Mä tahtoo veivaa

Itse asiassa mä tahtoo kyl hyppää.

Ja sit mä tahtoo estesatulan.

Eilen kokeiltiin, vieläkö Pena muistaa hyppäämisen ja miltä minusta nyt tuntuu sen selässä, kun esteet itsessään ei pelota. Puomipirkkona toiminut mieheni sanoi että vaikka ei ratsastuksesta juuri mitään ymmärrä niin eron näkee - nyt kuulemma näyttää siltä että ollaan menossa esteistä yli. Hyvä. Siltä sen pitääkin näyttää, ja siltä sen pitää tuntua, ja siltä se tuntuikin.

Elävä esimerkki: Pena rykäisi linjaan sisään liian kovaa, hyppäsi selkä notkolla huonot kaksi hyppyä ja pudotti jälkimmäisen esteen. Vanha minä olisi vetänyt ohjasta ja ollut peloissaan ja tullut jarru päällä uudestaan. Uusi minä sen sijaan jatkoi laukkaa eteenpäin, ei muuttanut mitään koska tiesi ettei ollut mokannut itse vaan että arviointivirhe oli yksin hevosen. Uusi minä tuli samalla tavalla etenevässä laukassa sisään, teki puolipidätteen joka meni läpi ja antoi hevosen korjata itse virheensä. Viimeinen hyppy sille edelliskierroksella pudotetulle pystylle oli terävä, korkea ja pyöreä, ei tietoakaan loppajaloista tai rytmittömyydestä. Siihen oli hyvä lopettaa.

Mutta estesatula, sellainen me tarvitaan.

Hajanaisia ajatuksia ratsastuksesta

Olen nyt vähän ratsastellut. Meillä on takana X-mittainen tauko yhteisestä tekemisestä, minä olen ratsastanut ratsastuskoulussa esteitä kerran viikossa tai kerran kahdessa viikossa tai kerran kuukaudessa tai jotain sinnepäin, miten nyt on sattunut sopimaan aikatauluihin. Pena on ollut vapaalla.

Pelkäsin että olisin (olisimme) aivan kuutamolla kun palaan satulaan. Pelkoni osoittautui vääräksi. Itse asiassa nämä ratsastelut ovat tuntuneet aivan älyttömän hyviltä siihen nähden millainen tekemättömyystauko tässä on taustalla.

Reippaana töihin??

Viittasin edellisessä kirjoituksessani siihen että säännöllinen esteratsastus tuntuu tehneen minusta paremman kouluratsastajan, ja näin se todella taitaa olla. Huomaan eron ennen kaikkea asenteessani - teen vähemmän, mutta se mitä teen, teen niin että hevonen ymmärtää. Sitten annan hevoselle aikaa ja tilaa ratkaista. Myös laukan ratsastaminen on parantunut. Kuinka kauan pitää teoriassa tankata sitä että puskeminen ja puristaminen ei auta? Estetunneilla on menty laukkaa. Ja laukkaa ja laukkaa ja laukkaa. "Iloista etenevää laukkaa", kevyessä istunnassa, reidet hapoilla. Ja sitten on menty vielä vähän lisää laukkaa. Erilaisilla hevosilla erilaista laukkaa. On koottu laukkaa ja lisätty laukkaa ja laskettu askeleita ja sovitettu oman ratsun laukkaa esteväleihin. Ja kun nostin Penalla tauon jälkeen laukan ensimmäisen kerran, sehän rullasi hienosti. Ihan ilman työntämistä ja puskemista ja auttamista. Kas vain, hevoseni laukkaa oikein hyvin kunhan minä laukkaan vähän vähemmän siellä selässä. Olen estetunneilla myös oppinut ehkä hiukan pitämään käsiäni jossain muualla kuin sylissäni. Ja antamaan ohjien ja sitä myöten hevosen pään olla. Ja kun videolta katsoin omaa kouluratsastustani niin ihan kuin perisyntini takanoja käynnissä olisi vähän vähentynyt? Esteratsastusoppeja en edes ala listata tässä ja nyt, niitä on valtavasti. On huima tunne miten paljon uutta voi oppia, vaikka on ollut lajin parissa yli kaksikymmentä vuotta!

Laiduntunnelmia

Unet

Viritin viime ratsastukselleni videokameran kuvaamaan. On eräänlaista Murphyn lain toteutumista sekin, että en ole vielä koskaan saanut videolle tai edes valokuviin sitä huippufiilistä joka joskus osuu kohdalle. Sitä kun kaikki vaan on niin hienosti ettei tiedä kuinka päin olisi. Haluaisin todella nähdä, miltä Pena näyttää ulospäin silloin kun se tuntuu minusta aivan huippuhyvältä.

