Penaponi

tiistai 19. tammikuuta 2016

On helppoa olla rohkea jos ei pelkää

Tänään koulussa alkoi esteratsastus. Minun 135-luokkia hypännyt ratsuni ei mennyt ravipuomista yli. Ei sitten millään. Neljän ravipuomin sarja sai sen koneiston aivan jumiin ja esteratsastus muuttui talutusratsastukseksi, kun opettaja kirjaimellisesti raahasi hevosen kuolainrenkaasta kiskoen puomien yli. Mentiin jotain käynnin ja levaden välimuotoa, jalat kaikkialla eikä missään. Näköjään ulkomailla estehevosen ei tarvitse tehdä ravipuomijuttuja - tämä hevonen on ollut koululla vasta pari kuukautta eikä kukaan oikein tunnu tietävän siitä mitään.

Hevonen ei kerta kaikkiaan mennyt yli puomeista. Sain sen puomien väliin pitkittäin mutta en puomeista yli. Yksi yksittäinenkin puomi maassa sai sen stoppaamaan jo kauas. Ravipuomi esteen edessä - ei toivoakaan. Ja kun siinä oltiin aikamme vihdottu ja yritetty ja talutettu ja paineistettu niin alkoi sen kattilassa hiukan kiehua. Ei se hevospolo ollut tuhma, ollenkaan, mutta se ei vain kerta kaikkiaan kyennyt tekemään sitä mitä siltä haluttiin. Ja kun minulle vielä melko vieraalla hevosella alkaa kierrokset nousta ja tulee kiivasta peruuttamista ja pään nakkelua, minun tekoreippautenikin alkaa rapista.

Minä en uskalla, sanoin. Sanoin sen ääneenkin kun en luottanut siihen etteikö hevonen ampuisi yhdellä valtavalla loikalla yli sekä ravipuomista että sen takana olevasta esteestä. Enkä luottanut siihen etteikö tuo jättilaukkainen otus saisi jotain apinasambakohtausta sitten kun se kaiken paineenluonnin jälkeen selviäisi esteen toiselle puolelle.

Kyllä me sitten lopuksi vähän hypättiinkin, minipientä pystyä ilman sitä kirottua ravipuomia, ja pystyn jälkeen kuuden laukan jälkeen pientä puomikekoa. Eikä hevonen singonnut kuuta kiertävälle radalle vaikka kuumana kävikin. Mutta opettaja sanoi kuitenkin, että torstaina jatkat jollain toisella hevosella.

Ja minä koen että olen epäonnistunut.
Koen itseni surkeaksi vässykäksi joka ei uskalla hypätä 60 cm pystyä venkuloivalla hevosella. Koen häpeää siitä että pelkäsin. Olen todella turhautunut pelkäävään minääni. Miksen minä pääse tästä pelosta ja epävarmuudesta. Miksi koen epäonnistumista siitä että minulle halutaan vaihtaa minulle sopivampi ratsu?

Siksi, koska olen tietenkin jo kiintynyt tuohon ruikeloon hevoseen.
Siksi, koska minulla on sen kanssa olo kuin Immu olisi tullut minua tervehtimään. Sen ilmeessä on jotain niin tuttua että kirveltää.
Vähän myös siksi, että haluaisin kuitenkin jatkaa sen kanssa kouluratsastusjuttuja, koska olen vähitellen pääsemässä jyvälle kuinka sitä sen valtavaa askellusta ratsastetaan.


Mutta pelko. Se on ja pysyy. Voisin mielelläni jo antaa sen mennä.

20 kommenttia

  1. Ymmärrän hyvin, että sinua pelotti. Kuvauksesi tapahtumista oli kuin déjà vu:ta – sillä erotuksella, että minä olen oikeasti pudonnut todella pahasti puomin edessä alkanutta jumittamista seuranneen rynnistyksen takia.

