perjantai 3. marraskuuta 2017

Pikkuisen parempi ihminen

Hevoset ovat maagisia. Hermojaraastavia ja kalliita pitää toki myös, mutta ei ole valuuttaa jolla mitata sitä mitä ne antavat.

Nyt kun olen sekä uhmaikäisen tahtoikäisen että viisiviikkoisen vauvan mutsi, olen joutunut tekemään pienen reality checkin. Arki sujuu siten että valitsen joka päivä, teenkö pakolliset tallityöt vai yritänkö mennä ratsastamaan. Molempia en voi saada, en ainakaan juuri nyt.

Vauva on vielä melko rytmitön, vaikkakin perustyytyväinen ja mukavasti nukkuva, mutta vielä en voi luottaa siihen että se ottaisi pitkät unet tiettyyn kellonaikaan. Ja kun tuo uhmaikäinen tahtoikäinen ei nuku päiväunia ja vaatii huomiota ja kaipaa leikkiseuraa, niin kombon hallitseminen yhdelle ihmiselle on enemmän kuin tarpeeksi. Karsinoiden siivouksen ja heinärallin siinä pystyy viekkaudella hoitamaan, mutta sitten hiekkalaatikon reuna jo kutsuu. Jos haluan ratsastaa, jää pakolliset tallityöt miehelle, joka taas ei ehdi harrastaa omiaan tai tehdä muita kotihommia vapaa-ajallaan. On tingittävä ajasta satulassa, reiluuden nimissä.

Mutta kun jonain päivänä pääsen ja ehdin ratsastamaan, olen kuin uudestisyntynyt. Siksi tarvitsen sitä. Jaksan enemmän arkea kun saan välillä mennä omaan kuplaani hevosen kanssa. Tänään oma kupla oli puolituntinen kovalla kentällä pääosin käyntiä työskennellen. Ja ihan kuin Penakin olisi onnellinen kun pääsee hiukan töihin. Oli vaan niin hyvä fiilis.

Ja vielä skoolaan naisen vartalon ihmeellisyyksille. Tiedän että kaikki eivät ole yhtä onnekkaita palautumisen suhteen, mutta minua jälleen kerran ällistyttää nopeus jolla keho normalistoituu niin valtavasta mullistuksesta kuin raskaus ja synnytys! Minä kannoin viikkoa yliaikaiseksi yli nelikiloisen lapsen, synnytin sen ilman taisteluvaurioita, kävelin ja istuin heti synnytyksen jälkeen kuin ei mitään. Kaikki loppuraskauden vaivat ja kivut jäivät sairaalaan. Nyt kehoni ruokkii tuota pientä ihmistä ja tuntuu taas liki normaalilta, maitomeijereitä lukuunottamatta. Joitain ylikiloja on, mutta toistaiseksi ne ovat hävinneet kahden kilon viikkotahtia ilman että olen millään muotoa ajatellut asiaa. Ja ratsaille palasin 2,5 viikkoa synnytyksen jälkeen ja nyt viiden viikon kohdalla menen jo harjoitusravia eikä se tunnu mitenkään epämiellyttävältä. Hieno, arvokas kehoni.

8 kommenttia:

  1. Vaikka olen lapseton ja sanonut tämän jo kerran, sanon sen taas: Virkistävää vaihtelua. Synnytystarinat on lähes yksinomaan verta ja suolenpätkiä. Kiva kuulla, ettei aina ja että palautuminen voi sujua myös näin. Onnea ja tsemppiä, lähinnä sen tahtoikäisen kanssa XD

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, tsemppiä tässä aika usein tarvitaan :D Luulen että fiilikseeni palautumisesta vaikuttaa sekin, että olen tässä toista kertaa ja tiedän jo, että synnytyksen jälkeen on mahdollista kokea itsensä taas omaksi itsekseen. Esikoisen kohdalla olin paljon enemmän hermona kun pelkäsin, etten koskaan enää ole ns. normaali. Nyt luotan kroppaani enemmän, ja luotin siihen jo synnytyksessä.