Tällä kertaa Pena tuntui tosi lyhyeltä ja hitaalta - siis hitaalta siitä huolimatta, että olen nyt science of motion -hengessä ratsastanut sitä ensin hitaassa käynnissä suoraksi ja "koria korkeammalle", ja jatkanut työtä hitaassa ravissa. Olen käyttänyt paljon avo- ja sulkutaivutusta verryttelynä, jotta saisin rangan rotaation jotenkin hallintaani ja oikeaan suuntaan. Yllätyin siitä, että tuntemuksistani huolimatta Penan muoto näytti... avoimelta. Ei oikeastaan ollenkaan pahalta! Ei sen liikkumisessa nyt ihan hirmuista joustoa ja svengiä ollut, ja epäonnekseni kamera nauhoitti 26 minuuttia pääasiassa alkukäyntiä, ja minuutin ravailun jälkeen oli akku loppunut. Parhaat palat sekä se hehkuttamani laukka jäi tietenkin minulta näkemättä, mutta näinpähän ainakin sen, että vaikka alku tuntui työläältä niin ei se sitten kuitenkaan ulospäin näyttänyt pahalta.

Leikkasin muutaman palan ääritylsästä videosta tähän näytille, se on nyt lähinnä minulle itselleni muistutuksena siitä mistä näin alkukesällä lähdettiin liikkeelle. Jätin siihen näkyviin myös yhden sivuloikan, joka oli Penan loikaksi melko kesy, mutta siitä saattaa saada hiukan osviittaa Penan reaktionopeudesta ja -voimakkuudesta. Ja selkäännousun - siinä minun sähikäiseni seisoo kovassa tuulessa ohjat vapaina ja odottaa lupaa lähteä liikkeelle.




Yksi murheenkryyni meillä on taas käsissä: kengitys. Viime kesänä hehkutin useaan otteeseen (yks kaks kolme kertaa ainakin) meidän huippukengittäjää joka korjasi Penan väärän kengityksen vinouttamat takakaviot ja siten myös hyvin pitkälti koko ponin vinouden. Nyt kevättalvella tämä huipputyyppi mursi polvensa... Tämä tarkoitti minulle hengenahdistusta ja stressiä, eikä syyttä. Käytin kaksi kertaa vierasta kengittäjää ja nyt ollaan taas tilanteessa, etten ole tyytyväinen siihen miltä Penan takaset näyttää. Huomenna tulee uusi kengittäjä, ja taas stressaa ja hermostuttaa. Niin paljon kuin kengittäjiä arvostankin, niin tosi monelta (nuoreltakin!) kengittäjältä puuttuu kyky kuunnella asiakasta. Minä ihan todella tunnen hevoseni jalat ja liikevirheet ja ymmärrän jotain siitä miten se tulisi kengittää. En osaa tehdä sitä työtä itse, mutta näen milloin sitä ei ole tehty niin kuin pitää. Yritän olla tahdikas kun ohjeistan kengittäjää, mutta nytkin törmäsin siihen mitääntarkoittamattomaan joojoohon, ja silti kengitys on päin sanonko mitä. Toivon kaikki raajat ristissä että huominen kengittäjä kuulee mitä minulla on sanottavana ja osaa hommansa.

It's been awhile

En sano sori, enkä laske viikkoja jotka olen ollut poissa, täältä tai Penan selästä.

Tänään nimittäin palasin, tänne ja Penan selkään.

Jännitti. Kiipesin kyytiin ja sitten itketti.

Minun hieno ponini.

*

Olen tässä joutunut miettimään kaikenlaista, jopa sitä että luopuisin omista hevosista kokonaan. Olen miettinyt kaikkia niitä aikoja kun arki Penan kanssa oli säntäilyjen ja loikkimisen sietämistä, varotoimenpiteitä, jännittämistä, juoksuttamista, valmistautumista. Olen miettinyt aikoja kun istuin ratsastusten jälkeen saunassa itkemässä, koska tunsin epäonnistuneeni aivan kaikessa. Olen kyseenalaistanut kaiken tekemiseni tuon eläimen kanssa, olen ajatellut että ehkä sen olisi parempi jonkun sellaisen kanssa jolla on enemmän pitkäjännitteisyyttä ja kokemusta ja vakaammat hermot jotka eivät ikinä leikkaa kiinni. Jonkun sellaisen kanssa jolla ei tule monen kuukauden paussia siihen väliin jolloin olisi juuri pitänyt takoa kuumaa rautaa.