    Hienoa, että sanoit ääneen pelkääväsi! Tässä lajissa näkee rämäpäisiä rodeomimmejä, jotka eivät tunnu hätkähtävän mistään, mutta kaikki me emme ole sellaisia, ja se täytyy itse kunkin sisimmässään hyväksyä. Toki pelosta on mahdollista päästä yli kokemuksen ja esimerkiksi mielikuvaharjoitusten avulla, mutta joskus on myös hyvä tunnustaa, että nyt en tunne pystyväni tähän. Täytyy muistaa, että ylpeytensä kanssa painiskelevan ratsastajan alla värjöttelee pelon hetkellä hevonen, jonka käsityskyky ei riitä tiedostamaan, mistä ratsastajan pelko johtuu. Hevoselle on reilumpaa, että ratsastaja käy välillä toisen hepan selässä hengähtämässä ja yrittää sitten myöhemmin uudestaan uusin voimin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kannustavasta kommentistasi. Sanoinkin opettajalle, että kun alan jännittää, alan ratsastaa tahtomattani taaksepäin eikä se todellakaan ole reilua muutenkin aivan ulapalla olevalle hevoselle. Sille minun pitäisi pystyä vakuuttamaan, että no worries, puomi ei pure ja sekaan vaan. En voi olla uskottava ja turvallinen kuski jos apuni sanovat mene ja henkinen puoli kirkuu että ei jumaliude ei mennä ei.

      Haluaisin oppia työstämään pelkoani - paljon olen jo edistynyt kun ehdin vuoden käydä hyppäämässä ratsastuskoulussa, mutta eivät nämä ryhmätunnit ole oikeita paikkoja yhden ihmisen terapoinnille. Minullehan ei siis ole edes sattunut esteillä mitään, vaan pelko on hiipinyt kuvioihin vähitellen vähäisten hyppykokemusten myötä. Halu osata ja uskaltaa on kova. Siksi päänsisäinen ristiriita on tässä asiassa niin suuri.

      Poista
  2. Et sinä ole epäonnistunut. Jos joku on epäonnistunut, niin järjestelmä siinä, että he eivät ole ensin itse testannut uutta tulokasta, että mitä sen kanssa on tehty ja miten se asioihin reagoi. Olen varma siitä, että kukaan paikalla olleistakaan ei pidä sinua epäonnistuneena. Jos esimerkiksi ope olisi ollut sitä mieltä, että "syyllinen" olet sinä, niin hän olisi todennäköisesti itse näyttänyt tuon hevosen kanssa, miten niitä puomeja oikein ylitellään "annas kun mä näytän" -tyylillä. Veikkaan, että esteratsu sinulle vaihdetaan ihan siitä järkisyystä, että yksinkertaisesti ehditte tekemään niitä suunniteltuja juttuja puomien yli taluttelun sijaan.

    Etkö voisi kuitenkin jatkaa koulutunneilla tuolla hevosella? Voihan olla, että sitä kautta voisitte vielä palata estetunneillekin yhdessä.

    Pelkäämisessä ei ole mitään hävettävää. Sinussa on kuitenkin enemmän rohkeutta kuin pelkuruutta, kun uskallat todeta nuo asiat ääneen. Niin, ja kirjoittaa nettiin.

    Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Anu ihanista sanoistasi, ihan jotenkin pala kurkussa niitä luin. Nyt kun olen pyöritellyt tätä hevosenvaihtoa jonkun aikaa niin näen jo paljon selvemmin järkisyyt. Mainitsit myös tärkeän sanan: järjestelmä. Jos ihmisestä aiotaan vuodessa puristaa ratsastuksenohjaaja niin aikaa ei yksinkertaisesti ole opettaa yhtä hevosta ylittämään puomeja niillä tunneilla joina pitäisi opettaa ratsastajaa hyppäämään. Minun täytyy päästä sisään järjestelmään - nyt koulutetaan ensisijaisesti minua. Hevosen oppitunnit pidetään muulla ajalla.

      Poista
  3. Näin se on, niin kuin Anu sanoi (taas kerran! :D ). Itse näen sen myös siltä kannalta, että jos ratsastajalta haihtuu pelkotilan myötä vahva tunne mitä tilanteessa pitäiso tehdä, on hevosen hyvinvoinnin (ja epäilemättä ratsastajankin) kannalta paras nostaa lapaset pystyyn. Tilanne, jossa ratsu pelkää ja ratsastaja pelkää, harvemmin johtaa mihinkään historiallisen hienoon. Pelko alkaa kuitenkin vaikuttaa apujen käyttöön kun selviytymismekanismit lyö päälle. Pahimmat kammot on saatu epäilemättä tilanteissa jossa ratsastaja ei ole uskaltanut pelkoansa ääneen sanoa ja valmentaja/opettaja on antanut lisää painetta kunnes tilanne on räjähtänyt... :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan. Pelkäävä keho on jännittynyt ja liikettä vastaan, ja kun tulee Tilanne, sieltä satulasta kimmahtaa alas. Rento kroppa pysyy mukana hiukan ankarammassakin levadessa. Pelko myös estää ajattelemasta. Jälkeenpäin meidän piti piirtää tunnin harjoitukset vihkoon ja tajusin, ettei minulla ollut mitään käsitystä siitä mitä ja miten ryhmän muut ratsastajat olivat harjoitelleet. Olin keskittynyt vain selviytymään.

