 |
| Vanhat gubbet viimeistä päivää yhdessä |
Minä toivoin omilleni arvokasta loppua. Voi olla, että Immun kohdalla olisin voinut tehdä päätöksen jo vuotta aiemmin enkä siltikään olisi sitä katunut. Yhtään pidempään en ainakaan olisi voinut sitä pitää. Jotenkin olen tajunnut sen kirkkaasti nyt, kun omistan enää vain yhden "normaali-ikäisen" hevosen. Vanhuus ei ole sairaus mutta hevonen voi olla liian vanha normaaliin elämään. Ja vanhuus itsessään on hevoselle (ja oikeastaan kaikille muillekin eläimille) luonnotonta. Ei ole ihan normaalia katsoa lemmikkiään ja joka päivä miettiä jollain tasolla, kauankohan se vielä elää ja voi hyvin. Se on pidemmän päälle henkisesti aivan hemmetin kuormittavaakin. Eikä kenenkään nyt kannata saivarrella että haluaisin lopetuttaa kaikki yli viisitoistavuotiaat hevoset jotta ne eivät olisi ihmiselle vaivaksi. Ei. Vaan sanon, että harvempi yli kaksikymppinen hevonen on ihan rehellisesti hyvässä kunnossa vaikka omistaja haluaakin uskotella itselleen muuta.
Olisin halunnut täyttää Mikun kanssa samaan aikaan kolmekymmentä. Meillä oli kuusi päivää ikäeroa. Nyt minä vietän ensi keväänä ne kemut yksinäni. Se on hieman haikeaa, mutta Mikun aika tuli aiemmin. Sellaista on elämä.
Ylipäätään inhoan sellaista myydään se jollekin köpöttelykaveriksi kun ei sen terveys enää riitä muuhun -ajattelutapaa. Sitten se vaivainen köpöttelykaveri kiertää kuitenkin uraa tai pikkukisoja kun joku tomppeli ei näe tai halua nähdä että se on kipeä. Inhoan ajattelutapaa se on aina ollut näin kankea ja köpö alkuun, kyllä se vertyy. On todella vaikea katsoa kriittisesti omaa hevostaan ja omaa tekemistään. Vielä vaikeampaa on katsoa sivusta jonkun muun tekemistä ja miettiä, voinko puuttua tuohon ja jos puutun, miten sen teen.
No. Varsinaisesti minun piti kirjoittaa siitä, miten tyytyväinen olen ollut vain yhden hevosen omistajana. Okei, tallissani on kolme hevosta ja niistä Emmi on minun hallinnassani. Mutta Emmi ei alunperinkään tullut meille minua varten. Se tuli tekemään töitä. Sitten tilanteet muuttuivat ja silti Emmi jäi. Pidän siitä, mutta olen aktiivisesti kieltäytynyt pitämästä sitä omana hevosenani. Tajuan, että jos tiukka paikka tulee, minulla ei riitä resurssit kuin yhteen hevosen (jos siihenkään). Pena on se yksi. Kolmen hevosen omistajana en voinut ajatellakaan, että jos en jaksa pitää omaa tallia, voin viedä vieraalle. Yhden voi viedä, noin teoriassa. Eri asia on, huolisiko kukaan tällaista nipoa asiakkaaksi ja luottaisinko kehenkään niin että antaisin oman hallinnantunteeni pois...
Yksi hevonen on oikein hyvä määrä. Se yksi voi ihan rehdisti olla paras ja ainut silmäterä. Ei tarvitse ajatella, että huomio ja aika jonka annan tälle tänään on joltain muulta pois.
Kun pappamme on vuosi vuodelta iäkkääämpi olen miettinyt paljon sitä milloin on aika. Ja tarkkaillut enemmän ja tehnyt kaikkea muutakin luopumiseen liittyvää enemmän. Vaikka olen luullut aina (viimeiset seitsemän vuotta), että se on vanha, niin se on vanhentunut selkeästi viimeisen vuoden aikana.
VastaaPoistaVanheneminen on kaikelle elävälle luonnollista. Se miten pitkään elollinen elää, riippuu olosuhteista. Harva eläin tekisi sitä, mitä tekee ihmisen seurassa, nuorenakaan jos elelee villinä ja vapaana luonnossa. Ne asiat eivät kuulu villin ja vapaan luontokappaleen elämään mutta ihmisen huolehtiessa perusasioista, se voi keskittyä ja tehdä muutakin. Myös vanhana. Minusta hevoset ovat tästä mainioin esimerkki. Eivät ne haluaisi satuloita selkäänsä eivätkä liikkuisi siten kun haluaisimme jne.
Silti minua kauhistuttaa joka ainoa kerta ajatus siitä, miten ihmiset toimivat päättäessään etteivät ne nyt enää ole käyttökelpoisia siihen ja siihen tai nyt ne eivät enää ole niin ja niin terveitä ja hyvinvoivia, jotta voivat tehdä tätä mitä minä haluan. Tai miten ihmiset ajattelevat näin.