Olen miettinyt, millä tavalla haluan harrastaa, nyt kun enää vain harrastan. Nyt kun aikaa harrastamiseen on todella vähän. Harrastamisen pitää olla mukavaa ja mielekästä - ei se sitä ihan joka sekunti voi olla, mutta kokonaisuudessa omasta vapaa-ajan tekemisestä pitäisi jäädä hyvä mieli. En ole osannut myöntää sitä ääneen edes itselleni, mutta on ollut aikoja kun minulla on ollut kaikkea muuta kuin hyvä mieli Penan kanssa.

*

Tänään minulla oli Penan selässä sellainen olo kuin olisin tullut kotiini. Tuli myös olo, että minusta on tullut parempi kouluratsastaja esteratsastuksen myötä, mutta siitä havainnosta ehkä lisää myöhemmin. Nyt aion vain olla iloinen siitä, että Pena on juuri Pena, ja että olen jaksanut sen kanssa kaikki nämä ajat.

Punainen möhömaha ja kesäkaverit

Rasti seinään

Minä pelkuri, rimakauhuinen koulupiipertäjä, hyppäsin tänään tunnilla 110 cm korkeita esteitä. Enkä vain selvinnyt niistä, vaan nautin hyppäämisestä. Eikä minun pasmojani sekoittanut edes se että hyppyvuorossa minua edeltäneellä ratsukolla tuli kommunikaatiokatkos, mistä seurasi kielto ja ratsastajan putoaminen ja esteen hajoaminen. Ei. Minulla oli niin hienohienohieno hevonen, sellainen oikea kone, upea tarkka taitava kokenut tamma jonka sydän sykki hyppäämiselle ja joka vei minut tehtävistä läpi varmuudella kunhan minä tein osuuteni kaarteissa ja itse esteille käännettäessä jäin vain odottamaan. 

Tuli sitten kertarysäyksellä 30 cm lisää korkeimpaan hyppäämääni esteeseen. 80 cm on ollut se maaginen raja, "jättiläinen", ja kun tänään luulin hypänneeni 80 cm mutta se olikin 90 cm, kävi rimakauhurajalleni jotain. Se ohentui ja hälveni ja hävisi. Sitten seuraavalle kierrokselle tuli vielä lisää korkeutta ja minä ajattelin: no, ei tuo opettaja olisi nostanut jos ei uskoisi että selviän. Ja sitten annoin hevosen tehdä oman työnsä ja menin itse mukana.

En tiedä kuinka tätä hehkuttaisin jotta iloni välittyisi tarpeeksi. Olen niin onnellinen näistä tunneista, olen onnellinen siitä että meillä on hyvä ope joka myös nostaa estekorkeutta - koska millä muulla oppii hyppäämään yhtään isompaa kuin hyppäämällä isompaa? Olen iloinen siitä että viimeinkin alan olla siinä hollilla etten pelkää. Vatsanpohjassa vähän nipistelee mutta ei liikaa, ehdin ajatella, ehdin hengittää, ehdin nähdä paikkoja, ehdin jopa vähän ratsastaa esteväleissä. Olen saamassa pelostani niskalenkkiä ja se jos mikä on arvokasta. 

Tämä onnistumisen ja uskaltamisen ilo vie minua eteenpäin vielä monta päivää. 

Mitäs tänne

Ei oikeastaan mitään.

Blogiväsymystä. Ja vähän ihan rehellisesti sanottuna hevosväsymystäkin. Heppailuni ovat viime viikkoina olleet aamulla ulos - illalla sisään -tyyppistä supertarkkaa hoitoa. Ei ratsastamista, ei harjaamista, silittelyäkin tosi vähän. Sellaista rutiinia vain, haavanhoitoa kun haava löytyi, mutta ei muuta.

Elämä on ollut monta vuotta pelkkiä hevosia, ehkä pieni tauko intensiivisestä hevostelusta on tarpeellinen. Tai ansaittu tai jotain, en tiedä, en ole jaksanut oikein ajatellakaan. Ei vain ole huvittanut tehdä minuuttiaikatauluja jotta ehtisi selkään, joten en sitten ole tehnyt.