      Poista
  4. On rohkeaa ja vastuullista sanoa, että pelottaa. En tiedä miksi, ainakin tässä maassa, pelko on olevinaan kammottava ja hävettävä tunne, vaikka se on kulkenut ihmisen mukana todennäköisesti aika pitkään.

    Kuten Anu tuolla yllä sanoi, niin näin minäkin näkisin, että järjestelmässä on joku porsaanreikä, jos ei ole tiedossa minkälainen hevonen teillä siellä on mukana ja mitä sen kanssa voi tehdä. Varmasti on miellyttävämpää tehdä noita asioita jonkun muun hevosen kanssa ja palata sitten vaikka myöhemmin tämän hevosen pariin samoissa merkeissä.

    Joskus pelkoa blogissani pohtineena, aihe kiinnostaa kovasti..
    http://falconetxx.blogspot.fi/2015/01/ei-mua-pelota.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kirjoitus Suvin blogissa, kannattaa käydä muidenkin lukemassa! Järjestelmässä on ollut porsaanreikä siinä että hevonen ei osaakaan asiaa jonka pitäisi olla sille itsestäänselviä, tai siis siinä, ettei kukaan olekaan kokeillut sen kanssa "kaikkea". Kuulemma on tavattu muitakin isojen luokkien hyppääjiä jotka eivät tajua tirintaria puomityöskentelystä. Minua jäi vaan hämmentämään tässä tapauksessa se, että hevonen ei toistoista huolimatta löytänyt minkäänlaista halua/kykyä yrittää eikä sille tullut ripaustakaan itseluottamusta vaikka tehtäviä helpotettiin ja helpotettiin. Ja sitten minussa herää halu purkaa osiin, analysoida, rakentaa uudelleen jne jne jne niin kuin omani kanssa tekisin. Mutta kuten yllä jo kirjoitin, systeemi ei näissä raameissa suo siihen minulle mahdollisuutta vaan se työ kuuluu jollekin toiselle, joka toivottavasti tekee sen hyvin niin että hevonen pystyy jatkossa suoriutumaan asioista joita siltä pyydetään, ilman pelkoa tai vastentahtoisuutta.

      Poista
  5. Samaa mieltä edellä kirjoittaneiden kanssa, että sinä et millään laulla epäonnistunut, vaan hevosen koulutuksessa on puute ja systeemissä myös. Jos huomataan että hevonen ei osaa jotain asiaa, niin se pitää opettaa sille rauhassa ja ajan kanssa, ja sehän ei tuossa kohtaa ole sinun tehtäväsi eikä ratsastustunti ole siihen oikea tilanne. Eöi hevoselle yksityistä opetusta puomien ylitykseen ensin vaikka maasta käsin, ennen kuin asiaa aletaan siltä tunnilla edes vaatia! Ja sinulle tunnille sellainen hevonen, jolle on koulutettu vaaditut asiat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pahimman tunnesekamelskan jälkeen olen aivan samaa mieltä. Minun tekisi kovin mieli vähän koittaa maasta käsin opettaa tuolle noita puomijuttuja mutta katsotaan, mihin suuntaan minua ohjataan. Nyt tällä tietoa menen kahdelle seuraavalle tunnille (este ja koulu) toisella hevosella.

      Poista
  6. Sinä olet rohkea! :) Uskalsit myöntää, että et uskalla. Minä en uskalla mennä edes valmennukseen, koska tiedän, etten uskalla avata siellä suutani jos en uskala tehdä jotain tai jos tehdään otain sellaista, mikä ei ole minusta oikein hevosta kohtaan. Olen nössö.

    Ja olen samaa mieltä siitä, että vika ei ole sinussa, eikä pelossa. Hevonen vaan ei sovellu siihen käyttöön, mihin se on laitettu (ainakaan ennen huolellista totuttamista). Eikä sellaisen kanssa ole turvallista tai miellyttävää jatkaa harjoituksia. Ompas kurja tilanne, kun hevonen sinua muuten miellyttää.