      Poista
  2. Kun itse olen samaisista syistä joutunut pysyttelemään hevosen selästä pois, huomaan kyllä että oikeasti tarvitsisin sitä "omaa aikaa" ja irrottautumista ratsastuksen muodossa. Semminkin kun tämä olotila ei muutenkaan ole aina niin riemuisa kaikkine vaivoineen ja väsymyksineen. Tilannetta ei yhtään paranna se, että hevoset kiukuttelevat tekemättömyyttä vaikka niillä liikuttaja säännöllisesti käykin. Jotenkin tämä oli kuitenkin lohdullinen teksti, kohta minäkin taas..!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se siitä, usko pois! Minäkin huomasin Penassa pientä mielenosoitusta kun se jäi hetkeksi kokonaan tekemättömäksi. Haki huomiota kaikella kielletyllä säätämisellä arkisissa käsittelytilanteissa. Mutta kääntöpuolensa kaikella - nyt kun sen kanssa taas voi puuhata enemmän, se kehrää kuin kissa saamastaan huomiosta :)

      Poista
  3. Mää en tiedä mitä mää sanoisin.

    Jos mää vaikka aloittaisin siitä että mun Tarulandia-blogi on ollut ihan dead koko vuoden, en ole seurannut ainakaan puoleen vuoteen ainuttakaan blogia YHTÄÄN ja olen ollut hevosen selässä tasan kaksi kertaa helmikuun jälkeen.

    Ja sitten. Yhtäkkkiä. Mää huomaan olevani täällä. Lukevani tätä kirjoitusta ja toteavani vain että "Amen". Sää kirjoitit aivan kaiken sen mitä itsekin olisin voinut kirjoittaa juuri tällä hetkellä. :) Tuntuu hyvältä. Ehkä on salaa ollut ikävä tätä koneen avaamista, kaakaomukia vieressä ja blogin kirjoitusta ja muiden seuraamista. Luulen että aika on taas kypsä Tarulandiankin herätä jälleen henkiin. Tarinoita kun olisi vaikka ja miten!

    Terveisin kolmekymppinen, tahtoikäisen ja 4 kk vanhan tirppanan äiti, joka valitsi läppärinavaamisen unien sijaan. Molempia kun ei voi saada. :)

    PS. Kyllä tuo tissi-imuri on pitänyt täälläkin huolen, että painoa on tällä hetkellä jopa vähemmän kuin ennen raskautta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jumpe! Kiva kun kirjoitit! Olen miettinyt mitäköhän teille tapahtui ja välillä seuraillut Voiton menoa kisatuloksissa kun on osunut tuttu nimi silmään. Ja onnea perheenlisäyksestä! Jatkoitko poikalinjalla vai vaihdoitko lajia?

      Päivitä ihmeessä blogia jos siltä tuntuu, täällä on ainakin lukija. Koska ihan hyvinhän tässä ehtii... Köh köh :D Nimim. imeväinen nukkuu sylissä imetystyynyn päällä ja tahtoikäinen katsoo My Little Ponya "nepliksistä" ja mutsilla on niskakramppi koska läppäri ei sovi muualle kuin epäergonomisiin suuntiin.

      Poista
  4. Miulla meni vauva-ajat melko sumussa, mutta sen muistan että miun äitillä oli joku magic touch molempien tyttärien kohdalla ja se sai ne nukkumaan 3-4 h päikkäreitä JOKA TAIVAHAN KERTA kun vaan vähän kärrytteli niitä vaunuissa. :D Kyllä kelpas ratsastella. Harmi kun en voinu adoptoida mummia koko vauva-ajaksi molempien kohdalla.

    Siun pitää laittaa semmonen hakuilmotus että etsitään nuorta, lapsirakasta heppatyttöä joka saa ylläpidon ja ratsastusoppia lastenhoitoa vastaan. ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mummit ja mammat ne osaa!
      Mulla ei ole vielä näkynyt vauvasumua vaikka esikoisen ajoilta sen muistankin. Tämä kakkonen nukkuu öisin todella kiltisti ja mulla on niin levännyt olo että ihan hävettää. Ei parane paljon huudella, kyllä se tuuri saattaa vielä kääntyä...

      Poista