Vieraiden hevosten lähdettyä olen saanut lisää vapautta hoitaa hevoseni juuri niin kuin itse katson parhaaksi, ja olenkin tehnyt joitain elämää helpottavia ratkaisuja. Tarkoitukseni on ollut kirjoittaa näistä erikseen mutta en tiedä saanko koskaan aikaiseksi. Olen yhdistänyt kaksi tarhaa joten Emmillä ja Penalla on nyt entistä enemmän tilaa. Ruokin ne tosi levälleen jotta kävelyä tulisi mahdollisimman paljon, lisäksi tarhassa on heinäverkkoa, reilusti kuusenhavuja ja mahdollisuuksien mukaan muitakin virikkeitä. Ja jos iskee sadekausi ja tarhanpohjat menee mutaisiksi, yhdistän tarhan vielä kujan kautta kenttään, jotta hevoset saavat olla kentänpohjalla kuivin jaloin. Myös kevään ensimmäiset vihreät on jo nypitty kentän aitojen alta, ja tarkoitus olisi kohta jo päästää hevosia käyskentelemään kesälaitumelle...

Uskon siis että hevosillani on ihan hyvä hevosenelämä vaikka en olekaan niitä juuri liikutellut. Eilen raaputin niistä irtokarvaa pois oikein antautumuksella ja sellainen paineeton hevosen kanssa oleilu tuntui hyvältä. Rentouttavalta. Ehkä tämä tästä taas lähtee uuteen nousuun.



Lievästä hevosväsymyksestäni huolimatta olen käynyt ratsastuskoulutunneilla aina kun vain olen päässyt. Viime tiistaina sain niin mahtavia fiiliksiä, ratsunani oli uusi tuttavuus, suomitamma nimeltä Turnipsi, ja sen kanssa synkkasi ihan mahdottoman kivasti. Hieman epävarma mutta aivan umpirehellinen hevonen, herkkä, reilu. Sellainen hevonen, joka tekee kyllä kun ratsastaja vain on sataprosenttisen varma siitä, että näin tehdään, eikä kyykytä ratsuaan, vaan neuvottelee ja pyytää. Olen pikkuhiljaa oppinut siihen, miltä kropassani tuntuu kun pääni on oikeasti menossa esteelle, ja se on varmasti avainkysymys esteitseluottamuksen löytämiseksi. Muut tuntilaiset harjoittelivat kisoihin ja tehtävinä oli erikoisesteitä ja estekorkeutta hinattiin normaalia korkeammaksi. Ja minä, vellihousujen kuningatar, selvisin radasta jossa oli 80 cm korkea okseri!! Hemmetti että pelotti, mutta pelotti juuri sillä lailla sopivasti että tiesin kuitenkin selviäväni, ja sitten kun kävi juuri niin, niin fiilis oli uskomaton. Vau!

Tunnin päätteeksi käveltiin pieni maastolenkki, kirkkaassa kevätillassa, ja olin niin onnellinen että itketti.

Ei pidä ymmärtää väärin, Pena on ihana ja paras, mutta olen aika monta vuotta kamppaillut sen sätkyilyn ja epävarmuuden kanssa. Sitten kun pääsee sellaisen hevosen selkään joka ei saa paskahalvausta joka asiasta, joka tallustelee jonon jatkona ohja löysällä ja jos hätkähtääkin, niin palautuu ja toipuu nopeasti normaalitilaan, niin... Niin. Sitä alkaa ajatella, että voisihan sitä näinkin harrastaa. En ole ollut mikään suomenhevosfani vaikka lapsuuteni ja nuoruuteni olenkin pelkästään suomenhevosilla ratsastanut, mutta nyt olen useamman kerran yllättänyt itseni ajattelemasta, että ehkä meille sopisi joku maltillinen, rehti suomalainen puksuttaja joukon jatkoksi. Sellainen kunnon tädinkuljetin jonka kanssa voisi vain puskea läpi risukoista ja pusikoista. Ajan- ja rahanpuutteessa en ole kolmatta hevosta hankkimassa, mutta ajatusleikkinä tämä on miellyttänyt minua kovasti.

Enpä olis uskonut

Enpä olis uskonut silloin reilut neljä vuotta sitten kun Penan ensi kerran näin rempomassa nukkeratsastajaa selästään ja kimpoilemassa liinan päässä, että tulee sellainen päivä kuin eilen. Eilen minun tyttäreni 1 v. 2 kk istui Penan paljaalla selällä ja ratsasti käyntiä puolikkaan kentällisen. Isänsä tukemana ja minun taluttamana, totta kai, mutta kuitenkin.