    Minäkin sitä mietin, että etkö voisi jatkaa tällä hevosella koulutreenejä ja saisit toisen hevosen vain esteille?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen että mulla on joku kolmenkympin kriisi :D Ei mutta oikeasti, vielä viisi vuotta taaksepäin niin en olisi sanonut etten uskalla. Nyt en edes miettinyt, kehtaanko sanoa. Muut luokkalaiseni ovat minua kymmenen vuotta nuorempia ja jotenkin siinä sakissa minulle itselleni vain korostuu se, että olen paljon mieluummin kolkyt ja julkisesti nössö kuin kakskyt ja ryhmäpaineen alla tekorohkea.

      Koulussa on nimikkohevossysteemi ja tarkoitus vissiin olisi, että jokaisella olisi yksi nimikko jolla ratsastaa niin esteitä kuin koulua ja vastaa myös hevosen hoidosta ja esim. viikonloppuliikunnoista. Tästä syystä en ehkä pysty ratsastamaan kahdella eri hevosella. Katsotaan. Palaan epäilemättä näihin hyppyjuttuihin vielä monesti :)

      Poista
  7. On niin virkistävää kuulla, että ratsastamiseen liittyvästä pelosta puhutaan ja kirjoitetaan! Tuntuu, että se on edelleen jonkinlainen tabu ja pelottomuus merkki hyvästä ratsastajasta. Itse suhtaudun pelkoon vähän kuin tuleen, eli hyvä renki, mutta huono isäntä jne. Ihmiselle on varmasti aika luontaista (ja elintärkeääkin) kuunnella omia vaistojaan ja intuitioitaan. Itse olen pyrkinyt luottamaan tällaiseen perstuntumaan niin hämyisissä maailmankolkissa kuin ratsastaessakin.

    Mutta se onkin sitten yhtä kauhun tasapainoa yrittää pysyä pelon herrana ja estää sitä yltymästä sellaiseksi kaiken lamaannuttavaksi ja kroppaa jäykistäväksi kauhuksi, jossa ajatus ei enää kulje. Musta on tullut paljon arempi ratsastaja sen jälkeen, kun siirryin luottopolle-Papan selästä uusien ratsujen selkään. Lähipiirissä on myös tapahtunut viime aikoina useampia vakavia ratsastusonnettomuuksia, jotka ovat muistuttaneet siitä, minkälaisia riskejä tähän harrastukseen liittyy.

    Onkin ollut pakko myöntää, että mä olen alkanut pelkäämään esimerkiksi yksin maastoilua, ja se on täysin hanurista. Ilmiöön kuuluu myös se, että märisen kun mulla ei ole enää hevosta, jolla voisin lähteä yksin mihin ja milloin vaan, pimeällä tai valoisalla, sateella tai tuulella, ja tietäisin että yhdessä pärjätään aina. Tietysti tälle asialle voisi tehdä jotakin, ja alkaa rakentamaan luottamusta näiden uusien hevoskavereiden kanssa, mutta kerran tai kahdesti viikossa ei ihmeitä tehdä.

    Voin siis vain kuvitella sen tunteen, joka tuollaisen hehtaariharppojan kyydissä tulee, kun jompi kumpi pää alkaa kevenemään. Mutta musta olet tosi rohkea, kun myönsit ääneen, että nyt sua pelottaa! Ja uskon, että just tollanen rohkeus tekee susta hyvän opettajan.

    Terveisin ahkerasti blogiasi lukeva, mutta ensimmäistä kertaa kommentoiva Saara

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kun kommentoit :)

      Se on jännä että pelkoa pitäisi hävetä niin paljon että ilmiselvä pelkääminen yritetään kätkeä jonkun toisen tunteen tai teon taakse. "En mä viekään sitä tonne pesariin nyt koska sitä ja tätä, en mä otakaan tuota takakaviota nyt koska sitä ja tätä", vaikka kilometrin päähän näkyy kehonkielestä että syynä on pelko. Tai sitten pelko koitetaan kätkeä turhan huiskimisen, sättimisen ja suhisemisen taakse (etenkin orien käsittelyssä kovin tuttu ilmiö). Eikö voisi sanoa vain että pelkään että se liiskaa mut tuonne seinälle, en siis mene tuohon tilanteeseen?