Mielestäni tärkeintä on kantaa vastuunsa, kuten kuvittelen lukevani riviesi välistä. Ei laittaa kiertoon eikä myöskään pitkittää tuskaa, pahaa oloa. Silti olen sitä mieltä, että vanhatkin hevoset ovat arvokkaita ja ovat ansainneet viettää hyviä elinvuosia; kunpa ne vain löytäisivät ihmisen joka ajattelee niin myöskin ja haluaa pitää niistä huolta huolimatta isoista kustannuksista suhteessa pieneen hyötyyn. Jos niillä on hyviä, tuskattomia aikoja, ilman kärsimystä. Jos on hyvä olla raihnaistuvasta kropastakin huolimatta. Se meillä ihmisilläkin on edessämme.
Koska olen itse huolissani siitä osaanko lukea oikean hetken ja toimia vanhan hevoseni (ja miksei nuoremmankin hevosen tai muun eläimen) hyväksi sen elinpäivien aikana, toivoisin, että jos joku huolestuu sen hyvinvoinnissa ja näkee jotain mitä en näe tai halua nähdä, että se sanottaisiin. Kyllähän se loukkaisi, ja aiheuttaisi pahaa mieltä mutta minusta se olisi toisen velvollisuus myös eläintä kohtaan. Sitten on minun vastuullani tehdä asialle jotain, hankkia toista mielipidettä tms. Mutta ainakin eläimen hyväksi olisi askel otettu. Sillähän ei loppuviimeksi ole merkitystä miten ihminen suhtautuu sanojaan, jos agendalla on eläimen etu. Tai itse ajattelen niin. Toisen puolesta ei voi toimia mutta jos on asiantuntija, voi olla tukena ja apuna. Tai sitten välttämättömänä pahana, jos henkilö sen niin kokee. :)
Kun meille tuli ensimmäinen oma hevonen ylläpitopapparaisen rinnalle olin huolissani väheneekö aika papalle, kärsiikö se siitä. Sitten ostettiin sekin omaksi ja se kulkee mukanamme hautaansa saakka. Kuten toivottavasti tämä nuorempikin. Sitten tuli kolmas "liikutushevonen" ja sekin mahtui sydämiin eikä kukaan kärsi vieläkään. Kovin montaa eläintä mahtuu ihmisen nyrkin kokoiseen sydämeen kenenkään kärsimättä ja joutumatta heitteille. Mutta sekin lienen suhtautumis- ja elämäntilannekysymys. :)
- Annukka
Kiitos kommentista Annukka!
PoistaMun näkökantani on, ettei raihnaisuus kuulu pakoeläimelle (eikä kyllä pedollekaan, jollaiseksi kai esim. koira lasketaan). Vaikka ihminen ottaa hevosen talliinsa ja hoiviinsa, ei pakoeläin ole kadonnut mihinkään. Jos hevonen kokee olevansa raihainen, sen täytyy kätkeä se, jotta sillä säilyisi lauman turva ja mahdollisuudet selvitä. Ja jos raihnaisuus näkyy jo päällepäin, on hevosella luultavasti moninkertaisesti huonompi olla. Hevonen ei ajattele olevansa "turvassa" ihmisen aitaamilla alueilla, sitä vie vaistot.
Hevonen ei laske elinpäiviään eikä ajattele, että olipa onni että sain elää tämänkin hetken. Ne on ihmisen ajatuksia ne. En myöskään usko, että hevonen kokee sen enempää vihaa tai helpotustakaan, kun ihminen päättää sen elämän lopettamisesta. Sen elämä vain loppuu. Luonnollisia, kauniita kuolemia ei taida olla kuin saduissa, siksi minusta ihminen toimii oikein tehdessään päätöksen.
Silloin kun Immu ja Miku vielä elivät, melkein suutuin kun joku sanoi, että sitten kun alkaa ajatella, koska on oikea aika, on se oikea aika jo siinä. Perustelin itselleni, että totta kai ajattelen, koska omistan niin vanhoja hevosia. Nyt jälkeenpäin olen kuitenkin allekirjoittanut tuon lauseen. Teoreettinen pohdinta vs. se kun ihan rehellisesti alkaa kysyä itseltään, koska pitäisi tehdä päätös, ovat eri asioita. Silloin kun aloin todella pohtia, joko olisi aika, oli aika ihan kypsä. Immun kohdalla venytin päätöstä vielä vuoden, koska pelkäsin ja epäröin. Nyt näen, että olisin voinut pysyä rohkeana ja lopetuttaa sen jo silloin vuotta aiemmin.
Minulle on ollut vapauttavaa omistaa enää vain yksi hevonen. Ehdin kuitenkin omistaa useamman reippaasti yli kymmenen vuoden ajan. Pitkälti tässä on kyse niin taloudellisista kuin ajallisistakin resursseista, ja pikkutarkkaa ihmistä häiritsee jos kokee, ettei kaikki saa tasan yhtä paljon. Vaikka eipä se hevonen niitäkään asioita laske :)