Olen noin niin kuin periaatteessa pikkulasten (pakko)ratsastuttamista vastaan - olen sanonut, että meidän ipana saa sitten harjailla, silitellä ja ratsastaa kun osaa sitä itse pyytää. Ja jos ei halua pyytää, niin ei ole pakko. En siis kasvattamalla kasvata toisen polven hevosnaista, päinvastoin. Kun tässä nyt katsoo omaa ammattihistoriaa muutaman vuoden taaksepäin niin voisin melko painokkaasti sanoa että toivoisin lapselleni jotain muuta elämänpolkua. Hevoset on kivoja mutta elantoa niistä on liki mahdoton saada ellei satu syntymään kultalusikka sielläniin. Eikä tässä hevosharrastamisessakaan aina tunnu olevan järjen hiventä. Lähipiirin hevos- ja ei-hevosihmiset ovat olleet jopa ällistyneitä, kun olen sanonut ettei lapseni ole vielä edes silitellyt hevosia vaikka on "jo" yksivuotias, ja hevosia on kuitenkin omassa pihassa koko ajan näkyvillä.

Hevoset ja pikkulapsi on vaikea yhtälö. Turvallisuus nousee tietenkin ensimmäisenä mieleen, meillä ei taapero vaapota hevosten jaloissa, ei todellakaan. Ajankäyttö on seuraava, ja tästä syystä blogikin on ollut aika hiljaiselolla viime ajat. Olen nauttinut ihan toisenlaisesta työelämästä kuin mihin olen tottunut, mutta vuorokauteen ei ole tullut lisää tunteja. Hevoset jää väkisinkin kakkoseksi, kun pitää valita, onko vapaa-ajalla lapsen kanssa vai tallissa. Näin se vain menee, nyt ehkä alan ymmärtää mitä ruuhkavuosilla tarkoitetaan! Syyllisyys seuraa koko ajan - jos touhuan lapsen kanssa, ajattelen, että siellä ne Emmi ja Pena vain möllöttää tarhassa kaiket päivät, ja jos menen talliin hevostelemaan, ajattelen, että siellä se lapseni taas on ilman äitiä vaikka juuri oli ilman äitiä työpäiväni ajan.

Näillä mennään nyt. Piti vain tulla raportoimaan, miten ylpeä olen Penasta kun se kuljetti minun aarrettani selässään eikä yhtään hölmöillyt.

Räntää ja hyppyjumppaa

Niin tyypillistä tuuria: kenttä oli ihana ja kuiva ja keli hyvä, aina siihen saakka että sain esteet kasaan ja hevosen valmiiksi. Sitten keli olikin tämä:

Vaan treenattiin silti.

Yksi 40 cm tasaokseri ja yksi puomi - pikkupysty - puomi -linja. Pena ei ollut lainkaan hassumpi, vaikka alkuverryttelyssä sillä pyörikin hepulitutka pään päällä. Saatiin ihan kivoja, rentoja ja pyöreitä hyppyjä muutama, ja toki myös muutama aivan liian pohjasta lähtenyt loikka, muutama linjaan ryntääminen sekä pari tämänkaltaista balettiesitystä:

Lopuksi kuitenkin sain onnistumiset molempiin tehtäviin ja tyytyväisin mielin pääsin lopettamaan. Pena tarvitsee voimaa jotta laukkaan tulee lisää säädeltävyyttä, ja se tarvitsee esteillekin sitä samaa kuin sileälle: sen on oltava avuilla ja kuunneltava ohjeet, se ei selviä yhtään isommista esteistä jos se roiskii miten sattuu.


Tässä sarja räntäsateen sotkemia kuvia, osa on kaapattu videolta:

Harmillisesti jäänyt epätarkaksi, mutta tykkään tämän kuvan "esteverkkamuodosta"!

Wroooooomm

Ihan pätevältä näyttää!

Videolla eka hyppy on hyvä. Innarilinja on jäykkä mutta kontrollissa, tämä on korjaussarja kun Pena oli kaksi kertaa rykäissyt linjaan sisään ja poukkoillut sen läpi kuten tuolla alussa ollut ballerinakuva näytti. Sen jälkeen käänsin kerran sivuun ennen ensimmäistä puomia ja lopulta päästiin tähän suoritukseen jonka laitoin videolle. Viimeinen hyppy okserille on tyyppiesimerkki minun mokastani - pidän ja pidän ja hyppy tulee juuresta ja puolikkaasta askeleesta. Videoinnista on iso apu kun paikantaa näitä omia virheitään - kun katson suorituksen jälkeenpäin, näen ihan selvästi että minun olisi pitänyt antaa Penan edetä ja hypätä sen sijaan että olisin nykinyt sen ihan esteeseen kiinni. Ehkä opin vielä.