      Pelko on jännä ja tärkeä juttu. Turhautuminen liittyy juur tuohon, että tavallaan tietää että pelkää vähän hulluja asioita ja on jo olevinaan käynyt pelon läpi ja päättänyt selvitä, mutta sitten se lyökin taas yli ja vetää kyvyttömäksi toimia. Ajatella, miten paljon mekin silloin puskissa painettiin, yksin ja kaksin ja pimeässä ja myrskyssä ja herraties mitenpäin, kakspäällä ja niin edelleen. Miten siitä niin tutusta asiasta voikaan tulla niin jännä? Olen Immun jälkeen sanonut jo moneen kertaan, että olisin nuorempana päässyt hengestäni jos ensihevoseni olisi ollut joku muu kuin lämminverinen ex-ravuri. Niitä parjataan aivan turhaan!

      Minä olen päättänyt pienin askelin muuttaa hevosmaailmaa. Aloitan siitä, että sanon rehellisesti ääneen asioita joita moni kokee, näkee ja ajattelee, mutta ei uskalla sanoa. Voi olla että sanon sen vain täällä blogissa valituille kuulijoille, mutta sanon. Sekin on jo askel.

      Poista
  8. Vastaukset
    1. Kiitos. Aina ei tunnu siltä, mutta sitä kohti kuitenkin!

      Poista
  9. Yhdyn edellisiin kommentoijiin täysin. Ei varmaan kovinkaan suurta hyötyä olisi ollut, jos olisit väkipakolla jatkanut. Hevosella paha mieli, itsellä paha mieli ja ei välttämättä vieläkään toivottua lopputulosta. Jos joutuisin vastaavaan tilanteeseen oman hevosen kanssa, varmaan tulisin alas selästä, taluttelisin, hakisin liinan ja katsoisin onnistuuko liinassa, vaikka edes yhden puomin ylitys. Tilanne on kuitenkin aivan eri "vieraalla" hevosella, estetunnilla, ei voi toimia niinkuin toimisi yksin tuollaisessa tilanteessa. Taisit siis tehdä ainoan ratkaisun mikä oli järkevää siihen tilanteeseen, hyppäsitkin sen jälkeen vielä! Hattua nostan, että uskalsit sanoa, että pelottaa. Se vaatii hevospiireissä varsinkin enemmän munaa kuin väkisin yrittäminen. Eikä pienen lapsen äidin kuulukaan ottaa turhia riskejä, pelosta lamaantuneena ei pysty toimimaan ja sehän se on hevosten kanssa huono juttu, jos hevostakin pelottaa, kuten joku tuolla jo mainitsikin. Häntä pystyyn, siitäkin saat olla ylpeä, että uskalsit jakaa meidän blogin lukijoiden kanssa tämän jutun :) -Kathy

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos rohkaisusta, olen tosi otettu kun olen saanut näin paljon ihania kommentteja!

      Sehän se kun omansa kanssa olisi voinut heti alkaa pilkkoa havaittua ongelmaa osiin ja vahvistaa hevosen itseluottamusta. Nyt piti yrittää jotenkin selviytyä tilanteesta ja saada edes jonkinlainen työvoitto. Tänään ei ole asian suhteen enää niin kurja mieli vaikka hevonen toistaiseksi vaihtuikin. Katsellaan huomenna miten hyppääminen sujuu toisenlaisella kaverilla.

      Poista
  10. Ihania kommentteja, yhdyn täysin näihin! Ratsastuksenopettajalle on vain hyväksi, että tietää miltä tuntuu kun pelottaa. Koska varmasti suurinta osaa oppilaistakin varmasti pelottaa aina välillä. Osaat samaistua ja tiedät, mitä vastata, kun sinun tulevat oppilaasi sanovat, että heitä pelottaa.
    Itse menimme tyttäreni kanssa aikoinaan juuri siihen ratsastuskouluun, jonka opettaja osasi kohdella hienosti hiukan arkojakin oppilaita, sillä oli ollut varovainen aina itsekin. Tytär oppi siellä ekat laukkansa ja mieli oli aina niin hyvä, kun tuntui että opettaja ymmärsi. Sillä tavalla hänestä tuli pikkuhiljaa rohkea.
    Hurjasti tsemppiä sulle! Oot huippu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on, ihania kommentteja! Minä olen noin yleisesti sitä mieltä että ratsastus ei ole ihan kamalan pelokkaiden laji, koska hevonen on aina hevonen eikä niistä voi sanoa mitään sataprosenttista. Mutta sellaisen voitettavissa olevan pelon tunnistaminen, sanallistaminen ja kesyttäminen on opelle tärkeä taito. Pitäisi osata oikeissa kohdissa tuuppia hiukan eteenpäin ja oikeissa kohdissa antaa tilaa ja jättää vähän "nälkää" tehdä enemmän.

      Poista