä kiertänyt sivuraiteilta, lopetin siihen.









Pena hukkasi myös toisen etukenkänsä pihaton mutaan. Harmittaa, olisin voinut lyödä sen itse takaisin mutta eihän sitä tuolta löydy. Niinpä päädyin ottamaan siltä toisenkin etukengän pois, nyt sitten on popot vain takasissa. Kengittäjä tulee reilun viikon päästä, ehkä näillä pärjätään sinne asti.

Eilen sain puolison kuvaamaan ratsastustani, ja sehän alkoikin sitten oikein mallikkaasti putoamisella. Montakohan vuotta siitä on kun olen viimeksi pudonnut? Omaa tyhmyyttä saa syyttää tästäkin, mitä järkeä on säätää jalustinhihnoja pidemmäksi alkukäynnissä, etenkin kun tietää että Pena saattaa olla vähän äkkinäinen. Niin siinä sitten kävi että tuli koikkaloikka sivulle ja täti pamahti tantereeseen niin että hiekka pölähti. Ei käynyt kuinkaan, kankku edellä laskeuduin ja pää kopsahti perässä, mutta nousin heti ylös ottamaan Penaa kiinni ja kiipesin takaisin selkään.

Ystävät, ei näin.

Loppuratsastus sujui sitten vähän mallikkaammin. Pena ei ollut erityisen hehkeä mutta enpä ollut minäkään. Mentiin kevyehkösti askellajit läpi taivutellen ja jumppaillen, ei suuria ahaa-elämyksiä mutta ei isoja moitteitakaan.

Tässä näkyy kuskin istuntavirhe: vatsapuoli pitkänä, selkäpuoli liian notkona.

Könötystä ja ilmeilyä

Laukka alkaa hetkittäin rullata


Toiseenkin suuntaan ok.


Tarkkasilmäisimmät huomaavat, että kuski on ostanut kannukset. Ihan kivat, koskakohan niitä raaskisi käyttää siellä ponin kyljessä jos se ei reagoi...? No, kannukseni ovat 15 mm pallopäiset pikkukannukset, ei niillä kovin paljon lisäarvoa pohkeelle tehdä, mutta tulipahan ostettua kun halvalla sai. Ei ratkaisu liikkeen puutteeseen ole apuvälineissä vaan siinä, että saan luotua Penalle omaehtoisen halun liikkua rennosti ja lennokkaasti. Ja jotta onnistun siinä, on vain tultava paremmaksi ratsastajaksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti